lauantai 28. joulukuuta 2013

Sukelluslaivalla maailman ympäri, Jules Verne





Science fictionin varhainen emoalus


Jules Vernen Sukelluslaivalla maapallon ympäri -teos (Vingt mille lieues sous les mers, julk. 1870) on pyörinyt autostereoissani jo kahdesti. Ensimmäisellä kuuntelukerralla kolme vuotta sitten olin lumoutunut: aivan kuin olisin katsonut Jacques Cousteau -dokumentin HC-versiota. Nytkin viihdyin, mutta huomasin myös tarkastelevani homeerisesti nimetyn kapteeni Nemon ja hänen Nautilus -sukellusveneensä seikkailuista kertovaa tarinaa ajoittain melko kriittisestikin.

Yli 140 vuotta sitten kirjoitettu kirja oli joiltakin osin auttamattomasti vanhentunut. Jos se julkaistaisiin nyt, kirjailijaa saatettaisiin hyvinkin syyttää muun muassa rasismista, ja luonnonsuojelurikoksiin yllyttämisestä. Esimerkiksi valaan verta himoitseva harppuunamestari Ned Land tuskin nousisi kovin suureen suosioon Greenpeacen kannattajien keskuudessa, ja eräiden maiden natiivit eivät varmastikaan pitäisi siitä, että heitä nimitellään Vernen kirjassa villeiksi. Mutta no, pitää muistaa, että tämä teos on oman aikansa tuote. 

Myönnän kuitenkin, että tätä kuunnellessani huomasin taustatiedoista huolimatta ajoittain ärtyväni  edellä mainittuun Ned Landiin melko lailla. Enemmän kuin kerran viattomat merinisäkkäät kelluskelivat aalloissa vatsa kohti taivasta ja elelivät omaa leppoisaa elämäänsä, kunnes kanadalainen harppuunamestari saapui silmät murhanhimosta kiiluen paikalle, ja pian Nautiluksen hyllyt jo notkuivatkin milloin minkäkin uhanalaisen luontokappaleen lihasta. Kerralla oli tietenkin pakko tappaa aina vähintään kymmenen eläintä, ja lihaa saatiin satoja kiloja. Hiljaa mietin mielessäni, että miten ihmeessä Nautiluksen miehistö edes jaksaa syödä kaiken sen. Mutta no, ehkä miehistö halusi karpata. 

Paitsi matalahiilihydraattisen ruokavalion, myös sukellusveneteknologian suhteen Verne oli aikaansa edellä. Täysin Nautiluksen kaltaista sukellusvenettä ei ole pystytty rakentamaan vielä tänäkään päivänä, vaikka jotkut sen ominaisuudet, kuten suuri nopeus ollaankin jo saavutettu.

Parasta tässä tarinassa olivat kuvaukset voittamattomasta Nautiluksesta mittaamattomine aarrekokoelmineen, ja sitä ympäröivä vedenalainen maailma. Henkilögalleria kompleksista ja salaperäistä kapteeni Nemoa lukuun ottamatta kun ei ollut kovinkaan kiehtova. Päähenkilö, sopuisa professori Pierre Aronnax oli pelkkä havainnoija, ja hänen vanavedessään lipuivat nöyrääkin nöyrempi Conseil-palvelija, & atavistinen valaanpyytäjä -Ned. Siinäpä se. Mutta ehkä jopa parempi niin, koska nyt merenalainen luonto sai loistaa pääosassa. 


Lukupäiväkirjamerkintä vuodelta 2010. Kuten lupasin, palasin
tämän pariin toisenkin kerran.

lauantai 21. joulukuuta 2013

ASTANGA - Joogaa Sri K. Pattabhi Joisin perinteen mukaan, Petri Räisänen






Jos saisin omistaa vain yhden astangajoogakirjan, valitsisin tämän


- Mun mielestä sun Minna kannattaa ostaa Petri Räisäsen Astangajoogakirja. Siinä on nimittäin todella tarkasti ja seikkaperäisesti selitetty kaikki nää ykkössarjan liikkeet, joita yrität nyt opetella tekemään ulkomuistista. Ja ne on siinä myös oikeassa järjestyksessä.

