Vasen ranta, Tuomas Vimma

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle.

Trilleri vimmalaisittain

Tuomas Vimman seitsemännen romaanin piti kirjailijan mukaan olla Itä-Suomeen sijoittuva fantasiaromaani. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Vimma oli muuttamassa Ranskaan vaimonsa opintojen perässä, ja heidän koiransa ripuloi Vimman lähdeaineistoksi hankkimien suomalaisia muinaisuskontoja käsittelevien kirjojen päälle muuttoautossa. Vimma otti tämän (valitettavasti) merkkinä luopua hankkeestaan.

Uusi idea seuraavan kirjan aiheesta puolestaan syntyi Vimman saavuttua "sotatilassa olevaan" Pariisiin. Niin sai alkunsa Vimman ensimmäinen trilleri, Vasen ranta (julk. 2017). Sittemmin tämä teos on saanut myös toisen osan, tänä vuonna ilmestyi nimittäin jatko-osa, Koodinimi Taiga. 

Kun aloin lukemaan Vasenta rantaa, en tiennyt juurikaan, mitä odottaa. Kun sitten tajusin lehteileväni trilleriä, petyin hieman. En nimittäin ole trillerien suuri ystävä. Lisäksi Vimman yleensä sangen huikentelevainen maksimalismi ei tällä kertaa tuntunut puhkeavan kukkaansa siinä määrin mitä toivoin ja odotin, vaikka mukaan olikin toki heitetty, kuin vanhasta muistista, myös hieman seksiä, luksusruokaa ja -vaatteita. Pääpaino oli nimittäin tällä kertaa toiminnalla. Sinällään toiminta näin vimmalaisittain toteutettuna oli poikkeuksellisen mukaansatempaavaa seurattavaa, ja tarinan imu oli hyvä. Ei siitä mihinkään pääse: Vimma osaa kirjoittaa jouhevasti, oli genre mikä hyvänsä.

Toivottavasti Vimma kuitenkin harkitsisi vielä uudelleen sen fantasiakirjan kirjoittamista. Siinä nimittäin kohtaisivat yksi kotimaisista lempikirjailijoistani, ja henkilökohtainen suosikkigenreni.

Firman mies, Tuomas Vimma

Miksi, oi miksi Tuomas Vimma ei ole enää yhtä överi kuin ennen?

Muistan, miten vuosi sitten lainasin ensimmäisen Tuomas Vimma -kirjani, Raksan (julk. 2011), ja ihastuin ikihyviksi. Tuolloin harmittelin ainoastaan sitä, että kuuntelemani äänikirja ei saanut kunnon closurea, koska kyseessä oli trilogia. Nyt, kierrettyäni jostain syystä ensin läpi kaikki muut Vimman kirjat paitsi Raksan jatko-osat, päädyin vihdoin lukemaan Firman miehen (julk.2014), eli Raksa-trilogian päätösosan. Tosin se keskimmäinen komponentti, Ruutukymppi, puuttuu edelleen luetut-listaltani. Varsin epäloogista, mutta näin on päässyt käymään, koska olen ajoittain sangen epälooginen ja impulsiivinen lukija. 

Tähän mennessä olen pitänyt jokaisesta Vimmalta lukemastani teoksesta, kiitos omaperäisen kielenkäytön, värikkäiden juonikuvioiden ja epikurolaisen hedonismin. Vimman teoksissa on yleensä aimo annos Johanna Tukiaisenkin peräänkuuluttamaa glamouria ja luksusta, ja normaalia perusarkea elävä lukija saa pienen hetken ajan pröystäillä kunnolla yhdessä sikamaisten päähenkilöiden kanssa. 

Firman miehen kohdalla näin ei kuitenkaan valitettavasti ollut. Hyperborea-rakennusliikkeen vaiheita kuvailevassa teoksessa nimittäin keskityttiin luksuksen sijasta YT-neuvotteluihin ja kuivahkoon bisnes-keinotteluun, jotka alkoivat pitemmän päälle lähinnä ärsyttämään, eivät niinkään viihdyttämään tai huvittamaan. Vimman tavaramerkeistä oli jäljellä vain röyhkeä asenne ja kantaaottavuus, eivätkä ne yksinään kantaneet loppuun asti. Pidänkin selkeästi enemmän Raksa-sarjaa edeltäneistä teoksista, joissa Vimmalla oli vielä käytössään laajempi ja persoonallisempi väripaletti, eikä sana "kohtuullisuus" kuulunut hänen sanavarastoonsa. 

