Naurun elinkaari
Viimevuosien aikana olen kahlannut läpi koko Henriikka Rönkkösen sinkkutrilogian. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi blogata aikaisemmin, koska ajankäytölliset haasteet. Kuuntelin Mielikuvituspoikaystävän (2016) ja Bikinirajatapauksen (2018) aikoinaan läpi äänikirjoina, aivan kuten viimeisenä ilmestyneen Määmatkankin (2020). Jos nämä kolme osaa pitäisi rankata arvojärjestykseen, kuuluisi lista näin: 1. Mielikuvituspoikaystävä, 2. Määmatka ja 3. Bikinirajatapaus.
Mielikuvituspoikaystävän kohdalla kaikki oli freesiä. Henriikka profiloitui hauskaksi ja ennen kaikkea poikkeuksellisen rohkeaksi kirjailijaksi, joka nousi yleisön tietoisuuteen alun perin niin ikään hyvin uskaliaalla Sinkkublogillaan. Monet varmasti muistavat esimerkiksi Rönkkösen vanhan klassikkopostauksen "Seksi on kyllä niin kivaa", joka käsitteli.. Noh, käykääpä lukemassa.
Muistan nauraneeni ääneen Mielikuvituspoikaystävää kuunnellessani. Henriikka oli löytänyt oman juttunsa ja lukeva yleisö oli löytänyt hänet. Rönkkösen teokset olivat (ja ovat) vähän kuin Seiska: monet lukevat, mutta kaikki eivät tunnusta. Sittemmin Rönkkösen kehtauskirjallisuus on saanut seuraajia myös esimerkiksi Kaverin puolesta kyselen -teoksen (ja podcastin), sekä Milla Paloniemen 112 osumaa -kirjan muodossa. Kehtaaminen on nyt in, ehdottomasti. Tämän trendin suomalaisessa chick-litissä aloittaneen Rönkkösen kirjojen lukeminen muistuttaa kehollisten tabujen bingon pelaamista: kuukautiset, ihokarvat, seksi, vessahuumori.. Vaakarivi pamahtaa täyteen todennäköisesti jo prologia silmäillessä.
Mielikuvituspoikaystävän jälkeen seurasi suurella mielenkiinnolla odotettu kakkoskirja, Bikinirajatapaus, jonka kohdalla odotushorisontti oli jo varsin selkeä. Lukija tiesi, mitä tuleman pitää. Tämä ei valitettavasti ollut pelkästään positiivinen asia, sillä osaan lukijoista iski kakkoskirjan kohdalla jo pieni väsymys, kun sama kaava toistui jälleen. Mukana oli tosin myös syvällisempääkin pohdiskelua, sillä osa kirjasta oli melkoista parisuhdetempoilua. Itselleni suurimmaksi ongelmaksi muodostuivat lopulta juurikin nämä teoksen vakavammat jaksot, jotka tuntuivat turhan raskassoutuisilta ja junnaavilta. Olin tullut viihtymään, en synkistelemään.
Ja lopulta pääsemme sille kuuluisalle Määmatkalle. Määmatka (kirjan nimi viittaa sinkun itsenäiseen ei-häämatkaan) oli jälleen taattua Rönkköstä. Valitettavasti vain tässä vaiheessa uutuudenviehätys oli jo minunkin silmissäni haihtunut melko vahvasti, ja enää en jaksanut nauraa, kuten trilogian ensimmäisen osan aikana. Tabut oli rikottu jo moneen kertaan, ja toisteisuus alkoi vaivaamaan.
Lisäksi oli tavattoman masentavaa lukea luku "Olen ammattilainen ja voin vilkaista", jossa rempseälle, jo reippaasti yli kolmikymppiselle ikisinkullemme ilmoitetaan lääkärissä, että hänen kohdussaan on myooma, ja: "Jos haluat lapsia, niin vuoden sisään pitäisi tehdä". Viimeistään tässä kohtaa nauru tyrehtyi.
Joskus se eritehuumori ja superavoimet seksikuvaukset yhdistettynä hektiseen ikisinkun suhde-elämään vaan tulee käsiteltyä loppuun, ainakin yhden kirjailijan käytettävissä olevilla resursseilla. Rönkkönen kirjoittaa sinkkuelämästä osuvasti, mutta ehkä olisi jo aika siirtyä eteenpäin.
Rönkkösen inhorealistinen ja ronski, mutta sympaattinen ilmaisutyyli voisi kuitenkin sopia moneen muuhunkin naisen elämänvaiheeseen, kuin vain siihen sinkkuuteen. Ja ei, en tällä kommentilla väitä, että sinkkuuden tarvitsisi olla "vain välivaihe", jokaisen ihmisen polku on yksilöllinen ja yhtä arvokas, viettipä sitten aikansa pääosin varattuna tai sinkkuna (Rönkkönen itse on kuulemma nykyisin parisuhteessa).
Mutta eli miten olisi seuraavaksi vaikkapa raskaus, synnytys ja pikkulapsiarki rönkkösläisittäin? Se voisi toimia erinomaisesti, varsinkin kun ottaa huomioon Rönkkösen karnevalistisen suhtautumisen eritteisiin ja kaaokseen. Samoin naisen vaihdevuodet ja vanhuus monine kremppoineen ja uudenlaisine haasteineen olisivat varmasti mitä hedelmällisintä maaperää Rönkköselle.
- Bring it on!
 |
| Kakkonen on kolmonen. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti