Luomisen järvi, Rachel Kushner

 

Verkkainen vakoojaromaani filosofisin höystein

Rachel Kushnerin Luomisen järvi (Creation lake, 2024) on kirja, joka pitää otteessaan, enkä edes oikein osaa sanoa miksi. Luin tätä kirjaa pitkään, välillä muuta kirjallisuutta lehteillen, mutta jostain syystä palasin kuitenkin Luomisen järven äärelle uudestaan ja uudestaan. Teksti soljui eteenpäin taidokkaasti, ja vaati huomiotani päivästä toiseen. Tämä siitä huolimatta, että päähenkilö, ekoaktivistiryhmään soluttautuva "Sadie Smith", oli mielestäni varsin epämiellyttävä ja kylmä ihminen, jopa suoranainen nihilisti. Tarkemmin ajateltuna, en pitänyt yhdestäkään tämän kirjan hahmosta. 

Toisaalta, kuten Paul Therouxkin on todennut, ikävistä ihmisistä on helpompi kirjoittaa mielenkiintoisia kirjoja kuin mukavista ja hyvistä tyypeistä. Kusipäät henkilöhahmot ovat kuin al dente -pasta: heissä riittää pureskeltavaa.

Mieleen jäävien ihmishirviöiden ohella Luomisen järvestä löytyi paljon mielenkiintoisia faktoja ja filosofista pohdintaa, jotka oli kirjoitettu sähköpostien muotoon. Omalla kohdallani ennen kaikkea nämä tekstiosuudet kannattelivat kokonaisuutta ja estivät kirjan kesken jättämisen. 

Verityn varjo, Colleen Hoover

 

Sopivan kylmäävää viihdettä

Colleen Hoover on yksi tämän hetken kuumimmista kirjailijoista maailmalla, erityisesti BookTokin puolella. Itselleni hän on kuitenkin ollut vielä toistaiseksi vieras suuruus. Nyt päätin kuitenkin korjata tämänkin aukon sivistyksessäni, ja tutustua tähän kirjamaailman Taylor Swiftiin.

Kuvailisin Verityn varjoa (Verity, 2018) ennen kaikkea eroottiseksi trilleriksi, jossa on mukana myös hieman kauhuelementtejä. Minkäänlaiseksi uudeksi suosikkikirjaksi tämä ei minun kohdallani noussut, mutta kun tarinalle antoi hieman aikaa, alkoi se viedä mukanaan. Tunnustan myös järkyttyneeni kirjan nimikkohahmon mielenliikkeistä ja toiminnasta niin pahoin, että teos meinasi jäädä kesken. Onneksi en kuitenkaan luovuttanut, sillä loppu selitti paljon (joskin jätti muuten hieman toivomisen varaa).

Parasta Hooverin kirjassa olivat jouheva kirjoitustyyli ja sopivan vinksahtaneet hahmot. Kukaan heistä ei ollut yksiulotteinen pyhimys, tai myöskään läpeensä paha. Itse kuuntelin Verityn varjon Anniina Piiparisen lukemana äänikirjana, ja sellaisena se toimikin erinomaisesti. Liian vakavasti ei Verityn varjoa kannata ottaa, mutta koukuttavana välipalakirjana se puolustaa paikkaansa.

Kellopelisydän, Vehka Kurjenmiekka

 

Muistamisen vaikeus

Ennen kuin kerron, mitä mieltä olin Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän-esikoisteoksesta (2023), haluan mainita, että tunnen kirjailijan. Olemme nimittäin työskennelleet samassa Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -tutkimushankkeessa (Helsingin yliopisto, 2016-2019). Kurjenmiekan tunteminen henkilökohtaisesti vaikutti lähinnä niin, että lukiessani tulin ajoittain peilanneeksi kirjaa siihen, mitä tiedän kirjailijasta ihmisenä. 

Mietin esimerkiksi, ovatko Vehkan omat nimenmuutokset inspiroineet kirjan sisältöä, jossa hahmojen nimillä ja niiden vaihdoksilla on suuri rooli. Sinällään nimiin kytkeytyvät taikavoimat ovat toki hyvin yleinen fantasiatrooppi.

Tästä eturistiriidasta huolimatta voin vilpittömästi todeta, että pidin Kellopelisydämestä ihan sen itsensä(kin) takia. En ole hetkeen lukenut korkeaa fantasiaa(!), ja tämä oli mitä mainioin paluu tuon hienon alagenren pariin. Heti kun näin Riku Similän piirtämän Merenkehrän kartan, tiesin viihtyväni teoksen parissa mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Tulin lopulta lukeneeksi Kellopelisydämen hyvin nopeasti, kaikki muut kesken olevat kirjat sivuun jättäen.

Tunnelmaltaan Kellopelisydän toi mieleeni Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian (1995-2000) ja tietenkin Kellopelisydämen läheisen nimikaiman: Kellopeli, eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin -teoksen (1996), joka on myös Pullmanin käsialaa. Kaikissa näissä kirjoissa on samaa tummanpuhuvaa tenhoa, ja fantasiamaailmat sijoittuvat talvisille leveyspiireille. Lisäksi mukana on ripaus teknologiaa, olipa kyse sitten kellosta, aletiometristä tai ihmisen kehoon asennettavasta teknologiasta. Taustalla vaikuttaa myös jokin mystinen voima, olipa se sitten taikuus tai Tomu.

Tematiikaltaan Kellopeli muistutti myös esimerkiksi takavuosien loistavaa Tahraton mieli -elokuvaa (2004). Molemmissa tarinoissa tiedot tärkeästä ihmisestä piilotetaan sekalaisten arkisten muistojen joukkoon, ettei tämä unohtuisi, kun mieltä tyhjennetään menneestä (milloin mistäkin syystä johtuen). 

Haastavimmaksi puoleksi Kellopelisydämessä minulle muodostui hahmojen erottaminen toisistaan. Saman nosti esiin myös Kiiltomadon Lyyra Virtanen. Useiden eri kertojien käyttäminen toi tarinaan mielenkiintoisen lisätason, mutta myös haastoi. Välillä piti selata kirjaa taaksepäin ja muistutella mieleen, kuka kukin on. En välttämättä suosittelekaan tämän teoksen kuuntelemista äänikirjana. 

Hahmojen yksilöimistä eivät myöskään helpottaneet sukupuolineutraalit nimet, jotka olivat sinällään kauniita (Marras, Muisto, Eeben, Helios..), mutta joista oli vaikea saada otetta. Vähän kuin olisi lukenut japanilaista tai kiinalaista teosta, jonka kaikki nimet kuulostavat suomalaisen lukijan kielikorvaan äkkiseltään samalta. Itse annoinkin useille hahmoille päässäni perinteiset suomalaiset nimet. Ihan vain, että muistaisin paremmin, keitä he ovat. Lohtua sentään tarjoaa se tosiasia, että myös kirjan hahmoilla itsellään oli ajoittain vaikeuksia muistaa toistensa nimet. Ja jopa omat nimensä. 

Lukukokemuksena Kellopelisydän oli pehmeän tunnelmallinen. Minusta oli ihanaa, miten paljon hahmot leipoivat ja tekivät käsitöitä. Kurjenmiekka onkin yksilöinyt tämän kellopelimurhaajista kertovan kirjansa grimhyggen edustajaksi. Toinen hyvä termi voisi olla cosy crime, joka viittaa kuvastoltaan vähemmän rankkaan jännitykseen. Sanoisinkin, että Kellopelisydän on mitä täydellisin kirja luettavaksi marraskuun pimeinä iltoina. 

Aja aurasi vainajain luitten yli, Olga Tokarczuk

Päähenkilö, joka ei unohtunut

Luin Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli (julk. suomeksi 2020) jo jokin aika sitten, mutta en ole ehtinyt bloggaamaan siitä. Pitkään ajattelin, että en yksinkertaisesti vain bloggaa tästä kirjasta, kuten silloin tällöin muutenkin on tapahtunut, milloin ajanpuutteen takia, milloin tietoisesti. Mutta. Eksentrisen rouva Duszejkon tarina ei yksinkertaisesti suostunut unohtumaan kuukausienkaan päästä, ja niinpä, tässä sitä ollaan. Tämä kirja ansaitsee oman bloggauksensa. 

Tämä pieneen puolalaiseen kaupunkiin sijoittuva murhamysteeri onnistui kaappaamaan huomioni jo ensimmäisestä, taiten rakennetusta luvusta alkaen. Varsinkin nyt loppuratkaisun tietäen ei voi kuin todeta, että kirjailija todella onnistui manipuloimaan minua lukijana heti alusta alkaen, ja johdattelemaan taitavasti harhapoluille. Piru asuu yksityiskohdissa, kuten on tapana sanoa.

Parhaiten tästä teoksesta jäi kuitenkin mieleen joku aivan muu, kuin murhat. Minun silmissäni Aja aurasi vainajain luitten yli nojasi ennen kaikkea päähenkilönsä, rouva Duszejkon, eli Janinan, luonnekuvaukseen ja edesottamuksiin. Tähtikarttoja suurella mielenkiinnolla tulkitseva, osa-aikaisena opettajana toimiva ja eläinten oikeuksia puolustava Janina on yksi mieleenpainuvimmista fiktiivisistä henkilöistä, joihin minulla on koskaan ollut ilo tutustua. 

Näin Janinassa vanhan viisaan naisen arkkityypin ilmentymän: yksin keskellä luontoa elävä, sitkeä ja viisas noita. Meillä suomalaisilla on Louhemme, irlantilaisilla Badbhinsa, ja nyt, kiitos Tokarczukin, puolalaisilla on rouva Duszejkonsa. Kaikki kolme ovat viisaita, vahvoja ja vaarallisia.

Dekkaripäivän satoa: Linda Rantanen & Marikki Piirtola

Kirjailija, toimittaja Linda Rantanen ja hänen vuonna 2021 ilmestyneet teoksensa
Musta raivo & Rikosten Rauma.

Syitä, seuraamuksia ja katharsista

Kuten blogini pitkäaikaiset lukijat ehkä tietävätkin, työskentelen kirjastossa. Tähän liittyen haluan jakaa kotitoimipisteeni, Noormarkun kirjaston, viimeisimmän tapahtuman annin tänne blogini puolelle. Marraskuun loppupuolella järjestimme nimittäin ensimmäisen Dekkaripäivämme, ja kirjailijavieraiksi paikalle saapui kaksi rikoskirjailijatarta. Minulla oli ilo ja kunnia haastatella heitä molempia, ja valmistautumiseeni kuului myös heidän vuonna 2021 ilmestyneisiin uutuusteoksiinsa tutustuminen.

Linda Rantanen: Rikosten Rauma & Musta raivo

Toimittajana ja kirjailijana työskentelevä Linda Rantanen on julkaissut vuonna 2021 peräti kaksi true crime -teosta: Rikosten Rauma, ja Musta raivo. Näistä ensin mainittu, Rikosten Rauma, kertoo nimensä mukaisesti raumalaisista rikoksista. Aikajänne ulottuu 60-luvulta aina 2000-luvulle asti. Linda kertoi haastattelun yhteydessä, että Rauma on hänen kotikaupunkinsa, ja siksi moniosaiseksi suunniteltu Rikoksia kaupungeittain -kirjasarja lähtee liikkeelle juurikin tuosta satakuntalaisesta satamakaupungista. Seuraavaksi on vuorossa Turku. Rikosten Raumaan mahtui mukaan monenlaisia anekdootteja vuosien varrelta, muun muassa kertomuksia valtakunnallisissa medioissakin näkyneistä rikollisista. 

Itse kuuntelin Rikosten Rauman äänikirjana. Teos oli sujuvasti kirjoitettu, ja ajoittain varsin koukuttavakin. Siihen mahtui monia eri sävyjä koomisesta (ikkunoista kesken oikeudenkäynnin livistävät rikolliset) aina traagiseen (lapsensurma) asti. Suosittelen Rikosten Raumaa paitsi natiiveille, myös muille true crimen ystäville.

Rantasen toinen teos, Musta raivo, oli näistä kahdesta kirjasta minun silmissäni se kiinnostavin. Siinä Rantanen kertoo neljästä alaikäisen tekemästä henkirikoksesta. Mukana ovat muun muassa Muhoksen perhekodin surma vuodelta 2015, sekä Porissa vuonna 2018 tapahtunut liikuntarajoitteisen naisen surma. Rikoksista kirjoitetaan hyvällä maulla, turhaa mässäilyä välttäen, mutta kuitenkin lukijaa puhuttelevasti. Parasta Mustassa raivossa oli minusta rikosten taustojen ja syiden analysointi, jota varten Rantanen oli haastatellut muun muassa kriminologi Sari Somppia. 

Alibissakin työskennelleen Rantasen mukaan alaikäisten henkirikollisten elämäntarinoista löytyy usein lastensuojelutaustaa ja päihdeongelmia. Samaan aikaan turvallisista aikuisista on pulaa. Yhtenä merkittävänä ongelmana Rantanen pitää myös sitä, että nuoret rikoksentekijät suljetaan samoihin vankiloihin aikuisten rikollisten kanssa, koska kustannussyiden takia alaikäisille ei ole tarjolla omia vankiloita meillä Suomessa. Tämä johtaa siihen, että aikuiset, paatuneemmat rikolliset, "opettavat nuorempiaan", ja näin tuhoisa kierre on valmis.

Musta raivo on synkkä, mutta tärkeä kirja. Kun syyt nuorten tekemien henkirikosten taustalla ymmärretään, saadaan myös työkaluja niiden ennaltaehkäisyyn tulevaisuudessa.

Marikki Piirtolan Sylva Harmaja -sarjan avausosa.
Kansi on Piirtolan itse maalaama.

Marikki Piirtola: Kuusi elefanttia

Toinen Dekkaripäivämme vierailija oli paikallinen dekkarikirjailija, Marikki Piirtola. Hänen seitsemänosaisen dekkarisarjansa avausosa, Kuusi elefanttia, julkaistiin viime kesänä. Kirjan tarina on hautunut Piirtolan mielessä jo parikymmentä vuotta, ja nyt, elämänkokemuksen kartuttua, oli oikea aika saattaa rakas projekti painokoneisiin asti. 

Piirtola kertoi imevänsä inspiraatiota ja vaikutteita kirjoihinsa elävästä elämästä säälimättömästi. Myös Dekkaripäivästä hän sai omien sanojensa mukaan uusia palasia seuraaviin kirjoihinsa, muun muassa huomiota herättävät kynnet, ja erään nimen. Piirtola kuvasi kirjoitusprosessiaan eräänlaiseksi kannibalismiksi, jossa hän ahmii kaiken ympärillään, ja suodattaa sen edelleen osaksi kirjojaan. Kuten vanha sanonta kuuluu, kirjallisuus ei koskaan synny tyhjiössä.

Itselleni Kuusi elefanttia oli raju, ajoittain jopa kuvottava, mutta kuitenkin ehdottoman mielenkiintoinen lukukokemus. Tarina löi armotta vasten kasvoja jo väkivaltaisessa prologissa, joka antoi syyn ja motiivin tarinan myöhemmälle kululle. Tyylillisesti tällainen vahva avaus on ilman muuta hyvä valinta. Kuudessa elefantissa käsiteltiin myös lukuisia ajankohtaisia teemoja, kuten feminismiä, ulkonäköpaineita, seksuaalisuutta, mielenterveyttä ja ihmisten ylilääkitsemistä. Suosittelen tätä Piirtolan uutuusdekkaria kaikille, joita pitävät rosoisista kostojännäreistä.

"Kirjoittaminen on yksinäisyyden sietämistä"

Dekkaripäivämme lopuksi Piirtola ja Rantanen osallistuivat vielä keskustelupaneeliin. Tämän aikana nämä rikoksia varsin erilaisista näkökulmista lähestyvät naiset löysivät paljon yhteistä kosketuspintaa. 

Kumpikin muun muassa totesi, että kirjailijuus on ennen kaikkea kutsumusammatti. Rahalliset voitot ovat pieniä, mutta palo kirjoittaa vetää silti puoleensa vastustamattomasti. Piirtola ja Rantanen olivat myös yhtä mieltä siitä, että kirjoittaminen on ennen kaikkea yksinäisyyden sietämistä. Jos haluaa olla kirjailija, pitää viihtyä hyvin omassa seurassaan. Vain niin kirjoja voi syntyä.

Suon villi laulu, Delia Owens

 

Nappasin tästä teoksesta pikaisesti kuvan
hyödyntämällä työpaikkani varaushyllyssä ollutta
nidettä. Alueemme varausjonossa on tätä
kirjoittaessa edelleen kymmeniä lukijoita.

Kirja aisteille, ei niinkään aivoille

Eläintieteilijä ja esikoiskirjailija Delia Owensin Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing, 2018) on kasvanut todelliseksi ilmiöksi. Teosta on myyty miljoonia, ja se on kaikkien huulilla ympäri maailmaa. Itsekin tartuin Pohjois-Carolinan marskimaalla asuvan Kyan tarinaan kirjastoasiakkaani lämpimän suosituksen perusteella. Asiakas vieläpä heitti minulle ekstrasyötin sanomalla, että kaikki selviää vasta aivan kirjan viimeisillä sivuilla. Melkoista härnäystä.

Itselleni Suon villi laulu oli keskitason lukukokemus (tai oikeammin kuuntelukokemus). Tarinassa oli kiinnostavia elementtejä, kuten murhamysteeri ja upeaa luontokuvausta, jota jopa kirjaa kritisoivat lukijat kollektiivisesti kehuvat, mutta lopultakin minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi taustalla jäytävä, hienoinen pitkästyminen. Juoni nimittäin eteni hitaasti, ja asetelmasta olisi voinut saada irti niin paljon enemmänkin. Varsinkin teoksen loppupuolen oikeussalidraama oli varsin pitkäpiimäistä seurattavaa. Tästä samaa mieltä oli muun muassa Elina. 

Monet lukijat ovat kritisoineet Owensin kirjan juonta, todeten sen olevan epäuskottava. Samoin Suon villiä laulua on ajoittain kuvattu varsin "höttöiseksi" lukukokemukseksi, joka ei juurikaan eroa kioskikirjallisuudesta. Itse en kioskikirjallisuutta lue, mutta ymmärrän yhtäläisyysmerkkien vetäjiä, sillä itseäni tämä tarina muistutti Brooke Shieldsin tähdittämästä Sininen laguuni -elokuvasta (The Blue Lagoon, 1980). Eroottinen teinirakkaus tropiikissa, yhteiskunnan ulkopuolella, kuulostaako tutulta..?

Sinällään en näe mitään pahaa romanttisissa tai eroottisissa tarinoissa; niille kuuluu ehdottomasti oma ekologinen lokeronsa kirjamaailmassa. 

Luulen, että ne lukijat, jotka kritisoivat Owensin teosta pohjaten mielipiteensä kirjan kioskikirjamaisuudelle, eivät yksinkertaisesti tienneet, mitä tulevan piti. Sillä eihän tämä nyt mitään Dostojevskia ole, vaikka miten päin katsoisi. Suon villi laulu on viihdettä, ja sellaisena se kannattaa myös ottaa. 

Vasen ranta, Tuomas Vimma

Kiitokset arvostelukappaleesta Gummerukselle.

Trilleri vimmalaisittain

Tuomas Vimman seitsemännen romaanin piti kirjailijan mukaan olla Itä-Suomeen sijoittuva fantasiaromaani. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun Vimma oli muuttamassa Ranskaan vaimonsa opintojen perässä, ja heidän koiransa ripuloi Vimman lähdeaineistoksi hankkimien suomalaisia muinaisuskontoja käsittelevien kirjojen päälle muuttoautossa. Vimma otti tämän (valitettavasti) merkkinä luopua hankkeestaan.

Uusi idea seuraavan kirjan aiheesta puolestaan syntyi Vimman saavuttua "sotatilassa olevaan" Pariisiin. Niin sai alkunsa Vimman ensimmäinen trilleri, Vasen ranta (julk. 2017). Sittemmin tämä teos on saanut myös toisen osan, tänä vuonna ilmestyi nimittäin jatko-osa, Koodinimi Taiga. 

Kun aloin lukemaan Vasenta rantaa, en tiennyt juurikaan, mitä odottaa. Kun sitten tajusin lehteileväni trilleriä, petyin hieman. En nimittäin ole trillerien suuri ystävä. Lisäksi Vimman yleensä sangen huikentelevainen maksimalismi ei tällä kertaa tuntunut puhkeavan kukkaansa siinä määrin mitä toivoin ja odotin, vaikka mukaan olikin toki heitetty, kuin vanhasta muistista, myös hieman seksiä, luksusruokaa ja -vaatteita. Pääpaino oli nimittäin tällä kertaa toiminnalla. Sinällään toiminta näin vimmalaisittain toteutettuna oli poikkeuksellisen mukaansatempaavaa seurattavaa, ja tarinan imu oli hyvä. Ei siitä mihinkään pääse: Vimma osaa kirjoittaa jouhevasti, oli genre mikä hyvänsä.

Toivottavasti Vimma kuitenkin harkitsisi vielä uudelleen sen fantasiakirjan kirjoittamista. Siinä nimittäin kohtaisivat yksi kotimaisista lempikirjailijoistani, ja henkilökohtainen suosikkigenreni.

Jumalten verta suonissamme, Katie Lowe

The Craft kohtaa true crimen

Tätä Katie Lowen esikoisteosta, Jumalten verta suonissamme (The Furies, 2019), on toistuvasti verrattu Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin -teokseen. Itse en ole kyseistä kirjaa vielä lukenut, mutta pitänee tutustua, koska Tartt on ilmeisesti Lowea taitavampi kirjoittaja. Ja Lowekin on nyt lukemani perusteella todella taidokas. 

Jumalten verta suonissamme ei tosin pikaisen googletuksen perusteella ole voittanut lukijoita varauksettomasti puolelleen, sillä esimerkiksi Johanna piti sitä floppina, ja Kirjaluotsissa puolestaan moitittiin ainakin epätasaista kieltä ja tympeää maailmankuvaa. Tästä yleisesti ottaen nihkeähköstä vastaanotosta huolimatta minä nautin Lowen teoksesta. Hassua sinällään, sillä olen monesti ihmetellyt, miksi vaikuttaa siltä, että minä pidän monesta kirjasta vähemmän, kuin muut kirjabloggarit. Miksi minä olen niin vaikea ihminen ja kronkeli lukija, kun muut ylistävät sitä uusinta Sofi Oksasta varauksetta? Mikä minua vaivaa? Onneksi osat ovat kerrankin vaihtuneet, kiitos.. noituuden..? 

Lowen teoksen keskiössä on neljän teinitytön ryhmä, jotka perehtyvät noituuteen, ja soveltavat sitä astetta rajummin #metoo:n hengessä, Three-Fold Law:in unohtaen. He eivät todellakaan ole mikään "an it harm none do what you will" -coven. Väliin mahtuu myös tyttörakkautta, ja luentoja muinaisista myyteistä. Mytologian oppitunnit ovat mitä ilmeisimmin kaikuja Lowen työn alla olevasta väitöskirjasta, joka käsittelee "naisten raivoa kirjallisuuden modernismissa ja naisten kirjoittamassa nykykirjallisuudessa". Ymmärrän, että Lowen väitöskirja tihkuu romaaninkin puolelle, mutta itselleni nuo mytologian oppitunnit olivat silti tarinan heikoin lenkki.

Eniten minua kiehtoi elävä kerronta, joka piti minut tiiviisti otteessaan. Lowe kuvaili tapahtumia niin taitavasti, että kirja tuli lopulta jopa uniini. Tosin valitettavasti painajaisena, koska kyseessä ei varsinaisesti ole mikään Clueless II. 

Tämän kirjan henkilöhahmot eivät olleet erityisen miellyttäviä, varsinkaan päähenkilö Violetin psykopaatilta vaikuttava paras ystävä ja ihastuksen kohde, Robin. Jo hahmon nimi itsessään muistutti minua ärsyttävästi How I Met Your Mother -sarjan inhokkihahmostani, Robin Scherbatsky:stä, joka on niin ikään minusta liian kylmä ihminen. Oli surullista nähdä, miten paljon Violet kaipasi Robinin huomiota ja hyväksyntää, vaikka Robin oli yksi jättimäinen, kahdella jalalla kävelevä Red Flag. 

Kuitenkaan tässä tapauksessa edes Robinin kaltainen henkilöhahmo ei saanut minua karkotettua pois mielenkiintoisen ja monisyisen tarinan ääreltä. Jään odottamaan innolla, mitä Lowe seuraavaksi julkaisee. Ja sitä varrotessa aion lukea paitsi Donna Tarttia, ehkäpä myös niin ikään naisten kostonhimoa käsittelevän Anja Kaurasen Pelon maantieteen.

Mitä voin sanoa? Tämän kirjan
päähenkilöistä 100% oli noitia,
ja ainakin 50% lesboja. Ja mitä tappami-
seen tulee..

Nainen junassa, Paula Hawkins

Tarina, joka vei mukanaan hitaasti mutta varmasti

Meneepä aika nopeasti. Edellisestä bloggauksestani on jo neljä kuukautta. Syy tähän on yksinkertainen: olen keskittynyt kaunokirjallisuuden ja siitä bloggaamisen sijaan väitöskirjaani, joka on tätä kirjoittaessa kasvanut 159-sivuiseksi. Ja aivan kuten bloggaaminenkin, myös väitöskirjan kirjoittaminen voi olla hyvin addiktoivaa. Mutta mutta.. Sain tänään pitkästä aikaa kuunneltua loppuun äänikirjan, joten ehkä sanon siitä nopeasti pari sanaa.

Paula Hawkinsin huippusuosittu Nainen junassa -trilleri (The Girl on the Train, 2015) lähti liikkeelle  nihkeästi. En pitänyt päähenkilön (Rachel Watson) katkerasta asenteesta, ja koko asetelma tuntui liian ankealta. Niinpä tämä äänikirja jäikin pitkäksi aikaa minulta kesken. Sain itseni kuitenkin palaamaan tarinan pariin uudelleen, ja jossakin kohtaa sitten vain tuli vastaan se kohta, kun tipuin kaninkoloon, enkä voinut enää lopettaa kuuntelemista. Tämä tarina on nimensä mukaisesti kuin juna: kiihtyy hitaasti, mutta etenee sen jälkeen vääjäämättömän vastaanpanemattomasti. 

- Suosittelen!

Normaali, Graeme Cameron

Koukuttavin kirja aikoihin

Graeme Cameronin Normaali (julk. 2015) on kirja, johon tarttuminen epäilytti, kiitos traumaattisen Amerikan Psyko -kokemukseni. Ajattelin, että jos vuonna 1991 kirjoitettu tarina murhaajapsykopaatista oli minulle noinkin kova koettelemus, ei näin tuore kirja samasta aihepiiristä voi olla ainakaan millään lailla helpompi tai miellyttävämpi elämys. Varsinkin kun heti teoksen kannessa lukee: "Tosiasiassa kidutan ihmisiä. Teen juuri sitä". 

- Yyyh. Nyt ei vaikuta lainkaan hyvältä.

Olin kuitenkin väärässä. Cameronin kiitelty esikoisteos ei keskittynytkään väkivaltaan, vaan syventyi ennen kaikkea kaappaajan ja kaapatun välisiin psykologisiin peleihin, jotka toivat mieleen tositapahtumiin perustuvan 3 096 päivää -kirjan. Raakuuttakin toki oli, mutta sillä ei mässäilty läheskään niin paljon, kuin Amerikan Psykossa, ja kaiken kaikkiaan Cameronin luoma päähenkilö oli huomattavasti inhimillisempi, kuin Ellisin Patrick Bateman. Lisäksi Cameronin kirjassa ei ollut puuduttavia suvantoja, toisteisuutta tai turhaa jaarittelua, toisin kuin tiivistystä kaipaavassa Amerikan Psykossa. Normaalin juoni oli juuri sopivan napakka ja yllätyksellinen.

Kirjojen keskellä -blogin Maija ei pitänyt Normaalista tippaakaan. Itse olen kuitenkin täysin eri linjoilla. Minusta Cameron kirjoitti sujuvasti, ja hänen tekstissään oli niin hyvä imu, että ahmin tämän 348-sivuisen trillerin yhdessä vuorokaudessa. Ja se on minun tapauksessani jotain todella poikkeuksellista.

Norma, Sofi Oksanen

Oksasen Tähkäpää-tarina ei kietonut minua pauloihinsa

Juuri kun luulin, ettei Viron lähihistoriassa loputtomiin piehtaroiva Sofi Oksanen voisi minua yllättää, hän teki sen. Kohdunvuokraus- ja hiusbisnekseen uppoutuva Norma (julk. 2015) oli jotain aivan muuta, kuin mitä olen Oksaselta tottunut lukemaan. Valitettavasti vain tämä(kään) kirja ei saanut minua innostumaan, se oli vain eri tavalla ikävä kuin aiemmat Oksasen teokset. Yleensä en ole pitänyt Oksasen tarinoista niiden synkkyyden ja vastenmielisten henkilöhahmojen takia. Nyt syynä pettyneeseen olankohautukseen taas oli tarinan huono imu. 

Sinällään esimerkiksi kohdunvuokrausbisnes on aiheena ajatuksia herättävä, mutta Oksanen ei valitettavasti saanut siitä kunnon otetta. Margaret Atwood otti lapsitehtailuteeman haltuunsa paljon iskevämmin jo 31 vuotta sitten ilmestyneessä klassikkoteoksessaan Orjattaresi (The Handmaid's Tale, julk. 1985).

Minulla ei totta puhuakseni ole juurikaan hajua siitä, miten tämä kertomus lopulta päättyi, koska mielenkiintoni keskittyä tarinan kuunteluun oli äänikirjan viimeisen levyn kohdalla jo niin vähäinen. Näin jälkikäteen päässäni leijailee vain hataria muistikuvia siitä, että Norman äidin itsemurhaa märehdittiin loputtomiin, ja tarinan päähenkilö oli hypertrikoosia sairastava meedio. Siinäpä se. Jos minun jotain Oksasen kirjaa pitäisi suositella, olisi se Puhdistus (julk. 2008), ei Norma.

Vihan enkeli, Taavi Soininvaara

Arto Ratamo -sarjan viides osa yllätti jokseenkin positiivisesti

Mistä tietää, että en ole löytänyt mitään oikeasti kiinnostavaa kuunneltavaa kirjaston loppuun kalutusta äänikirjahyllystä? Turvaudun dekkareihin, viimeiseen oljenkorteen, kun kaikki muu on jo lainattu ja kuunneltu.

Nyt minulla tosin oli hieman parempi tuuri kuin viimeksi, kun pitkästytin itseni lähes kuoliaaksi kuuntelemalla Taavi Soininvaaran esikoisteoksen, Ebola-Helsingin. Vuonna 2004 ilmestynyt Vihan enkeli ei sekään ollut varsinainen tajunnanräjäyttäjä, mutta nyt toimintaa oli enemmän, ja henkilögalleria kiinnostavampi. Arto Ratamo-sarjan viides osa alkoi vahvasti, ja myös loppu oli mukavan yllätyksellinen ja vauhdikas. Väliin mahtui toki myös suvantoja, mutta tuolloin mielenkiintoani piti yllä kirjan nimikkohahmo, psykopaatti nimeltä Ezreal.

Turun Sanomien Kimmo Rantanen moitti Ezrealia liian kompleksiseksi: "Ezrealin erilaisuus ja persoonan ristiriitaisuus hyppäävät romaanissa liiaksi silmille". Olen eri mieltä. Ezreal oli kirjan ainoa selkeästi mieleen jäänyt henkilöhahmo, ja juuri sopivan rosoinen. Olisiko esikuvana toiminut vuotta aikaisemmin ilmestyneen Dan Brownin Da Vinci -koodin albiino Silas-munkki? Omiin silmiini hahmot vaikuttivat pieniä detaljeja myöten (itsensä ruoskiminen, psykopatia, uskonnollisuus, murhien teko) lähes identtisiltä. Tämä tuskin koskaan selviää. Mutta olipa asia miten vain, Ezreal todisti jälleen kerran, miten merkityksellistä on, että tarinasta löytyy persoonallisia ja mieleenjääviä henkilöhahmoja.

Photobomb.

Väinämöisen vyö, Mikko Karppi

Hyvää Kalevalan päivää!

Mikko Karpin Väinämöisen vyö (julk. 2007) on ollut lukulistallani jo pitkään. En enää muista, missä tätä Suomen omaa Da Vinci -koodia minulle kehuttiin, mutta sen verran vahvan muistijäljen tapahtuma kuitenkin mieleeni jätti, että teos lähti mukaani kirjaston dekkarihyllystä jokin aika sitten, ja julkaisen bloggaukseni siitä - kuinkas muutenkaan - nyt Kalevalan päivänä. Karpin Kalevalasta johdettu seikkailutarina kun toimii erinomaisena muistutuksena siitä, että kansalliseepoksemme on edelleen ajankohtainen, innostava ja kaikin puolin elinvoimainen teos.

Kovin nopeasti en Väinämöisen vyötä saanut selätettyä, kiitos teoksen massiivisen sivumäärän, joka lähenteli seitsemääsataa. Salapoliisitrilleristä tunkeutuvan fantasian kautta aina porttifantasiaksi asti yltynyt tarina oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen. Oudoista rituaalimurhista liikkeelle lähtenyt värikäs seikkailu kun jaksoi viihdyttää loppupään erämaavaellussuvantoja lukuun ottamatta lähes koko ajan; ensin revittiin kännyköistä akkuja matkapuhelinpaikannuksen estämiseksi, ja jo hetkeä myöhemmin tulkittiin kalevalaisia säkeitä päreenvalossa. Erityisesti pidin kirjan alkupuolen uhkaavasta ja salaperäisestä tunnelmasta, jonka aikana arkitodellisuus ja Kalevala kohtasivat verisesti:

Tuoreen jääpeitteen keskeltä kohosi ruskeatukkainen päälaki, joka oli saanut kuuraisen peitteen kylmässä yössä. Tytön alaston ruumis näkyi hauraan ohuen jääpeitteen lävitse. Kaikki muu oli niin rauhallista, että näkyä olisi voinut verrata groteskiin tatuointiin vastasyntyneen iholla. 

Riitta Muurinen oli nähnyt useita kuolleita ihmisiä opiskeluaikanaan. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa, hän huusi. Samalla luvattu lumisade alkoi laskea ensimmäisiä hiutaleitaan kuin hautaseppelettä tämän rivon näyn ylle.

Kun kirjan sankarit siirtyivät tarinan loppupuolella Kalevalan puolelle, muuttui meno verkkaisemmaksi ja aloin kaipaamaan tiiviimpää kerrontaa, mutta onneksi sentään kirjan lopussa piili jälleen virkistävä yllätys. 

"- Pystytkö jatkamaan? - En kyllä ajatellut tähän paaluttaa, Juha sanoi tuskaisen oloisena. - Vaikka rantatontti olis kyllä kiva." 

Väinämöisen vyön vahvimpia puolia olivat ehdottomasti sopivan ronskit ja sympaattiset henkilöhahmot, joista merkittävä osa vieläpä puhui leveää pohjalaismurretta. Kaiken kaikkiaan kirjan tunnelma olikin monesti mukavan letkeä, ja kieli herkullista:

- Mikä se osoote olikaan? Seppo kysyi Katrilta.

- Hallituskatu 1. Se on ihan lähellä Senaatintoria.

- No joo, eiköhän me sinne keriitä, Seppo sanoi ja ohitti edellään ilman valoja ja järjellistä suuntaa ajavan uudehkon kaupunkimaasturin. - Nuata pässikärryjä on maailmas aivan liikaa.

- Vähäänkyröön vai? Saarinen kysyi.

- Vähäänkyrööhin, Seppo korjasi. - Jos ereheyt nuan väärin siälä sanomahan, niin luultavasti saat puukoosta.

- Vähäähinkyrööhin, Saarinen väänsi ja ojensi lappusen Juhalle taakse. - Menikö oikein?

- Tarpeeksi oikeen jotta selviät mustalla silmällä ja parilla katkenneella kylkiluulla, Seppo vastasi.

Sepon juotettua japaninkamelinsa matka jatkui kohti pohjoista.

Pohjalaismurteen lukeminen teki oloni kotoisaksi, koska äitini suku on Pohjanmaalta, ja olen itsekin viettänyt siellä paljon aikaa. Pisteet Karpille tästä persoonallisesta kieliratkaisusta! Tämä kirjailija tulee pysymään lukulistallani jatkossakin.

Kuusi kohtausta Sadusta, Leena Lehtolainen

Kun kirjan päähenkilö nyppii, on tarinasta vaikea nauttia

Kuusi kohtausta Sadusta (julk. 2014) oli minulle elämäni toinen Leena Lehtolaisen kirjoittama teos. Vuosia sitten kuuntelin läpi varsin sujuvan ja mukaansatempaavan Maria Kallio -dekkarin, jonka parissa muistan viihtyneeni hyvin, vaikka en etsivätarinoiden suurkuluttuja olekaan. Tällä kertaa vuorossa olikin sitten jotain aivan muuta: kuvitteellisen naistaiteilija Satu Savinaisen elämästä kertovan näytelmän tekemistä ja esittämistä kuvaava romaani, tietynlainen fiktiivinen elämänkerta.

Mukana oli ajankohtaista pohdintaa julkisuudenhenkilön yksityisyyden rajoista ja naisen asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Paljonko on viisasta paljastaa itsestään suurelle yleisölle? Sietääkö yhteiskunta miesten omaneduntavoittelua paremmin kuin naisten vastaavia pyrkimyksiä? Koskeeko naisia edelleen erilainen moraalikoodisto kuin miehiä?

Tämä kaikki oli sinällään hienoa. Kuusi kohtausta Sadusta on toden totta ajankohtainen ja poikkeuksellisen persoonallisesta näkökulmasta kirjoitettu teos, joka herätti minussa paljon ajatuksia ja tunteita. Valitettavasti vain nuo tunteet olivat lähinnä negatiivisia. 

Ongelmaksi muodostui kirjan samanaikaisesti raskas ja pisteliäs, sekä jollain tapaa katkerakin poljento. Erityisesti päähenkilö, Satu, vaikutti lähinnä itsensä aivan liian vakavasti ottavalta, kylmältä egoistilta. En kerta kaikkiaan pystynyt pitämään hänestä. Tuntui, että Satu oli koko ajan tyytymätön aivan kaikkeen, ja yksinkertaisesti vihasi koko maailmaa. Lukijana toimineen, sinällään pätevän Krista Putkonen-Örnin uutislukijamaisen vakava, surumielinen ääni ja tekstin lähes kauttaaltaan kirjakielimäinen, kuiva kirjoitusasu vielä viimeistelivät (yli)vakavan efektin.

Vasta aivan tarinan loppumetreillä Sadusta alkoi säteillä läpi hieman inhimillisyyttä ja lämpöä, jonka seurauksena pystyin vihdoin astumaan askeleen lähemmäs hänen sisäistä maailmaansa. Tuolloin oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Varsinkin, kun tarinan päätös, johon matkan varrella oli viritelty pientä "tässä on ehkä tapahtunut rikos" -jännitettä, ei tarjonnut minkäänlaista twistiä tai wow-efektiä, vaan oli lähinnä ankea ja ennalta-arvattava mahalasku. Olisin ehdottomasti odottanut Lehtolaisen kaltaiselta dekkarimatriarkalta joko huomattavasti kekseliäämpää loppuratkaisua, tai sitten täydellisen pesäeron tekemistä koko salapoliisiromaanigenreen.

Käen kutsu, Robert Galbraith/J.K. Rowling

Tää oli vaan niin huono

Mitä yhteistä on J.K. Rowlingin erinomaisilla Harry Potter -kirjoilla, ja Robert Galbraith -salanimellä julkaistulla Käen kutsu -dekkarilla (The Cuckoo's Calling, julk. 2013)? Eipä juuri mitään. Ja eihän periaatteessa tarvitsekaan olla, onhan kyseessä eri genre ja eri kohdeyleisö. 

Mutta nyt näyttää vain valitettavasti käyneen niin, että lähes kaikki hyvä materiaali on valunut Pottereihin, ja tämä dekkari on saanut vain joitakin jämiä: hieman latinaa sinne tänne, rikoksen jota selvitetään, ja sympaattisen antisankarin päähenkilökseen. Poissa ovat lennokas mielikuvituksellisuus, omaleimainen huumori, sekä yllätyksellinen juoni, joka saa lukijan haukkomaan henkeään. Olen pettynyt.

Käen kutsu oli toki sujuvasti ja elävästi kirjoitettu, mutta sen juoni oli käsittämättömän monotoninen. Vain alussa ja lopussa oli kiinnostavia käänteitä, ja muuten yksinkertaisesti seurattiin, miten elämäänsä totaalisen kyllästynyt yksityisetsivä Cormoran Strike haastatteli murhatun supermallin tunteneita ihmisiä, ja eleli hiljakseen tylsää ja ankeaa arkeaan.

Kyllästyin hyvin nopeasti naisystävästään eronneen Striken loputtomaan tilitykseen siitä, miten rahat ovat lopussa, hän joutuu nukkumaan telttasängyssä toimistossaan, ja kuinka amputoitua jalkaa särkee. On toki hienoa, että päähahmossa on rosoa, mutta kyllä samojen henkilökohtaisten ongelmien toisteiselle märehtimisellekin pitäisi asettaa jotkut rajat. Tunnustan suoraan, että loppua kohti tuli skippailtua lukuja yhä enemmän ja enemmän. Heti, jos lukijana toiminut Eero Saarinen alkoi puhumaan Striken yksityiselämästä, painoin surutta >> -nappia. 

Ja niin joo: arvasin kuka on murhaaja heti alussa.

Painajainen piparitalossa, Juha Vuorinen

There's a book out there for everyone

Yli 1,5 miljoonaa kirjaa myynyt Juha Vuorinen ei valtaisasta menestyksestään huolimatta juurikaan näy kirjablogeissa. Huomasin tämän, kun yritin etsiä muita bloggauksia juuri kuuntelemastani Painajainen piparitalossa -äänikirjasta (julk. 2009). Aika hiljaista oli..

Syy vaatimattomaan bloginäkyvyyteen lienee varsin yksinkertainen: Poikkeuksellisen suuri osa Vuorisen lukijoista on miehiä, jotka eivät kirjoita lukemastaan kirjablogeihin, vaan korkeintaan Suomi24:n keskustelupalstoille.  Kyllä, nyt puhutaan kirjailijasta, joka on erään lähteen mukaan "Suomen vankiloiden suosituin kirjailija". Voisi siis sanoa, että siinä missä J. K. Rowling sai kirjoja hylkivät pikkupojat innostumaan lukemisesta, on Vuorinen tehnyt saman Suomen kirjoja vieroksuville miehille.
- Hieno saavutus! There's a book out there for everyone..

Kuuntelukokemuksena Painajainen piparitalossa oli kuin aamuöinen kebab-annos: ei mitään gurmeeta, mutta maistuvaa harvoin ja kohtuudella nautittuna. Varsinkin, jos osaa jättää ne huonoimmat palat, kuten viimeiset, hieman nuhjaantuneet ja vetiset ranskalaiset syömättä. Ihan kaikkea ei siis pidä niellä.

Itse esimerkiksi viihdyin hyvin eksentrisen Käpperssin seurassa, koska hän toi mieleeni paitsi brittikomediasarja Little Britainin Ray McCooneyn, myös erään kerran tuntemani helsinkiläis-intellektuellin, ja jopa itse Hunter S. Thompsonin. Sanoisinkin, että aina yhtä sanavalmis ja yllättävä Käppers oli minulle se teoksen mehukkain osa. 

Sen sijaan huomattavan epäsuhdan Händikäppers-parivaljakon toinen osapuoli, Händi, oli lähinnä epäuskottava, ärsyttävä ja vastenmielinen. Ja nyt kun nuo kolme adjektiivia nousivat esille, niin mainittakoon, että ne kuvaavat melko hyvin myös kirjan välittämää naiskuvaa, jonka ydinajatus on, että naisten ihmisarvo määritellään lähes pelkästään ulkonäön perusteella, ja heidän tärkein ominaisuutensa on kyltymätön seksuaalivietti. Ja juuri tätä tarkoitin kun sanoin, että Vuorisen kirjoja ei pidä niellä ihan sellaisenaan. 

Mutta noh, tuskinpa kovinkaan moni otti aikoinaan myöskään Uuno Turhapuro -elokuvia tosissaan. Viihde viihteenä. Ja niinhän se on, että samoilla palikoilla näissä molemmissa leikitellään: kolmihenkinen, enemmän ja vähemmän fiksu miesporukka nautiskelee ruuasta, naurattaa naisia, toteuttaa erilaisia projekteja ja tekee kolttosia. Mitä keskeisiin hahmoihin tulee, näkisin Händikäpperssit tiivistettynä versiona Uunosta, Härski Hartikaisesta ja Sörsselssönistä. Itse päähenkilö, Tapsa Mäkinen, on puolestaan minun silmissäni raitistunut, myöhempi versio huippuhauskan Juoppohullun päiväkirjan päähenkilöstä, Juha Bergistä.

Uuno oli räävittömään Vuoriseen verrattuna vielä sangen kiltti ilmiö, mutta molemmat ovat joka tapauksessa onnistuneet viihdyttämään oman aikansa kohdeyleisöä erinomaisesti.

Ebola-Helsinki, Taavi Soininvaara

Nyt tihkaisi ja pahasti

Taavi Soininvaaran esikoisteos, Ebola-Helsinki (julk. 2000), tarjosi minulle elävän muistutuksen siitä, että perus-trillerit eivät ole minun juttuni. Ilman vahvaa omaäänisyyttä ja räiskyvää persoonallisuutta pitkästyn hyvin nopeasti, koska minulle normi-ajojahti ei tarjoa mitään kokemisen arvoista. Olen havainnut, että trillerin henkilögallerian ja juonen pitääkin olla tavallista oudompi, pelottavampi tai särmikkäämpi (vrt. esimerkiksi Stieg Larssonin Millenium-trilogia, Leonie Swannin Murha laitumella tai Outi Pakkasen Julma Kuu), jotta jaksaisin innostua. Nyt en valitettavasti innostunut. 

Etukäteen oletin Ebola-Helsingin olevan sisällöltään takavuosien menestyselokuvan, The Outbreakin, (ilm. 1995) kaltainen. Oli se sitten maailman nykyisen Ebola-tilanteen huomioon ottaen korrektia tai ei.

Noh, ei hätää. Soininvaara piti Ebola-viruksen huolellisesti koeputkissa, ja työnsi sen visusti taka-alalle. Ei siis tarvetta Morgan Freemanille ja Dustin Hoffmanille tällä kertaa. Tämä tarina oli laimeine viruskauppaviritelmineen ennemminkin Juhana Helmenkalastajan ja Jethro Rostedtin alaa. Kai siinä lopussa joku autokin räjäytettiin, mutta itse olin siinä vaiheessa jo puoliunessa. 

P.S.

Ei kannata koota ylisuurta henkilögalleriaa, ja sitten kutsua jokaista hahmoa jollakin todella persoonattomalla ja huonosti mieleen muistuvalla sukunimellä (Ketonen, Jalava, Siren..). Vähemmästäkin lukija kettuuntuu.

Pilvilinna joka romahti, Stieg Larsson

Jälkipuinti joka pitkästytti

Kaikkihan tietävät, miten action-elokuvissa ja trillereissä tarina loppuu yleensä siihen, kun suuren välienselvittelyfinaalin jälkeen poliisit saapuvat paikalle, vievät pahikset asemalle, ja sankarit saavat vihdoin hengähtää? Noh, siihen on syynsä, ja Stieg Larssonin Millenium-trilogian kolmatta osaa, Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, julk. 2008), voidaan pitää varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos tätä sääntöä rikotaan. Lyhyesti voisin todeta, että kolmososassa lähinnä vain märehdittiin kakkososan tapahtumia. Juuri mitään uutta ja yllättävää ei tapahtunut. 

Nyt koko Millenium-trilogian äänikirjoina kuunnelleena sanoisin, että jos teosten kiinnostavuutta pitäisi kuvata käyränä, näyttäisi se kolmiolta. Ykkösosa oli pääasiassa tylsää jumittelua ja rönsyilyä, kakkososassa kiinnostavuustaso ampaisi hetkellisesti huippulukemiin, ja kakkososan tapahtumilla ratsastavan kolmososan kanssa tehtiin jälleen uusi, melkoisen jyrkkä mahalasku. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että kolmososassa lähinnä vietettiin aikaa kokouksissa, surffailtiin netissä, ja istuttiin oikeussalissa? Niin, ja Mikael Blomkvist iski tietenkin jälleen uuden naisen, mutta tämähän nyt ei yllätä enää ketään.

Alkumetreille ja aivan loppuun oli toki saatu ympättyä pari sangen kiinnostavaa tapahtumaa, mutta ne eivät yksinään pystyneet pitämään tätä aivan liian pitkäksi venytettyä tarinaa kiinnostavana, kun suurimman osan ajasta ne persoonalliset pääpahiksetkin olivat joko a) sairaalassa, b) jo kuolleita, tai c) kadoksissa. Varsinkaan, kun pääjuoneen mitenkään liittymätön Mikael Blomkvistin avoin sekundaarisuhde, Erika Berger, roikkui mukana pääjuonta hidastavine lehtikuvioineen. Tunnustan, että toisinaan tuli skippailtua Erikasta kerrottuja osuuksia, koska ne eivät kerta kaikkiaan jaksaneet innostaa minua.

Se, mitä haluan kiitellä, on koko Millenium-trilogian ääneen lukeneen Kari Ketosen tulkinta. Hänen tasainen, eleetön ja sopivan tyly äänensä sopi erinomaisesti Larssonin luomaan synkkään, tunteettomaan ja pahaenteiseen maailmaan. 

What could have been..

Viisikymppisenä sydänkohtaukseen kuollut Stieg Larsson oli suunnitellut Millenium-sarjastaan alun perin kymmenosaista. Tämän huomasi kolmososasta selvästi, sen verran langanpätkiä jäi vielä pyydystämättä. 

Esimerkiksi Lisbethin salaperäisen kaksoissisaren, Camilla Salanderin, olemassaoloa väläyteltiin tuon tuostakin, mutta häntä ei vielä marssitettu mukaan tarinaan. Lisäksi Lisbethin isän omaisuuteen ja hämäräpuuhiin liittyi paljon epäselvyyksiä, jotka eivät vielä saaneet vastausta. Harmi, että kirjailijan kuollessa työn alla ollut nelososa ei koskaan ehtinyt valmistua, koska jos vanhat merkit olisivat pitäneet paikkansa, se olisi ollut kakkososan tapaan hemmetin hyvä. Kyseessä olisi nimittäin väistämättä ollut uuden toimintasyklin käynnistys. 

Viitososa (aka. "Neloskirjan jälkipuinti") taas olisi todennäköisesti kannattanut skipata, koska se olisi arvattavasti sisältänyt lähinnä Lisbethin ja hänen kauan kadoksissa olleen kaksoissisarensa välisiä oikeuskiistoja, ja jonkinlaisen uuden, entistä epäkiinnostavamman Erika Berger -keissin. Ehkäpä lehtitalofuusion tällä kertaa? We will never know.

Tyttö joka leikki tulella, Stieg Larsson

Kakkososasta polvi paranee

Olen Stieg Larssonin hengästyttävien Millenium-elokuvien suuri ihailija. Filmien taustalta löytyvien teosten suhteen en kuitenkaan ole ollut yhtä haltioitunut. Ensimmäinen osa, Miehet jotka vihaavat naisia, oli minusta niin hidastempoinen ja rönsyilevä, että melkein palautin trilogian kaksi seuraavaa osaa takaisin kirjastoon kuuntelemattomina. Pari kuukautta nuo massiiviset äänikirjaboksit matkustivatkin autoni ovilokerossa koskemattomina, ja pölyä keräten.

Mutta kuinkas sitten kävikään.. Aloitin kakkososan, Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden 2006/2007), kuuntelun lopulta kaikesta huolimatta, ja äkkiä kaikki vaan klikkasi. Mikä onni! Nyt tarina rullasi paljon suuremmalla energialla eteenpäin, ja verkossa tempoili juuri sopiva määrä enemmän ja vähemmän epämääräisiä ja epäilyttäviä hahmoja: salaperäinen Zala, äärimmäistä individualismia edustava Lisbeth Salander, uhkaava valkoinen jättiläinen, kaiken keskellä luoviva, aina yhtä kevytkenkäinen ja jokseenkin turhautunut Mikael Blomkvist.. Toimii.

 Salla kritisoi omassa arviossaan hahmojen pitkälle vietyä mustavalkoisuutta ja äärimmäisyyttä. Ymmärrän täysin, mistä Salla puhuu; osa hahmoista vaikutti lähinnä piirroselokuvasankareilta, joista tuli mieleen milloin Harry Potter -kirjojen Voldemort, milloin taas Marvelin sarjakuvista ja elokuvista tuttu Hulk. Esimerkiksi Lisbethin yli-inhimilliset kyvyt lähes kaikessa mihin hän ryhtyi, ja pitkälle viety nihilismi olivat kieltämättä kombinaatio, joka sai minunkin kulmani ajoittain kohoamaan epäuskosta. Melkein sitä jo odotti, milloin Larsson paljastaa, että Salanderia on purrut radioaktiivinen hämähäkki, tai tyttö on nuorena tippunut taikajuomapataan.

Toisaalta Lisbethin taustoja ja geeniperimää valottanut juoni kyllä selittikin naisen poikkeavia henkisiä ja fyysisiä attribuutteja melko tyhjentävästi. Äärimmäiset hahmot eivät muutenkaan minun silmissäni syöneet tarinan nautittavuutta, koska mielestäni ne sopivat hyvin jo itsessäänkin äärimmäiseen tarinaan.

Aika on tehnyt tehtävänsä

Yksi, melkoisen triviaali seikka minua kuitenkin häiritsi: ajan hammas ei ollut kohdellut alun perin nykyaikaan jämäkällä otteella sijoitettua tarinaa kovinkaan hellästi. Ajat sitten haudattu, nyt jo jokseenkin vaivaannuttava Millenium-hype muistutti itsestään tuon tuostakin, kiitos Mikaelin kökösti nimetyn Millenium-lehden.
- It might have seemed like a good idea at the time..

Lisäksi vahvasti uusimpaan ja hienoimpaan teknologiaan nojaava juoni herättää vuoden 2014 kuuntelijassa ajoittain lähinnä huvittuneisuutta. Varsinkin Lisbethin monimutkaiset langaton netti -viritykset vain naurattivat, ja muuttivat parin tiukan kohtauksen tunnelman ikävän surkuhupaisaksi, vieden huomion itse tapahtumilta. Lisäksi Lisbethin ostama, "peräti" 18-tuumainen, tuliterä televisio sai pokkani pettämään totaalisesti. Nämä toistuvat viitteet vanhentuneeseen teknologiaan tuottivat samanlaisen ummehtuneen olon kuin ne hetket, kun kirjaston poistohyllyä silmäillessä katse sattuu osumaan Windows 98 -käyttöjärjestelmän opaskirjaseen.

Kaiken kaikkiaan Tyttö joka leikki tulella oli kuitenkin niin addiktoiva kuuntelukokemus, että aloitin heti sen loputtua kolmannen osan, Pilvilinna joka romahti, kuuntelun. Juoni yksinkertaisesti jäi liian kiinnostavaan kohtaan, jotta voisin edes harkita minkään muun äänikirjan valitsemista. Elokuvien katselustakin on onneksi jo sen verran aikaa, että en muista enää, miten kaikki menikään. 

Miehet jotka vihaavat naisia, Stieg Larsson

Elokuva pieksee kirjan, kerrankin

Katsoin Stieg Larssonin Millenium-trilogian ruotsalaiset elokuvasovitukset joitakin vuosia sitten hyvin intensiivisessä tahdissa. Muistan elävästi, miten jatkoin katsomista aina vain, vaikka koko kroppa oli jo aivan jumissa loputtomasta paikallaanolosta ja ruudun tuijottamisesta. Olin täysin koukussa, jonkinlaiseen Larsson-transsiin vaipuneena. 

Niinpä odotukseni olivat varsin korkealla, kun löysin Miehet jotka vihaavat naisia -teoksen (Män som hatar kvinnor, julk. 2005/2006) äänikirjaversion läheisestä kirjastosta. Uskoin, että koukuttuisin myös kirjaan hyvin nopeasti. Varsinkin, kun en enää muistanut, miten elokuvat päättyivät.

Toisin kuitenkin kävi. Huomasin tuon tuostakin tuskastuvani juoneen, joka mateli minun mielestäni liian hitaasti eteenpäin. Tarina oli hyvin toisteinen ja rönsyilevä. Tämän saman seikan on huomannut myös Kirsi.  

Lisäksi kirjan tunnelma ja henkilöt olivat minun makuuni liian kylmiä ja sulkeutuneita. Olisin kaivannut edes hiukan enemmän huumoria ja lämpöä, jotta paikallaan seisoskeleva juoni ei olisi kylmettänyt jäseniäni. Ja ei, kirjan päähenkilöiden polyamorinen suhde, joka onneksi oli poistettu elokuvaversioista, ei voittanut minua puolelleen. Mikael ja Lisbeth ovat kyllä hyvä työpari, mutta heidän fyysisestä suhteestaan kemiat puuttuvat totaalisesti. Väkinäistä, niin kovin väkinäistä.. Ihan kuin Larsson olisi luonut heidän välilleen sutinaa vain siksi, että niin "on tapana tehdä", kun tarinan pääosassa ovat mies ja nainen.

Kuuntelin tämän äänikirjan loppuun kolmesta syystä: 1. pidin Millenium-elokuvista, 2. Kari Ketonen teki erinomaisen lukusuorituksen, ja 3. kaiken vitkastelun ja rönsyilyn alla piileskellyt ydintarina, mystisesti kadonneen Harriet Wagnerin arvoitus, oli kiinnostava, ja se myös päättyi onnistuneesti.

Lyhyesti: suosittelen skippaamaan tuskastuttavasti matelevan kirjan, ja keskittymään timanttiseen elokuvaversioon.