Gourmet, Tuomas Vimma

Vimma Trimalkion pitojen tunnelmissa

Kas niin. Olen jälleen lukenut yhden Tuomas Vimman teoksen, joten minulla taitaa todellakin olla jonkinlainen putki päällä. Vuonna 2008 julkaistu Gourmet on Vimman kolmas romaani, ja minun neljäs puolen vuoden sisään häneltä lukemani teos. Sillä välin kun monet muut lukupuolissa olevat kirjat pölyttyvät hyllyssäni kuukaudesta toiseen, luen Vimman teoksia läpi oman keskimääräisen lukuvauhtini huomioon ottaen todella.. noh.. vimmaisesti. Mutta minkäs teet, kun kirjailijan vauhdikkaita käänteitä ja persoonallista sanakikkailua yhdistelevä teksti aiheuttaa minussa toistuvasti "vielä yksi sivu"-sydrooman? Silloinhan on vain pakko lukea!

Tässä Helsinki-trilogian täydentävässä teoksessa uppoudutaan ravintolamaailmaan, vimmamaisen huikentelevaan tyyliin totta kai: 

Koristelin lautaset tuoksupielikin terälehdistä leikkaamillani lumpeilla, kaislikkoa esittävillä mullokalan viiksisäikeillä, mustikalla värjäämästäni sokerista veistämilläni sudenkorennoilla sekä syötävästä paperista taittelemillani ja sitten friteeraamillani origamikaloilla. Sormisuolan asetin tarjolle valkoisten marsipaanijoutsenten vetämässä kehrätystä sokerista muotoilemassani veneessä.

Idea kirjan sijoittamisesta ruuan maailmaan oli hauska ja trendikäs, tosin ajoittain huomasin puutuvani loputtomaan ruokasnobbailuun, kun niteen pituuskin lähenteli jo kunnioitettavaa kolmeasataa sivua. Pieni tiivistäminen olisikin ollut paikallaan. 

Nyt monta Vimmaa putkeen lukeneena olen alkanut löytää hänen teoksistaan enenevissä määrin yhtäläisyyksiä ja erilaisia kaavoja. Esimerkiksi siinä missä Vimman edellisessä romaanissa, Toisessa, (julk. 2005) päähenkilön tyttöystävä kiihottuu äärimmilleen Louis Vuittonin vintage-matkalaukkusetistä, aiheutetaan naisystävälle vastaavan tasoinen sekoaminen tällä kertaa huippukalliin viinin, vuoden 1947 Chateau Lafleurin avulla:

Kuin veripankkiin yöksi lukittu romanialainen kreivi hän tyhjensi maljansa yhdellä kulauksella, viinin valuessa hänen suupielistään kaulalle ja pamppaileville rinnoille. Zwzannan nännit törröttivät nyt pystyssä kuin Smith & Wesson .357:n viilatut patruunat ja häneltä pääsi ilmoille haavoittuneelle saaliseläimelle ominainen vinkaisu.

Tämänkaltaiset kohtaukset tiivistävät erinomaisesti Vimman hurmosmaisen kursailemattoman suhteen materiaan, ja ennen kaikkea luksukseen. Ja mikäli Helsingin Sanomien Tommi Aitiota on uskominen, saattaa tämä ääri-konsumeristinen ominaispiirre olla peräisin Bret Easton Ellisin American Psycho -klassikosta (julk. 1991).

Kuten aiemmissakin Vimmalta lukemissani romaaneissa, myös Gourmetissa oli mukana hyvin vahvoja ja juonen kannalta relevantteja naishahmoja, jotka ohjailevat miespuolista päähenkilöä mielensä mukaan juuri niin kuin itse haluavat. Pidän tästä puolesta Vimman teoksissa suuresti. Äkkiseltään näyttää monesti siltä, että Vimman kirjat kertovat enemmän ja vähemmän pahoista luonnevioista kärsivistä tuhlaajapojista, mutta lopulta on kuitenkin aina selvää, että puikoissa istuu tosiasiassa miespäähahmoa huomattavasti vahvempi nainen. Tosin Gourmetissa loppuun asti nimettömänä pysynyt päähenkilö kyllä pyrkii uhmaamaan naistensa tahtoa, mutta huonostihan siinä lopulta käy. Tällä tarinalla on siis selkeä opetus..

Toinen, Tuomas Vimma

 Meta, metampi, Toinen

Tuomas Vimman esikoisteos, Helsinki 12 (julk. 2004), oli aikoinaan kohuttu, paljon huomiota saanut romaani. Niinpä Vimma intoutui kirjoittamaan siitä fiktiivisen metaromaanin, Toisen, (julk. 2005), jossa "paljastuu", että Vimma olikin vain sätkynukke, ja todellisuudessa menestysromaanin on kirjoittanut hänen tyttöystävänsä, näyttävä ja älykäs, mutta julkisuutta vihaava ja siksi haamukirjailijan roolissa viihtyvä Indigo. Vimma itse ei ole edes lukenut tyttöystävänsä kirjaa kunnolla läpi, vaikka promoaa sitä aktiivisesti. Tämä meta-asetelma oli hauska. Vähän kuin Vimma olisi kävellyt oman itsensä takana, ja heitellyt kiviä takaraivoonsa.

Vimmalle tyypillisesti Toinen on villi ja hedonistinen teos, jossa yhdistetään sujuvasti kerskakulutus, seksi, ruoka, muotivaatteet ja kaikkien mahdollisten yhteiskunnan sääntöjen rikkominen. Erityisesti kirjan kolmas päähenkilö, Vimman umpirikas ystävä Ronja, tekee juuri niin kuin itse haluaa, olipa kyseessä sitten villin karhunpennun haltuunotto, oman aivokuoren lamauttaminen, feederismi, tai kyseenalaiset poliittiset mieltymykset. Tosin sen verran Vimma toki tulee vastaan, että hän näyttää lukijalle myös Ronjan tekemien valintojen haittapuolet ja jälkiseuraamukset.

Kuten muissakin Vimmalta lukemissani teoksissa, myös tässä otettiin kantaa johonkin kyseenalaiseen alaan. Tällä kertaa kritiikin kohteena oli sensaatiolehdistö, ja erityisesti kaikkien suomalaisten tuntema Seiska. Näkökulma ja sävy oli tällä kertaa kuitenkin erilainen, kuin Raksassa ja Helsinkin 12:ssa, joissa läpimätää alaa tarkastellaan sisäpuolelta käsin. Nyt Vimma nimittäin asetti itsensä ulkopuolisen uhrin asemaan, ja kritiikkikin oli mahdollisesti tästä johtuen tavallista hampaattomampaa. Lisäksi valitun alan lieveilmiöt olivat ennalta tuttuja, ja siksi kovin yllätyksettömiä. Juorutoimittaja Rauni Näätävaaran edesottamukset eivät siis valitettavasti saaneet aikaan samanlaista wow-efektiä, kuin rakennusalan ja mainosalan synkemmän puolen esittely:

Kyllä mä olin omassa mielessäni ollut varautunut siihen, että media kiinnostuis musta. Jotenkin olin vain naivisti kuvitellut sen tarkoittavan haastattelupyyntöjä ja satunnaisia nimmarinruinaajia. Massiivinen ajojahti, jonka kohteeksi olin joutunut, oli jotain mistä en ollut pahimmissa painajaisissanikaan uneksinut.

- I've heard it, I've heard it, I've heard it.. Lopun kosto oli sentään vimmamaisen näyttävä ja yliampuva.

Helsinki 12, Tuomas Vimma

Kirjamaailman Cheekin vahva esikoisteos

Mun teki mieli heittää kärrynpyöriä ja pyöritellä jänisräikkiä, eikä 'omatunto' edes kuulunut sanavarastooni.

Tuomas Vimma on addiktoinut minut huolella. Taannoin kuuntelin Raksa-teoksen äänikirjaversion hyvin intensiivisessä tahdissa, ja nyt puolestaan koukutuin seitsemän vuotta vanhempaan Helsinki 12:ta (julk. 2004) totaalisesti.

Vimmalle tyypillisesti Helsinki 12 sisälsi paljon moraalittomuuksia, epäkorrekteja näkemyksiä ja tietoista lukijan provosointia. Tämä huikentelevainen, helsinkiläiseen mainosmaailmaan sijoittuva tuhlaajapoikatarina oli kaikessa narsistisessa nihilismissään ja kerskailevassa hedonistisuudessaan kuitenkin todella viihdyttävä kokemus, överiys kun on tyylikeino muiden joukossa. Aivan kuten Vimman sielunveli, Jare Henrik Tiihonenkin toteaa: "Vien tän äärirajoille, äärirajoille/vien tän äärirajoille, sua varten."

Mainostoimistoissa 90-luvulla työskennellyttä Vimmaa syytettiin mainosmaailman moraalia säälimättömästi ruotivan Helsinki 12:ta ilmestymisen jälkeen oman pesän likaamisesta. Vanhat kollegat ärsyyntyivät, koska Vimma sohi muurahaispesää heidän mielestään turhan rankasti. Sama, kirjailijalle henkilökohtaisesti tutun alan ongelmakohtien ronski esiin nostaminen jatkui myös Raksa-teoksessa, jossa tulilinjalle joutui puolestaan suomalainen remonttibisnes.

Minua henkilökohtaisesti ei haittaa tällainen eri alojen epäkohtien säälimätön (tosin toivon mukaan kärjistetty) osoittelu millään muotoa. Päin vastoin, on hienoa, että Vimma uskaltaa hyödyntää sananvapauttaan näinkin rohkeasti ja viihdyttävästi. 

- Kapish!

Raksa, Tuomas Vimma

Räyhäkäs komedia kaikille veijaritarinoiden ystäville

Tuomas Vimman Raksa (julk. 2011), joka tunnetaan myös Schicklgruber-trilogian aloitusosana, on teos, jota voi suositella niin naisille kuin miehillekin. Kyseessä on nimittäin Veikko Huovisen ja Juha Vuorisen railakas ristisiitos, josta löytyy myös poikkeuksellisen vahva, keskeisessä roolissa operoiva naishahmo.

Kieroutuneeseen ja raadolliseen rakennusmaailmaan sijoittuva, ajoittain myös varsin kantaaottava tarina eteni rivakasti, ja kieli oli juuri sopivan persoonallista ja värikästä. Esimerkiksi konkurssikypsän rakennusfirman huoneessaan piileskelevää toimitusjohtajaa verrattiin "iltapäiväkävelystä haaveilevaan Salman Rushdieen", ja käyntiä verovirastossa Frodon Tuomiovuorikeikkaan. Kaikki kirjabloggarit eivät ole Vimman mielikuvituksekkaalle kielenkäytölle lämmenneet, mutta itse huomasin naurahtelevani tuon tuostakin. Tuntui, kuin aivojeni kielikeskus olisi saanut tehoruiskeen C-vitamiinia.

Raksan tapahtumat eivät olleet aina ihan kevyimmästä tai loogisimmasta päästä (muun muassa sosiaalisesti hankalista tilanteista saatettiin paeta hyppäämällä ikkunasta), ja monet henkilöhahmotkin muistuttivat lähinnä sosiopaatteja, mutta se ei tällaisessa värikkäässä huumoripätkässä haitannut tippaakaan. Päinvastoin, iloinen liioittelu teki tarinasta mukavan karnevalistisen ja raikkaan.

Ainoa selkeä miinus Raksassa oli se, että tarina ei saanut kunnon closurea; tietyt asiat, kuten Samin ja Danikan suhde, jäivät vaille tyydyttävää päätäntöä. Syy tähän löytyy onneksi siitä, että positiiviseksi yllätyksekseni kyseessä olikin todella vasta trilogian aloitusosa. En malta odottaa, että pääsen lehteilemään myös Ruutukymppiä (2013) ja Firman miestä (2014)!