Näin minua ohjeisti porilainen joogaopettajani Pauliina kolmisen vuotta sitten. Olin tuolloin aloittanut säännölliset astangajoogatunnit Astanga Shalassa, ja kuljetin vielä mukanani A4-arkille painettua lunttilappua, josta kaikki ykkössarjan asanat löytyivät pieninä piirroskuvina. Jokaisen mysore-tunnin alussa asettelin tuon paperin huolellisesti joogamattoni eteen, ja vilkuilin sitä tuon tuostakin. Pauliinan minulle suosittelema Petri Räisäsen ASTANGA - Joogaa Sri K. Pattabhi Joisin perinteen mukaan -kirja (2005/2009) on laajennettu, luksusluokan versio tuosta lunttilapusta. Ostin sen pian yllä kuvaamani keskustelun jälkeen, enkä ole katunut hetkeäkään. Jotkut kirjat yksinkertaisesti kannattaa omistaa. Tämä on yksi niistä.

Räisäsen ASTANGA-kirjasta löytyvät paitsi yksityiskohtaiset ja käytännönläheiset ohjeet kaikille ykkössarjan asanoille, myös hengitysohjeet, bandha-ohjeet ja drishtien paikat jokaisen asanan jokaiseen vaiheeseen. Tämän detaljisemmaksi eivät joogan kirjalliset ohjeet enää voi mennä. Tällainen teos onkin kuin taivaan lahja jokaiselle paljon yksin kotona harjoittelevalle joogille. Hyvää opettajaa tämä kirja ei tietenkään korvaa, mutta se toimii erinomaisena tukena ja lisämotivaattorina joogasalikäyntien välillä.

Itse olen käyttänyt tätä kirjaa asanojen mieleen palauttamiseen esimerkiksi silloin, kun harjoitukseeni on tullut kerralla monta uutta asanaa, ja en ole hallinnut niitä vielä riittävän hyvin. Tällöin olen joogannut kirjaimellisesti tämän kirjan sivuja käännellen. Tunnustan, että näissä tilanteissa en ole ollut kylliksi pedantti perehtyäkseni Petrin ohjeisiin täysin yksityiskohtaisesti (esim. katseenkohdistukset ja bandhat). On kuitenkin ollut mukava tietää, että siihenkin on niin halutessani mahdollisuus.


Joidenkin asanoiden kohdalle olen kirjoittanut itselleni
muistiinpanoja. Vaativampien asanoiden kohdalla olen
myös lisännyt päivämääriä, jolloin sain ne mukaan
omaan harjoitukseeni.


Räisäsen kirjan asanoiden ulkopuolelle kurottuvat tietoluvut (kuten tekstit astangajoogan historiasta, filosofiasta ja positiivisista vaikutuksista ihmiseen) ovat lisäksi mitä kiinnostavinta ja inspiroivinta luettavaa. Jos esimerkiksi joskus tuntuu, että motivaatio harjoituksen tekemiseen ei meinaa riittää, ei tarvitse kuin vilkaista aukeamaa joogan sisäisistä ja ulkoisista vaikutuksista, ja taas jaksaa kummasti. Tähän kirjaan on myös helppo tarttua uudestaan ja uudestaan, koska sen runsaasti kuvitetut ja kauniit sivut suorastaan kutsuvat selailemaan.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Kirjatilaus CDON:ilta





Hunter S. Thompson, tuo pimeän puoleni toteemieläin


Hain juuri kirjapaketin postista. Olin tilannut gonzojournalismin isän, Hunter S. Thompsonin Suuri Hainmetsästys -tiiliskiven (1979/2010) ja joululahjaksi menevän Maailman parhaat luontokuvat -kirjan (2013). En voinut vastustaa kiusausta, vaan avasin paketin heti autoon päästyäni. Suuri Hainmetsästys oli juuri niin paksu kuin olin toivonutkin, ja iloitsin jo etukäteen siitä, että saan lukea sen. Kotimatkan kirja matkusti sylissäni. 

Aiemmin olen lukenut Thompsonilta Pelon Valtakunta-, Helvetin Enkelit- ja Rommipäiväkirja -teokset. Pidin kaikista. Thompsonin älykkyys, räjähtävä energisyys ja anteeksipyytelemätön paheellisuus ja rohkeus ovat aina vetäneet minua vahvasti puoleensa. Viestintätieteilijänä ja freelancer-toimittajana arvostan Thompsonia tietenkin myös ammatillisesti. Olen katkera vain siitä, että en ole vielä saanut haalittua käsiini Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa -kirjaa, koska painos on ilmeisesti lopussa. Elokuvan olen toki katsonut monesti. Siitä ei koskaan nauramatta selviä.   

Hunterista sanottua


Thompson oli hurmaava ja ritarillinen Etelän herrasmies. Hän oli hilpeä pojanviikari. Totuudenetsijä. Hän oli hypersensitiivinen tyyppi, joka näki totuuden valheiden takana, valheiden jotka olemme tottuneet nielemään. Hunter oli nero, jonka tekemä vallankumous kirjoittamisessa vastasi Marlon Brandon tekemää mullistusta näyttelemisessä; hän oli yhtä merkittävä, oleellinen ja arvokas kuin Dylan, Kerouac ja Rollarit.

-Johnny Depp

Thompsonin ajatukset ovat häikäiseviä ja kunnioitettavia - kubismin kirjallisia vastineita: kaikki säännöt rikotaan.

-Kurt Vonnegut Jr

Thompson viihdyttää; hän pelottaa; hän flirttailee tuhon kanssa. Hän tavoittaa olennaisen.

-WASHINGTON POST


Joululahjan saaja ei lue blogiani, joten uskallan paljastaa tämän täällä.
Kirjan nopeasti selanneena en voi kuin todeta, että kuvat ovat
kerrassaan upeita. Suosittelen.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Isäntä Velhona, Antero Perttula





Kotiseutukirja noitavainoista


Voisin lyödä vaikka vetoa, että tässä minulla on kirja, josta kukaan muu kirjabloggari ei ole kirjoittanut. Itsekään en ole itse asiassa koskaan aikaisemmin lukenut mitään vastaavaa. Antero Perttulan Isäntä Velhona -kirjassa (2011) kerrotaan tositarina kotiseudullani Satakunnassa 1600- ja 1700 -luvun taitteessa eläneestä Risto Olavinpojasta, joka joutui kamppailemaan koko elämänsä ajan noituussyytteitä vastaan. Vielä Riston kuoltuakin omaiset joutuivat tappelemaan siitä, voidaanko miehen ruumis haudata kristillisesti pyhään kirkkomaahan, vai pitäisikö se polttaa, kuten noidille oli tapana tehdä.

"Olen jo kuuden vuoden ajan joutunut olemaan pois ehtoolliselta. Se johtuu yksistään siitä, että Matti Sipinpoika Präkeri Ruosniemestä on pannut minusta liikkeelle jutun, jonka mukaan olisin harjoittanut noituutta ja taikuutta.. Matti väittää, että olen noitumalla aiheuttanut hänelle pitkäaikaisen sairauden."


Risto Olavinpoikaa syytettiin noituudesta pääasiassa kahdesta, hyvinkin tyypillisestä syystä: Ensinnäkin Ristossa oli kansanparantajan vikaa, ja tästä kirkko ei pitänyt. Ikivanhat uskomushoidot kun leimattiin helposti noituudeksi. Lisäksi Riston naama ei miellyttänyt kaikkia, ja noituudesta syyttäminen oli kätevä keino tehdä hänen elämästään vaikeaa.

Risto esimerkiksi auttoi parantamaan tuttunsa vasikoita kyseenalaisin, noituuteen viittaaviin keinoin, ja pääsikin pian selittelemään käräjille:

Risto Olavinpoika tuli kerran luokseni. Silloin meillä oli joitakin kiertotautisia vasikoita. Kun huomasin Riston havainneen ne, niin valitin niistä hänelle.

Risto kertoi ihmisten puhuneen, että sellaista karjatautia vastan pitäisi auttaa se, että ottaa kuumasta hehkuvan polttoraudan (sweed järn) ja kärventää sillä sairasta nautaa keskelle otsaa. Sen pitäisi kyllä auttaa.

Taikka tekee niin, että ottaa pään sellaiselta sairaalta naudalta ja hautaa sen keittokodan uunin alle.

-Seems legit. Tietävätköhän ne Eviralla näistä innovatiivisista vasikanparannuskeinoista?

Ristoa syytettiin toistuvasti milloin kenenkin epäonnesta. Esimerkiksi karhun raatelemat, leväsjokelaiset työhevoset olivat Riston syytä:

..karhu oli raadellut Lautamies Erkki Tuomonpoika Soinin kaksi hevosta. Tämä rupesi asiasta syyttämään Risto Olavinpoikaa, joka oli ihmisten puheiden mukaan noitunut koko tapauksen.

Kuten ylläolevasta huomaa, tuon ajan ihmiset olivat melko paranoideja, ja kaikelle haettiin yliluonnollista selitystä.

"Toinen mustaa toisen voroksi, toinen toisen poltettavaksi poroksi"


Perttulan moneen suuntaan kurotteleva kirjoitustyyli oli poikkeuksellinen: Siinä yhdisteltiin vanhoja oikeudenkäyntiasiakirjoja, loppusoinnullisia runonpätkiä, ja normaalia kerrontaan. Mukana oli myös karttoja. Lisäksi heti kirjan alusta löytyi metatekstiä:

"Hyvä lukija! Alun taustojen selvittelyn jälkeen kirjan teksti kevenee merkittävästi."

Tämä värikäs kerrontatyyli yllätti, mutta ei voittanut minua täysin puolelleen. Välillä huomasin hyppiväni esimerkiksi runojen yli summamutikassa ja ihmetteleväni: "Miten tällaiseen tekstiin oikein pitäisi suhtautua?". Kerrontaa olisi myös ollut varaa tiivistää, ja sivumäärää (nyt 273) tiputtaa. Vaikka toisaalta, kyseessä on kotiseutukirjallisuus, ei kaunokirjallisuus. Niinpä kaikki voi olla perusteltua. Kuvaavaa on, että Isäntä Velhona lisäosa näille teoksille: Lassila-Klåsmark-Kylän juuret Lassila-Klåsmark 2, 1 -isojaosta kirkonkyläksi (Lassilan Maamiesseura ry). Tästä teoksesta onkin vaikea sanoa oikein mitään varmaa, koska kirjallisuusgenrenä kotiseutukirjallisuus on minulle niin vieras.

Kertomisen arvoinen tarina


Kerrontatyyliin liittyneestä nikottelusta huolimatta luin Isäntä Velhona -kirjan melko nopeasti. Syy on yksinkertainen: tarina itsessään kiinnosti. Halusin tietää, miten Risto Olavinpojalle lopulta käy, ja lisäksi satojen vuosien takainen elämänmeno oli sopivan päätöntä: pelättiin noitia, ajeltiin reellä kännissä ja harrastettiin salavuoteutta. Juttu oli aidosti mielenkiintoinen, ja ehdottomasti kertomisen arvoinen. Hienoa, että Perttula on jaksanut antaa sille aikaansa. Tällaisessa saagassa olisi ehdottomasti ollut ainekset kunnon lukuromaaniinkin. Nyt tähän suuntaan ei kuitenkaan lähdetty, vaikka kannen kuvitus saikin minut odottamaan jotain kaunokirjallisempaa.

Teoksen tapahtumat sijoittuivat muun muassa Siikaisten Otamolle, jonka naapurikylässä asun tälläkin hetkellä. Perttulan kirjan houkuttelevuutta lisäsikin huimasti se tosiasia, että tunsin henkilökohtaisesti melkeinpä kaikki teoksen tapahtumapaikat. Samalla tajusin, että kirjan päähenkilöön voi samaistua myös kotoisan miljöön kautta. Ties vaikka olisin hiukan sukuakin Risto Olavinpojalle.. Tämän lukukokemuksen jälkeen en enää ihmettele, miksi monet ihmiset pitävät kotiseutukirjallisuudesta, ja harrastavat esimerkiksi sukututkimusta.

maanantai 2. joulukuuta 2013

Don't Bite the Hook. Finding Freedom from Anger, Resentment, and Other Destructive Emotions, Pema Chödrön





"We are always working with our potential to be bothered"


Kun elämässä tulee vastaan ikävä tilanne, ihminen reagoi usein hyvin kaavamaisesti, vaiston varassa: Pään sisällä alkaa vihaa entistä isommaksi lietsova tulikivenkatkuinen monologi, ja pahaa oloa saattaa tulla tartutettua myös eteenpäin esimerkiksi tylyin ja vihaisin sanoin. Niin, ja tietysti on aina tarve etsiä syyllistä, jakaa maailma vaistomaisesti ystäviin ja vihollisiin. Tämä toimintamalli on syvään juurtunut, ja se perustuu valheelliseen uskoon sen tuomasta lohdusta: "Promise of comfort is the nature of addiction".

Pema Chödrön toteaa:

Getting all worked up, getting hooked, it doesn't solve the problem, it doesn't achieve your end.

When pain comes to our life, it's like a moment of truth. It can wake us up, or put us to sleep. It can make us more compassionate and wise, or it can make us more selfish and afraid. 

Voi siis äänikirjan Don't Bite the Hook -nimeä mukaillen päättää, tarttuuko negatiivisuuden koukkuun, eli totuttuun, haitalliseen reaktiomalliin vai ei.

Pain creates pain. Patience creates patience.

Helposti lähestyttävä opettaja


Pema Chödrön on tiibetinbuddhalainen nunna, ja tässä, vuonna 2007 julkaistussa äänikirjassa hän avaa intialaisen, 800-luvulla eläneen Shantidevan opetuksia pala palalta. Äänikirja on nauhoitettu viikonloppuretriitillä, elävän yleisön edessä. Äänitteen lopussa muutama yleisön edustaja esittää Pemalle myös kysymyksiä. Äänenlaatu oli erityisesti tähän nähden erittäin hyvä. Chödrön puhui selkeästi ja ymmärrettävästi alusta loppuun, ja yleisön läsnäolon huomasi lähinnä silloin, kun Chödrön sai heidät nauramaan.

Pidin tästä äänikirjasta yhtä paljon, kuin Chödrönin muustakin tuotannosta, johon olen tutustunut. Chödrön on sympaattinen ja huumorintajuinen opettaja, joka ei asetu kaikkitietävän gurun asemaan missään vaiheessa.

Hän myös näkee asiat länsimaisen ihmisen näkökulmasta, koska on itsekin syntyjään amerikkalainen. Chödrön kertoo paljon omia henkilökohtaisia kokemuksiaan, ja suhteuttaa niitä ikivanhoihin buddhalaisiin opetuksiin sujuvasti, ja monesti myös vitsailee omalla kustannuksellaan. Hän ei pelkää kertoa omista vihantunteistaan ja takaiskuistaan. Tämän seurauksena kuulijankaan ei tarvitse hävetä itseään, ja kuuntelukokemuksesta tulee vapautunut ja rento.

Kohtaa vihan tunne, mutta älä lietso sitä turhaan


Chödrönin neuvot voi lyhykäisyydessään tiivistää seuraavasti: Kun tunnet vihaa, anna sille huomiosi ja kohtaa se, tarkastele sitä: "Getting curious about the pain". Luo vihantunteen ympärille myös kylliksi tilaa. Älä paina sitä pinnan alle.

Ei kuitenkaan kannata lähteä lietsomaan itseään entistä suurempaan raivoon. Vihaa aiheuttavan asian loputon pyörittely ja pakonomaiset sisäiset monologit pahentavat tilannetta turhaan. Harmin aiheen yksityiskohdilla on turha mässäillä.

Kun vihan tunne on kohdattu, kannattaa tiedostaa, että tilanne ei välttämättä ole niin mustavalkoinen, mitä äkkiä tekisi mieli ajatella. Sen sijaan, että ajattelisi: "Tämä on väärin", kannattaakin ennemmin ajatella subjektiivisesti: "En pidä tästä".

Chödrön sanoo:

We divide the world up into friend and foe, what we like and we don't like. All that is made up by our mind. It's completely arbitrary. Really there's nothing that's everybody's friend or foe.. There is no independent bad person out there.

Tämän myötä on myös hyvä irrottaa itsensä uhrin roolista ja yksinkertaisesti todeta, että ihmiset on mitä on, ja jokainen on omassa kehityksessään omassa yksilöllisessä vaiheessaan. Meillä kaikilla on oma tarinamme, ja pohjimmiltaan jokainen haluaa vain olla onnellinen. Ne, jotka aiheuttavat ympärillä olijoilleen tuskaa, voivat itse huonosti. Jos suuttuu kanssaihmiselle hänen käytöksestään, voi yhtä hyvin suuttua tulelle siksi, että se on polttavan kuuma.

Ensimmäistä kertaa ymmärsin


Aiemmin olen lähinnä ärtynyt, jos joku on näsäviisaana hieronut naamaani neuvoja, kuten: "Holding onto anger is like drinkin poison and expecting the other person to die". Harva asia raivostuttaa yhtä paljon kuin se, että sinulle sanotaan: "Sinulla ei ole oikeutta olla vihainen", tai: "Olet idiootti, kun tunnet näin, tällaista ei saa ajatella". Silloinhan sitä vasta alkaakin v*tuttamaan!

Nyt, ensimmäistä kertaa, en suuttunut vaan ymmärsin. Tämä johtuu puhtaasti siitä, että toisin kuin niin monesti on tapana, Chödrön ei syyllistänyt. Norsunluutorni loisti poissaolollaan. Chödrön teki selväksi, että "Minä tunnen vihaa ihan kuin sinäkin, olemme samanlaisia. Ymmärrän sinua. Olet OK." Lisäksi Chödrön osasi perustella kaiken erinomaisesti.

Kiitos tämän, pystyin rentoutumaan, ja ottamaan kaiken vastaan. Tapani nähdä asiat todellakin muuttui parempaan suuntaan. Kiitos, Pema!

Uteliaisuus ja rohkeus kannattavat


Chödrön myös korostaa, että mikään ei ole pysyvää. Monesti miellämme esimerkiksi oman mielemme ja roolimme muihin ihmisiin nähden muuttumattomaksi, kiven kaltaiseksi. Todellisuudessa muutosta tapahtuu kuitenkin koko ajan.

We fix ourselves that way: ..I'm the victim here, I'm the angry person..

Jos asiat pysyvät samoina, kaavamaisina, se johtuu vain siitä, että ihminen itse ruokkii kierrettä, toistaa totuttua kaavaa. Asiat voi kuitenkin aina muuttaa. Kuten Chödrön sanoo:

You're not fixed, they're not fixed.

Elämää kohtaan kannattaakin ottaa rohkea ja utelias asenne. Jokainen hetki on uusi, tuore mahdollisuus. Pitää vain uskaltaa. Tämä ajattelumalli tunnetaan nimellä water-logic, ja sitä voi soveltaa paitsi oman minuuden ja ympäröivän maailman, myös vihan tarkasteluun:


"Anger is not a permanent state. It's like the clouds in the sky. It's workable, it's changeable, it can go."

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Love, Lipstick and Lies, Katie Price



Guilty pleasure.


"The pink is so bright it can probably be seen by Google Earth"


Tunnustus: Olen odottanut Katie Pricen Love, Lipstick and Lies -elämänkerran (2013) ilmestymistä pitkään. Aiemmat neljä (!) luin nimittäin melko lailla yhteen putkeen kerran vauhtiin päästyäni. Siitä on nyt kolme vuotta aikaa. Edellisen elämänkerran (You Only Live Once, 2010) päättyessä Katie oli juuri mennyt Las Vegasissa naimisiin toisen aviomiehensä, Alex Reidin kanssa. Kaikki oli hyvin, ja Alex oli Katien elämän mies. Mutta mutta.. Kuinkas sitten kävikään? Monta kertaa huonosti, ja lopulta ihan hyvinkin. Ainakin toistaiseksi.

Tässä vaiheessa joku saattaa miettiä, kuka ihme edes on Katie Price. Niin, meille suomalaisille hän on melko näkymätön hahmo. Itsekin törmäsin Katieen aivan sattumalta erään hänen reality-sarjansa ansiosta vuosia sitten, ja jäin koukkuun, koska hänen elämänsä on todellakin "something else". Tämä nainen elää juurikin siinä paparazzien piirittämässä pinkissä fantasiamaailmassa, josta hälyttävän moni nykynuori (& Johanna Tukiainen) meillä Suomessakin haaveilee. Itse en haaveile, mutta mielestäni tälläkin ilmiöllä on oma kuriositeettiarvonsa. Sitäpaitsi Katien elämänkerrat ovat avoimia, ja erittäin vauhdikkaita. Totuus voi todellakin olla tarua ihmeellisempää..


Tää on tää.

Bisneksissään Katie menestyy, mutta jos ajatellaan hänen rakkauselämäänsä (joka on kirjassa vahvasti esillä) en oikein osaa sanoa, pitäisikö Katieta ihailla vai sääliä. Onko hän poikkeuksellisen rohkea vai hullu? Vai mahdollisesti molempia? Kerta toisensa jälkeen hän etenee suhteissaan todella nopeasti, ja yhtä äkkiä ne myös räjähtävät käsiin. Ja sitten ihmetellään, että milläs tällä kertaa voitaisiin peittää ihoon tatuoitu exän nimi:

I had Leo's name and the date we met tattooed on my left calf, and he had my name tattooed on his leg. I'll never learn, will I? By then I had the tattoo of Pete's name covered up with a rose desing..

Toisaalta tietyissä asioissa Katie on jo alkanut ottaa opikseen. Kehitystä on tapahtunut muun muassa plastiikkakirurgian saralla:

However, I am more sensible now and I do look after myself, not like after my second boob job when I went straight to Britney Spear's birthday party. No, this time it was cups of tea and watching TV in bed for me. 

Pahoittelen sarkasmiani. Minun on ehkä aivan turha alkaa piikittelemään, koska olen kuitenkin vapaaehtoisesti ostanut ja lukenut hänen kirjansa. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että Katie on arvaamaton ja levoton sielu, mutta kuitenkin varsin sympaattinen tapaus.


Katie nykyisen miehensä Kieranin (aviomies nro. 3)
 kanssa. En voi olla tuijottamatta noita rintoja.
Näyttävät kivuliailta.