Kun rujous ja runollisuus kohtaavat
Kaikki klassikkokirjat eivät vanhene hyvin. Jotkut niistä yksinkertaisesti lakkaavat puhuttelemasta uusia lukijasukupolvia, kun yhteiskunta, kieli, ja kulttuurin muuttuvat. Niinpä jotkut, kerran ylistetyt teokset, painuvat hitaasti unholaan. Timo K. Mukan vain 19-vuotiaana julkaisema Maa on syntinen laulu (1964) ei kuitenkaan kuulu näihin teoksiin. Ei ainakaan minun silmissäni. Toki Goodreadsissa muistettiin nostaa esiin se, miten "päähenkilö Martta on niin mieskatseen lävistämä, ettei mitään rajaa", mutta muuten Mukka on edelleen kerronnallisesti ajan hermolla.
Lukukokemus lähtee aina lukijasta; Uskonnollinen lukija provosoituu Mukan synkästä ja kieroutuneesta saarnamies-kuvauksesta, kirjan päähenkilön, Martan, kanssa samanikäinen lukija taas voi kiinnostua erityisesti Martan kokemasta seksuaalisesta heräämisestä. Ja tietenkin tämä mestariteos antaa myös erinomaiset kehykset korkealentoiselle ja runolliselle analyysille. Mukka nimittäin osaa olla samaan aikaan kaunis ja ruma, runollinen ja rujo.
Itse koin erityisen rumiksi monet eläimiin liittyvät kohtaukset. Tapa, jolla Mäkelän sokeaa Panu-koiraa ajoittain kohdeltiin (lue: pahoinpideltiin), särähti korvaani todella pahasti. Toisaalta eri hahmojen toisistaan poikkeavat tavat kohdella Panua paljastivat heidän persoonastaan ja mielialastaan paljon. Jonkinlainen kirjallinen motiivi, ehkä? Niin tai näin, Panu oli mielestäni koko tarinan kovaonnisin hahmo.
Ja mitä taas tulee porojen teurastamiseen, sietokykyni ylittyi. Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana, ja teurastuskohtauksen kohdalla taisin hieman skippailla. Pulttipistooli on olemassa ihan syystä; Ei tarvitse antaa tajuissaan olevan eläimen hoiperrella ympäriinsä, ja vuotaa kuiviin. Pelkästään tästä asiasta kirjoittaminen puistattaa minua.
Kauneimmaksi osaksi tätä teosta puolestaan nousivat Mukan hypnoottiset Lapin luonnon kuvaukset vuodenajan vaihteluineen. Olisin voinut kuunnella niitä loputtomiin. Perheeni ja sukuni ovat täynnä lapinhulluja, joten ehkä minunkin on aika myöntää tosiasiat, ja lukea seuraavaksi vaikkapa A. E. Järvistä..?
Jossakin metsän päätyttyä avautuu aukea vuoma, yllättävästi, yhtäkkiä, ja vuoman rannattoman näön takaa nousee matalan maiseman kuin meren ylle vaarojen siniharmaa ketju. Siellä on yhä uusia vuomia, jänkkiä ja korpia, metsiä, kelottuneita honkia, maahan lahonneita puita, joskus metsissä liikkuneen palon mustuttamia kantoja, käppyräisiä aihkeja ja koivunvisoja, jotka eivät saata kasuta pitkiksi. Yö liikkuu talvisin maiseman yllä pitkänä, painavana kaamoksena. Kesällä auringon moniviikkoisen kierron aikana puu ei kasva - se liikehtii auringon alla ahdistuneena.
Kirjoitan tätä kirjabloggausta marraskuussa, joten tässä vielä vuodenaikaan sopiva sitaatti talven tulosta:
Ilmat kävivät kylmiksi; kalavehkeet nostettiin Siskonjärven vesistä navettain ylisille ja talojen vinteille talveksi. Öiset pakkaset yllättivät tienoon yhä useammin. Ne jäätivät vesilätäköt teillä ja poluilla ruusupintaisiksi läikiksi. Aamuisin mustat maahan varisseet koivunlehdet olivat rapeita ja myrskiä jäisine suonineen. Oli ennustettu aikaista talvea. Navetanvieruksilla kaadettiin tukkireet maahan. Useilta pihoilta kuului miesten ahne kilkutus ja manailu heidän korjatessaan rekiä talven ajoja silmälläpitäen.
Tämä Mukan esikoisteos on niin ilmaisuvoimainen ja sävähdyttävä, että jos et tunne mitään sitä lukiessasi, kannattaa tarkistaa, löytyykö sinulta ylipäätään pulssia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti