Hanna Tuurin Irlanti-trilogia: Irlantilainen aamiainen, Vihreän saaren puutarhoissa & Tuulen maa

 

Jokaisen Irlanti-fanin must-read

Hanna Tuurin Irlanti-trilogia (Irlantilainen aamiainen - Kertomuksia vihreältä saarelta, 2009, Vihreän saaren puutarhoissa, 2010 & Tuulen maa, 2012) kuuluu kirjallisuuteen, johon palaan aina uudelleen ja uudelleen. Niinpä olen hankkinut ne myös omaan hyllyyn. 

Jotain kirjojen lumosta kertoo esimerkiksi se, että vaikka en ole multasormi, olen silti lukenut nimensä mukaisesti puutarhoja käsittelevän trilogian kakkososan useasti. Kun Tuuri kirjoittaa intohimonsa kohteesta, on se parhaimmillaan kuin runollista science fictionia: en tajua mistään mitään, mutta teksti on niin kaunista ja hyvällä tavalla vierasta, että se koukuttaa. Kasvien latinankieliset nimet viimeistelevät ainutlaatuisen, hypnoottisen tunnelman.

Irlannissa pitkään asunut ja työskennellyt Tuuri kirjoittaa toisesta kotimaastaan lumoavan kauniisti ja suurella sydämellä. Olipa sitten kyse puutarha- tai ruokakulttuurista, naapurin vanhasta isännästä tai irlantilaisten nuivasta suhteesta auktoriteetteihin, Tuuri osaa kertoa siitä asiantuntevasti, empaattisesti ja ennen kaikkea kiinnostavasti. 

Konkreettisten, arkisten kohtaamisten rinnalle piirtyy myös suurempi kuva. Niinpä lukija pääsee tutustumaan myös Irlannin mielenkiintoiseen historiaan, johon on kuulunut muun muassa nälänhätää, merirosvokuningatar Grace O'Malley ja monia kädenvääntöjä brittien kanssa, jotka henkilöityivät muun muassa Constance Markieviziin. Tuurilla on kirjoittajana erinomainen kyky siirtyä yksityisestä yleiseen ja päinvastoin.

Suosittelen tätä kirjatrilogiaa kaikille Irlannista kiinnostuneille erittäin lämpimästi!

P.S.

Kannattaa lukea myös nämä erinomaiset tietokirjat:

• Irlantia etsimässä, Ville Zilliacus (1999)
• Tuulten saarella - Matka kelttien ja kertojien Irlantiin, Tom Sjöblom (2011).

Tie nimeltä Yin, Jouni Hallikainen

 

Pieni, elegantti kirja yinjoogasta

Olen harrastanut joogaa noin 20 vuotta. Silti opin edelleen jatkuvasti uutta, eikä vähiten joogan useiden eri suuntausten ansiosta. 

Yinjooga on yksi viimeaikaisista kiinnostuksen kohteistani. Joogaopettaja Jouni Hallikaisen pieni ja kompakti teos Tie nimeltä yin (2022) toimii mainiona johdatuksena tähän joogamuodoista lempeimpään, jossa kirjaa lainatakseni "yhdistyvät kiinalainen taolaisuus ja intialainen joogaperinne". Tämän teoksen luettuani olen sittemmin tehnyt myös Hallikaisen ohjaamia online-tunteja ja pitänyt niistä melko lailla. Lisäksi pöydänkulmallani lukemista odottavat myös kaksi muuta Hallikaisen kirjoittamaa, huomattavasti kookkaampaa ja seikkaperäisempää yin-kirjaa (Yinjooga - Olemisen taito & Total Yin - Terveyttä, tyyneyttä ja tyytyväisyyttä yinjoogalla).

Tie nimeltä yin sisältää sekä filosofista, monin paikoin jopa runollista pohdintaa yinin olemuksesta, kuin myös vaihe vaiheelta etenevän joogaharjoituksen. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että jooga vaatii ohjausta, jotta asanat voi toteuttaa turvallisesti ja juuri itselle parhaalla mahdollisella tavalla. Erityisesti joogapolun alussa osaavan opettajan henkilökohtainen opastus avustuksineen on paikallaan. Tämän kirjan sisältämä helppo ja rauhallinen harjoitus on kuitenkin sellainen, että se onnistuu mainiosti myös kirjan välityksellä. Tässä kun ei nyt varsinaisesti mitään päälläseisontoja tai rajuja taaksetaivutuksia tai kiertoja tehdä. Enemmänkin käännytään sisäänpäin, ollaan ja hengitetään. Ja juuri tätä moni ihminen todella tarvitsee.

Kirjan kauniit kuvat ovat Iida 
Ojanperän käsialaa.

Ratkaisuja läskeille, Raisa Omaheimo

 

Sisäistetyn läskifobian ytimessä

Luin Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille (2022) jo jokin aika sitten, en vain ole saanut aikaiseksi bloggata siitä. Kirjan mitäänsanomattomuudesta tämä ei kerro. Kun aikoinaan sain äänikirjan kuunneltua, olin juuri menossa syömään tuttuni kanssa. Kirja valui mukaan pöytäkeskusteluihimme kuin huomaamatta. Hehkutin Omaheimoa ruokaseuralleni, ja pohdiskelin ääneen, mahdanko itsekin kärsiä sisäistetystä läskifobiasta.  Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olen myös palannut kirjan pariin uudelleen, kun kaipaan kunnon suunpieksäntää.

Ratkaisuja läskeille ei raflaavasta nimestään huolimatta ole suunnattu vain "läskeille" (Omaheimon suosima termi), vaan ihan kaikille. Omaheimo kirjoittaa osuvasti, hauskasti ja kiinnostavasti elämästä isokehoisena länsimaisessa yhteiskunnassa. Nykykulttuurin tutkimuksesta väitelleenä kiinnostuin erityisesti Omaheimon huomioista liittyen siihen, miten läskit esitetään mediassa. Esimerkiksi elokuvissa läskit kuvataan usein negatiivisessa valossa, joko hassuina ja säälittävinä hedonisteina (Rough Night, 2017) tai vaarallisina (Piina, 1990). Lihava keho voi tuottaa myös suurta häpeää (Gilpert Grape, 1993).

Aivan oma ilmiönsä ovat lisäksi mediassa käytetyt päättömät läskit, eli kuvapankkikuvat anonyymeistä läskeistä, joiden päät on rajattu ulos kuvasta (Headless Fatties). Omaheimo kuvaa ilmiötä näin:

Se kertoo, että lihavuus on niin kamala tila, lihava keho niin kiusallinen asia, ettei kenenkään tarvitse uhrata kasvojaan siitä kertomiseen. Kamalinta on, että nämä päättömät läskit ovat vaatteistaan ulospullistuvia torsoja ilman kasvoja, ilman ääntä, ilman omaa tarinaa. He ovat lihakasoja joita voi ällistellä ja paheksua ja miettiä että en minä kyllä ainakaan.

Ihan kaikkea en Omaheimon teoksesta toki allekirjoita. Esimerkiksi kehopositiivisuuden määritelmä, jonka Omaheimo kirjassaan esittää, on tavallaan ok, mutta vieroksun sen tiukkaa rajaamista vain vähemmistökehoisille kuuluvaksi. Ja kuka saa määrittää, mikä lopulta on vähemmistökeho ja mikä ei? Kuinka läski pitää esimerkiksi olla, että pääsee pujahtamaan kehopositiivisuuden viitan alle? Tätä pohdintaa tehdessäni aioin hetken aikaa käyttää termiä "painoindeksi", mutta olen samaa mieltä Omaheimon kanssa siitä, että painoindeksien käyttö olisi hyvä lopettaa. Kuten Omaheimo toteaa: "BMI on saatanasta".

Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi mukaansatempaavimmista tietokirjoista pitkään aikaan. Lukekaa, lukekaa, lukekaa!

Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä, Alexander von Schönburg

 

"It's not easy being a princess"*

Jotkut kirjat ovat niin viihdyttäviä, että kun ne on luettu, on vaikeuksia päästää irti, ja jatkaa kohti uusia lukuelämyksiä. Toimittajanakin tunnetun, kreivi Alexander von Schönburgin nimihirviökirja Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä (Alles, was Sie schon immer über Könige wissen wollten, aber nie zu frage wagten, 2008) on yksi näistä tapauksista. Kun äänikirja loppui, aloitin sen kuuntelun heti uudelleen. Sittemmin olen toki jo onnistunut vieroittamaan itseni tästä petollisen sujuvasti kirjoitetusta anekdoottikokoelmasta. Mutta von Schönburgissa on kirjoittajana todellakin sitä jotain, kuten myös hänen aikaisempi, niin ikään erinomainen teoksensa Tyylikkään köyhäilyn taito (2007) aikoinaan todisti. Myös tuon kirjan olen lukenut monta kertaa. 

Kaikki mitä olet -kirja on jo yli kymmenen vuotta vanha, mutta silti edelleen ajankohtainen. Esimerkiksi teoksessa paljon esillä ollut brittihovi jaksaa kiinnostaa ihmisiä vuodesta toiseen, ja tämän kirjan lukeminen antaa lisätaustoja muun muassa sille, miksi Prinssi Harryn ja Meghanin tyttären nimi, Lilibet, aiheutti tyrmistystä. Samoin alun perin hauskaksi tarkoitettu maininta (ex-prinssi) Andrewista nousee huutomerkkinä esiin, kun teosta lukee vuonna 2022.

Anekdoottien ja terävän sanailun ohella von Schönburgin teos avasi myös mielenkiintoisia näkökulmia monarkian ideologiseen puoleen, jota von Schönburg kutsuu "monarkian henkiseksi ulottuvuudeksi". Tähän liittyen von Schönburgin huomio siitä, miten monarkia lumo perustuu tietynlaiseen arvoituksellisuuteen ja mystiikkaan, oli kiehtova. Ei ole ehkä kovin vakavasti otettavaa, jos hallitsija esimerkiksi julistaa olevansa jumalien suora jälkeläinen, tai tulevan kuningattaren pitää istua kruunajaisissaan "kohtalon kivellä", mutta kiinnostavaa se ehdottomasti on. Tämä teos ei tehnyt minusta rojalistia, mutta sitäkin tehokkaammin se irrotti minut omasta arjestani, ja sai minut viihtymään. 

Suosittelen von Schönburgin kirjaa kaikille, jotka odottavat malttamattomina The Crownin viidettä tuotantokautta (itse kuulun heihin). Jos pidät tuosta Netflixin kohusarjasta, nautit mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös tästä teoksesta. 

_________________

* Teksti tyynystä, jonka Kuningatar Elizabeth II antoi siskolleen Margaretille joululahjaksi. Margaret ihastui ikihyviksi.

Pohjolan jumalattaret, Karolina Kouvola & Apila Pepita

 

Pieni, mutta tärkeä kirja

Tartuin tähän kirjaan mielenkiinnolla, sillä myytit ja tarut ovat aina olleet sydäntäni lähellä, ja sivuan niitä myös väitöskirjatutkimuksessani. Ensivaikutelma Helsingin yliopiston tohtoriopiskelija Karolina Kouvolan Pohjolan jumalattaret -teoksesta (julk. 2021) oli kevyt ja raikas: sarjakuvamainen kuvitus, ja lyhyitä, helposti pureskeltavia kuvauksia kolmestakymmenestä itämerensuomalaisesta jumalattaresta, haltiasta ja metsänneidosta. 

Tämä kirja on myös ehdottoman tärkeä, sillä kuten Kouvola itsekin esipuheessaan toteaa, ovat miespuoliset jumalat, kuten Väinämöinen ja Ilmarinen, usein varastaneet valokeilan naisilta. Näenkin tämän teoksen ennen kaikkea kulttuuritekona. Itselleni tämä kirja ainakin esitteli monia uusia taruolentoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan, kuten vaikkapa Bytisbåne, Nokeainen, Rauni ja Holonka. Erittäin kiinnostavaa!

Kouvolan jumalatar-kirjan suurin haaste on toisaalta sen pintaraapaisumaisuus. Minun oli ajoittain vaikea innostua kulloisestakin taruolennosta, koska niitä esiteltiin niin kovalla ristitulella, ja varsin lyhyesti. Ja mitä sarjakuvamaiseen, hyvinkin moderniin kuvitukseen tulee, se teki hahmoihin uppoutumisen jostain syystä entistä vaikeammaksi. Ajoittain mieleeni hiipi epäilys, että kuulunko sittenkään teoksen kohderyhmään, vai luenko tässä nyt lapsille ja nuorille suunnattua tietokirjaa, jota on yksinkertaistettu lukijoiden iän takia? Kirjastoalan ammattilaisena todella käänsinkin kirjan takakannen esiin kesken lukemisen, ja tarkistin luokituksen kirjaston tarrasta. Ja kyllä: tämä on aikuisille suunnattu. Vaikka eipä sillä, luen toki mielelläni myös nuorempien kohderyhmien kirjoja. 

Lyhyesti: olisin halunnut mennä syvemmälle aiheeseen. Toki ymmärrän, että olisi melkoinen ponnistus alkaa kirjoittamaan vaikkapa uutta Kalevalaa naistaruolentojen näkökulmasta käsin. 

Digital Minimalism - Choosing a Focused Life in a Noisy World, Cal Newport

Onko kotisi jo konmaritettu? Tässä seuraava askel: digitaalinen minimalismi

 

The tycoons of social media have to stop pretending that they're friendly nerd gods building better world and admit they're just tobacco farmers in T-shirts selling an addictive product to children. Because, let's face it, checking your "likes" is the new smoking. 

Tietojenkäsittelytieteen professori Cal Newport tuli alun perin tietoisuuteeni erinomaisen Quit social media -Tedx Talk:insa kautta. Sittemmin olen törmännyt häneen erityisesti YouTuben puolella, missä häntä haastatellaan toistuvasti esimerkiksi sosiaaliseen mediaan ja muuhun sähköiseen kommunikaatioon liittyen. Jokin aika sitten päädyin vihdoin ja viimein jonkun, jälleen kerran loistavan haastattelun kuultuani, tilaamaan itselleni hänen kirjansa Digital Minimalism - Choosing a Focused Life in a Noisy World (2019). Ja, ironista kyllä, ajauduinkin pian fyysisen kirjan saavuttua kuuntelemaan sen älypuhelimeni kautta äänikirjana, koska "se nyt vaan on kätevämpää". Hyväksyisikö Newport tämän? Mahdollisesti, mutta ihanteellista se ei ehkä ole, koska itse kirjasta löytyy muun muassa alaluku, joka on otsikoitu: "Practice: Dumb Down Your Smartphone". Toisaalta: lukeminen on minulle tärkeä arvo. Tämän huomion merkitys avautuu myöhemmin tämän bloggauksen aikana.

Kirjalle nimenkin antava digitaalinen minimalismi on Newportin kehittämä teknologian filosofia, syvän intentionaalinen ja personoitu tapa käyttää nykyisiä sähköisen viestinnän palveluita ja laitteita, kuten älypuhelimia, tabletteja, Facebookia, Twitteriä, sähköpostia ja verkon uutissivustoja. Newportin tarjoaman metodin tarkoituksena on muun muassa poistaa kännykkäaddiktio, panna piste loputtomalle skrollaamiselle, ja samalla eliminoida näistä seuraava lamaannuttava ajanhaaskaus. Newport haastaa lukijansa käyttämään elektronisia laitteita ja niiden tarjoamia, petollisen koukuttaviksi suunniteltuja palveluja, mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti ja harkitusti, omat arvot ja henkilökohtaiset tarpeet edellä. 

Käytännössä Newport kannustaa lukijaansa viettämään kuukauden mittaisen digitaalisen paaston, jonka aikana ei käytetä muuta kuin aivan pakollista teknologiaa. Toisin sanoen työsähköposteja saa yhä lukea, mutta se oma Instagram-tili menee jäähylle kuukaudeksi. Tämän paaston aikana Newport kehottaa keskittymään analogisiin harrastuksiin, joista saa iloa. Yhdelle tämä voi merkitä lukemista, toiselle pitkiä kävelyitä luonnossa, ja kolmannelle vaikkapa jonkin instrumentin soittamista. Newportin mukaan monille tämä digipaasto ottaa aluksi koville, mutta pian mieliala kohoaa, ja vanhat, pre-digitaalisen elämän harrastukset tekevät paluun digipaastoilijan elämään. 

Tämän digipaaston päätyttyä seuraa valittujen teknologioiden ja digipalvelujen (ei automaattisesti kaikkien) tuominen takaisin elämään, tällä kertaa "puhtaalle pöydälle" ja harkitusti. Jokaisen teknologian ja palvelun kohdalla kannustetaan miettimään, mitä henkilökohtaista arvoa tai tarvetta tämä palvelee, ja miten käyttöä voisi optimoida niin, että tuo arvo tai tarve tulee parhaimmalla tavalla täytetyksi ja huomioiduksi. Tämä arviointiprosessi saattaa johtaa myös ainakin joistakin teknologioista ja digitaalisista palveluista luopumiseen. 

Ei siis esimerkiksi käytetä Facebookia vain siksi, että "kaikki ovat siellä", vaan kysytään, mitä tarpeita Facebook oikeasti palvelee juuri minun kohdallani, ja onko Facebook lopultakaan edes paras tapa palvella näitä arvoja. Olisiko esimerkiksi yhteydenpidon kannalta parempi suosia laadukkaampia kommunikoinnin keinoja, kuin "tykkääminen" ja lyhyet kommentit somessa? Entäpä jos vaikka soittaisit ystävällesi, tai menisit käymään hänen luonaan? Ja mikäli haluat pitää Facebookin elämässäsi, jotta pysyt kärryillä tuttujesi kuulumisista, olisiko syytä rajata ja optimoida palvelun käyttöä aiempaa enemmän, jotta et enää roiku somessa tuntikausia joka viikko? Miten olisi, jos käyttäisit Facebookia vaikkapa vain kerran viikossa pöytäkoneella, ja hukkaisit sen älypuhelinsovelluksen luuristasi? 

Pidän suuresti paitsi tästä Newportin tarjoamasta toimintamallista, myös tavasta, jolla hän ylipäätään lähestyy nykyteknologiaa. Tässä kirjassa teknologia ei ole itsessään arvokasta, vaan sen sijaan kysytään, mitä yksilön omia arvoja ja tarpeita kukin teknologia ja palvelu voi lopulta tukea. Somea itse aina vältellyt Newport ei anna tuumaakaan periksi kommentoijille, joiden mukaan hän saattaa "missata jotain", kun ei ole Facebookissa. 

Ideologisesti Newportin teos sijoittuu jokseenkin samoille aaltopituuksille aikaisemmin lukemieni Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT -teoksen ja Pekka Vahvasen Kone kaikkivaltias -kirjan kanssa, joista pidin myös paljon. Newportin lähestymistapa on silti jokseenkin pehmeämpi, kuin Lanierilla ja luddiitiksi tunnustautuvalla Vahvasella. Newport itsekin sijoittaa oman filosofiansa jonnekin luddiittien ja teknologian maksimalistien (tämä näkökulma on nykyisin yhteiskunnassamme oletusarvo) välimaastoon. Newport näkee teknologiassa paljon potentiaalia, mutta hän korostaa kriittisyyden tärkeyttä: 

Digital minimalism definitely does not reject the innovations of the internet age, but instead rejects the way so many people currently engage with these tools.

Vanhaa sanontaa mukaillen voisi siis todeta: teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta, Jyrki Korpua, Irma Hirsjärvi, Urpo Kovala & Tanja Välisalo (toim.)

Mitä fantasia on?

Joitakin vuosia sitten tutkijakollegani pyysivät minua mukaan mielenkiintoiseen tietokirjaprojektiin, jonka aiheena on fantasia. Fantasiasta väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolle kirjoittavana tutkijana lupauduin mukaan ilomielin. Kirjoitin teokseen luvun antifaniudesta, käyttäen esimerkkeinä muun muassa Christopher Paolinin, Twilightin ja Fifty Shades of Greyn antifaneja. Tekstini on vahvasti yhteydessä tulevaan väitöskirjaani, ja se on sivu mennen mainittuna myös ensimmäinen yksin kirjoittamani, vertaisarvioitu artikkeli. 

Nyt, vuosia myöhemmin, ja monen muokkauskierroksen jälkeen, kirjamme on vihdoin ulkona. Sivuja tässä suomalaisen fantasiatutkimuksen Magnum opuksessa on yli 500, ja kirjoittajia mukana 17. Kyseessä on siis todellinen joukkovoimannäyte.

Fantasia - Lajit, ilmiö ja yhteiskunta (2021) julkaistiin kesäkuussa, ja sen voi ostaa ainakin Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta. Lisäksi kirjastot palvelevat, luonnollisesti. Suosittelen tätä tietokirjaa kaikille alan tutkijoille, opiskelijoille, sekä jokaiselle fantasiasta kiinnostuneelle. Vaikka kirjoitusote on lähdeviitteineen ja vertaisarviointeineen akateeminen, on tekstit kuitenkin pidetty yleistajuisina. 

Fantasia-teoksen suurin vahvuus on ehdottomasti sen monipuolinen ja ajantasainen aihevalikoima, josta löytyy jokaiselle jotakin. Mukana on lukuisia eri teemoja, kuten suomalainen fantasia, uuskumma, kauhufantasia ja urbaani fantasia, fantasia ja politiikka, sekä sukupuoli ja seksuaalisuus fantasiassa. Luonnollisesti teoksesta löytyy myös katsaus fantasian historiaan, ja lukuisia tulokulmia fantasian tutkimukseen. 

Omalta osaltani haluan kiittää lämpimästi kaikkia kollegoitani, jotka ovat olleet mukana tässä hienossa kirjaprojektissa. Erityiskiitoksen haluan osoittaa kirjan toimittajille, Jyrkille, Tanjalle, Urpolle ja Irmalle.

P.S.

Myös Suomen virallinen Ankkatohtori, tutkijakollegani Katja Kontturi on blogannut tästä teoksesta. Katja kirjoitti kirjaamme luvun fantasiasta sarjakuvissa. 

Metsässä - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään, Jarko Taivasmaa

Kirja, joka sai minut makaamaan selälläni kalliolla

Kuten aiemmassa Metsäkylpy-bloggauksessani totesin, on luonto itsehoidon välineenä juuri nyt kuuma trendi. Meillä Suomessa julkaistiin tähän liittyen viime vuonna muun muassa chi kung -opettajana tunnetun Jarko Taivasmaan teos Metsässä - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään (2019). Tämä kirja on visuaalisesti todella kaunis, kuten kaikki Hidasta elämää -kirjaperheen kirjat, mitä olen tähän mennessä nähnyt. Tämä on jyrkässä kontrastissa useimpiin lukemiini meditaatiota käsitteleviin kirjoihin, jotka ovat olleet ulkoasultaan yleensä sangen askeettisia. 

Itselläni oli kirjan ulkoasuun hieman ristiriitainen suhde, koska välillä koin, että jäin vain ihastelemaan kuvitusta, ja unohdin itse sisällön. Voisi siis sanoa, että kirjan lukeminen itsessäänkin oli huomioharjoitus: katsonko upeaa maisemakuvaa ja uppoudun siihen, vai kiinnitänkö huomioni tekstinostoon, joka on istutettu tähän kauniiseen valokuvaan?

Metsässä on laaja ja syvällinen teos, jossa paitsi opastetaan metsään uppoutumisen menetelmään, ihaillaan myös luontoa ja koko tätä maailmankaikkeutta suurta ihmetystä ja kiitollisuutta tuntien. Lukukokemuksena Metsässä olikin hyvin kiehtova, monipuolinen ja meditatiivinen. Tämä on niitä kirjoja, joita kannattaa lukea sängyssä ennen nukahtamista.

Yhden selkeän rajoituksen Metsässä-kirjassa näen, ja se on formaatti; Taivasmaan kirja on minusta ennen kaikkea esittelevä selonteko metsään uppoutumisen menetelmään, sillä tässä muodossa menetelmä ei pääse kunnolla oikeuksiinsa. 

Itselläni ei ainakaan riitä työmuisti kirjan yksityiskohtaisten ja monisivuisten oppien tarkkaan muistamiseen ja soveltamiseen käytännössä (varsinkaan chi kungiin perustuvan uppoutumisen ykkösvaiheen kohdalla), ja kirjan raahaaminen mukaan metsään tuntuu sekin hieman nihkeältä. 

Itse menetelmää luonnon keskellä kokeillessani päädyin tekemään tiivistelmän uppoutumisen vaiheista helposti mukaan otettavalle Post-it -lapulle, mutta tiesin, että osa menetelmästä jäi näin puuttumaan, ja se harmitti kaltaistani perfektionistia. Toki kokemus oli silti hieno, ja päädyin lopulta makaamaan kalliolla männynlatvoja tuijotellen ja kauniista säästä nauttien. Toki samaan aikaan toivoin mielessäni, ettei naapuri osu paikalle ja luule, että olen saanut jonkinlaisen sairaskohtauksen, ja hälytä lanssia. Näin ei onneksi käynyt.

Mutta kuten sanottu, uskon, että tämänkaltainen, sangen monivaiheinen menetelmä, joka sisältää esimerkiksi lukuisia erilaisia hengitysharjoituksia, pääsee parhaiten oikeuksiinsa käytännön kurssilla, jollaisia Taivasmaa myös vetää. Ilmiö on sama kuin vuosia harrastamani ashtangajoogan kanssa: kirjoja lukemalla voi päästä alkuun, mutta mikään ei kuitenkaan korvaa pätevää opettajaa, joka on fyysisesti läsnä, ja vuorovaikutuksessa oppilaan kanssa.

Yhdenlaisena välimallin ratkaisuna voisivat tietysti toimia myös opetusvideot, joiden perässä oppilas voisi tehdä harjoitteita. Toki tällöin pitäisi raahata kännykkä tai muu vastaava laite mukaan metsään, mikä ei ehkä oikein sovi yhteen tämän menetelmän perusideologian kanssa. 

Tohtoritakuu - Kirjoittamisen opas jatko-opiskelijalle ja tutkijalle, Carol Kiriakos & Kimmo Svinhufvud

Jokaisen tohtoriopiskelijan must-read

..Toisin sanoen: olenko itse se voima, joka vie toimintaani eteenpäin? Haastavaksi tämän perustavanlaatuisen valinnan tekee se, että sitä ei tehdä kerran. Se täytyy tehdä joka päivä. Aivan kuin alkoholistin on päivittäin päätettävä olla juomatta, luovan työn tekijän on päivittäin valittava, toimiako reaktiivisesti ja antaa sähköpostin, esimiehen, puolison tai sosiaalisen median määrittää toimintaansa vai valitako luova, pitkäjänteinen työskentely kohti tavoitteita, jotka itse kokee merkityksellisiksi.

Kun kirjoitin aikoinaan graduani Vaasan yliopistossa, sain työhöni paljon hyviä ohjeita Kimmo Svinhufvudin kirjasta Gradutakuu,  jota ohjaajani minulle lämpimästi suositteli. Nelisen vuotta sitten tämä maisteriopiskelijoiden kulttiklassikko sai jatkoa, kun Svinhufvud julkaisi yhdessä Carol Kiriakoksen kanssa Tohtoritakuu-kirjan (julk. 2015). Itse törmäsin Tohtoritakuuseen sattumalta Helsingin yliopiston myymälässä, ja päätin välittömästi hankkia teoksen käsiini. Tällä hetkellä käytössäni on lainakirja, mutta todennäköisesti tulen ostamaan tämän myös omaksi ennemmin tai myöhemmin, niin hyvä se on. 

Tällä hetkellä kirjoitan väitöskirjaani Jyväskylän yliopistossa, ja tavoitteeni on saada se esitarkastukseen ensi vuonna. Puolen vuoden opintovapaalle jään nyt tammikuun alussa. Yksi tavoista, joilla olen tähän opintovapaaseeni valmistautunut, on ollut tämän oppaan lukeminen. Ja nyt  kirjan läpi kahlanneena ei voi kuin vain sanoa, että aikani uhraaminen Tohtoritakuulle todella kannatti!

Kiriakos ja Svinhufvud antavat Tohtoritakuussa kerrassaan loistavan työkalupakin jatko-opiskelijalle. Omia suosikkejani olivat erityisesti fokuspäivä, puskuripäivä ja vapaapäivä -kolmiajako ("kolmenlaiset päivät"), sekä laajasti tunnettu Podomoro-tekniikka. Lisäksi huomio siitä, että jos aikaa on vähän, kannattaa mitoittaa kirjoittamistavoitteet ajan mukaan (esimerkiksi 30 minuuttia päivässä), ja jos aikaa taas on puolestaan enemmän, voi ottaa käyttöön päiväkohtaiset sanamäärätavoitteet.

Näiden ohella myös kirjoittamisen näkeminen kolmen eri roolin (lapsi, aikuinen, kriitikko) vuorotteluna oli silmiäavaava lähestymistapa. Itse olen pyrkinyt aina kirjoittaessani väitöskirjaa tuottamaan heti mahdollisimman valmista, kritiikon tarkastelun kestävää tekstiä (tässä toki onnistumatta, heh heh), mutta Kiriakos ja Svinhufvud saivat minut ymmärtämään, että tällainen lähestymistapa saattaa aiheuttaa kirjoittamisjumin. Niinpä tulevalla apurahakaudellani aion kokeilla myös yllä mainittua tekniikkaa.

Yksi ehdottoman tärkeä osa-alue tässä kirjassa oli kirjoittamisongelmien käsittely. Asioita tulee helposti lykättyä, kun "työssä on paljon itsenäisyyttä päivittäisten tehtävien organisoinnin suhteen, mutta toisaalta myös suuria paineita ja isoja tavoitteita". Juuri tämä väitöskirjaprojektin massiivisuus ja tietynlainen hahmottomuus saattaa tuntua ajoittain lamaannuttavalta. Onneksi tähän on tarjolla paljon hyviä ratkaisuja, kuten Tohtoritakuu osoittaa.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille väitöskirjan kirjoittajille sekä niille, ovat jo siirtyneet rajan yli post-doc -vaiheeseen. Takaan, että Tohtoritakuun parissa vietetyt tunnit maksavat itsensä takaisin moninkertaisina!

Metsäkylpy - Hyvinvointia luonnosta shinrin-yokun avulla, Melanie Choukas-Bradley, Lieke van der Horst

Luonnossa voi olla monella tapaa

Onko se vain minun oma vaikutelmani, vai onko luonto itsehoidon välineenä viime vuosina alkanut tehdä tuloaan ihan uudella tavalla? Itse olen ainakin viime aikoina törmännyt tuon tuostakin mielenkiintoisiin tutkimuksiin ja kirjoihin, joissa käsitellään luonnon tarjoamia terveyshyötyjä. Esimerkkeinä voisin mainita muun muassa Terveysmetsä-kirjan (julk. 2017), joka on minulla lukupuolissa, Metsämieli-teoksen (julk. 2018), Luonnon aika - Rentouttavia hetkiä luonnossa -kirjan (julk. 2018), joka on minulla parhaillaan lainassa, sekä uusimpana Metsässä  - Uppoudu metsään, itseesi ja elämään (julk. 2019), joka on minulla niin ikään lukupuolissa. Niin, eikä tietenkään pidä unohtaa myöskään Mia Jokinivan Metsäjoogaa-kirjaa (julk. 2018), joka, arvasit oikein, on minulla myös parhaillaan lukupinossa. 

Maalla, metsän keskellä kasvaneena luontoihmisenä pidän tästä uudesta (?) trendistä kovasti, ja olenkin jo tehnyt muun muassa pieniä metsään uppoutumisen harjoituksia Jarko Taivasmaan Metsässä-kirjan oppien mukaisesti, sekä yhdistellyt kävelylenkkeihini toisinaan myös kävelymeditaatiota. Tässä bloggauksessa ei puhuta kuitenkaan metsään uppoutumisesta, vaan metsäkylvystä. Metsäkylpy-kirjan (julk. 2018) on kirjoittanut amerikkalainen Melanie Choukas-Bradley, joka kävi hakemassa metsäkylpyoppinsa Japanista, missä metsäkylvyt (japaniksi: shinrin-yoku) ovat hyvin suosittu tapa hoitaa terveyttä. Melanie kirjoittaa:

Japanilainen metsäkylpyinfra on kadehdittava: metsäterapiakeskuksissa annetaan luontokasvatusta, kerrotaan viimeisimpien terveystutkimusten tuloksista, ja niissä opetetaan jopa puutöitä ja soba-nuudeleiden valmistamista; kävelypolkujen varsilta löytyy tämän tästä varta vasten parhaille paikoille ja otolliseen kulmaan aseteltuja penkkejä taivaan katselemiseen joko päivä- tai yöaikaan, syvällä metsässä on puuhellalla varustettuja teehuoneita, ulkoilmajoogasaleja ja jopa metsäterapiajuna, jonka avulla liikuntarajoitteiset pääsevät pyörätuolillakin erityisille metsäkylpypoluille.

Melko vaikuttavaa, etten sanoisi! Toki meillä suomalaisillakin on laavumme ja pitkospuumme, mutta metsäterapiajunaan tai ulkoilmajoogasaliin en ole kyllä kotimaassani törmännyt.

Lukukokemuksena Metsäkylpy oli harmoninen ja selkeä. Kirjassa käsiteltiin muun muassa kaikki neljä vuodenaikaa, kunkin vuodenajan erityispiirteet huomioiden; siinä missä kesäinen metsäkylpyreissu voi sisältää vaikkapa purossa kahlailua, kiinnitetään talvisin huomiota esimerkiksi valoon, ja eläinten jälkiin hangella. Lisäksi mukana oli muun muassa katsaus erityisryhmien metsäkylpyihin, sekä tietenkin yleistietoa aiheesta. Parasta tässä kirjassa tapa, jolla se onnistuu avaamaan ennestään umpituttua aihetta, eli luonnossa liikkumista, uudesta näkökulmasta käsin; metsässä ei ole aina pakko huitoa menemään hirveää vauhtia, välillä voi vaihtelun vuoksi vaikkapa asettua joogamaton kanssa puun juurelle makaamaan ja hengittelemään.

10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT, Jaron Lanier

"Miksi niin monet tunnetut twiitit päättyvät toteamukseen 'surullista'?"

Luin jokin aika sitten Pekka Vahvasen varsin puhuttelevan Kone kaikkivaltias -teoksen, jossa sivuttiin myös sosiaalisen median haitallisuutta ihmiselle. Vahvanen itse kertoi käyttävänsä somea hyvin vähän, ja boikotoivansa älypuhelimia. Nyt lukemani Jaron Lanierin  10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT (Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, 2018) jatkaa samoilla linjoilla, nyt vain keskitytään puhtaasti sosiaalisen median ongelmiin, eikä puututa esimerkiksi supertietokoneiden aiheuttamiin uhkiin. Näkökulma on siis rajatumpi.

Lisäksi Lanier on huomattavasti teknologiamyönteisempi kuin Vahvanen, onhan hän tehnyt pitkän uran teknologian parissa, ja häntä pidetään muun muassa virtuaalitodellisuus-käsitteen keksijänä. Niinpä kyseessä on todellinen sisäpiiriläisen puheenvuoro, eikä tavoitteena ole enempää eikä vähempää kuin nykyisten somekanavien romahduttaminen, jotta tilalle voitaisiin luoda jotain parempaa. Lanierin mukaan ainoa keino saavuttaa tämä tavoite on saada ihmiset äänestämään jaloillaan, aivan kuten tämän poleemisen kirjan nimikin jo kertoo. Niinpä Piilaaksossa ei taidettu paljoa Lanierin päätä silitellä, kun tämä teos ilmestyi.

Lanier nostaa kirjassaan esiin useita erittäin painokkaita näkökulmia, jotka allekirjoitan pitkälti itsekin. Ainoa miinus omissa silmissäni tulee siitä, että Lanier kirjoittaa ehkä liiankin teknologiakeskeisesti, ja kattamatta jäävät esimerkiksi somen nuoriin kohdistamat paineet, huijarien aiheuttamat ongelmat, ja algoritmien syrjivät toimintatavat, sekä somen perhe-elämää häiritsevät piirteet. Itse olisin mielelläni lukenut lisää näistä kaikista.

Lanierin ydinsanoma on, että some addiktoi käyttäjänsä, ja tuo heidän pimeimmät puolensa esiin, synnyttäen näin esimerkiksi trollauksen ja someraivon kaltaisia ilmiöitä. Lyhyesti: some tekee ihmisistä itsekeskeisiä, laumasieluisia ja riidanhaluisia kusipäitä. Lisäksi, aivan kuten useimmat varmasti jo tietävätkin, yksityinen ihminen ei ole sosiaalisessa mediassa asiakas, vaan manipuloitava tuote, jolla käydään kauppaa.  Näitä kirjan pääargumentteja avaa erinomaisesti myös Luetut, lukemattomat -blogin Liisa, kannattaa käydä katsomassa.

Mielestäni kaikkien sosiaalista mediaa käyttävien kannattaisi lukea tämä teos, olipa sen kanssa lopulta samaa mieltä tai ei. Vahvasen kirjan päädyin ostamaan omaan hyllyyni, tämän teoksen kohdalla saatan toimia samoin. Viimeistään tämä Lanierin kirja todistaa, että muutaman vuoden takainen Facebook-skandaali liittyen käyttäjien mielialan tietoiseen manipulointiin oli vain jäävuoren huippu.

Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - Yhden naisen yritys selvittää, onko self help -oppaista apua elämänmuutokseen, Marianne Power

Ihmiskoe, jota ei voi suositella kenellekään

Huh, tässäpä teos, jonka kansi ja nimi antavat lukijalle todellista kepeämmän mielikuvan siitä, mitä on tulossa. Marianne Powerin nimihirviökirja Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - Yhden naisen yritys selvittää, onko self help -oppaista apua elämänmuutokseen (Help me - One woman's quest to find out if self-help really can change her life, 2018) vaikuttaa äkkivilkaisulla kepeältä ja hauskalta naljailulta self-help -trendin kustannuksella. Ja tätäkin on toki mukana, mutta todellisuudessa tässä yli 400-sivuisessa omaelämänkerrallisessa tarinassa uidaan hyvin syvissä vesissä. 

Kirjan idea on yksinkertainen: 12 kuukautta, 12 self-help -kirjaa, joiden neuvojen mukaan todella eletään. Tavoitteena on parantaa omaa elämänlaatua. Todellisuudessa projektista tulee pidempi ja katkonaisempi. Muun muassa masennukseen ja moniviikkoiseen flunssaan sairastuminen häiritsevät toteuttamista, ja uhkaavat sen jatkumista. Lopulta paras apu löytyy terapiasta, ei self-helpistä, vaikka toki esimerkiksi Eckhart Tolle tekee vaikutuksen myös Marianneen.

Mukana on paljon self-help -klassikoita.

Luin tämän kirjan varsin lyhyessä ajassa, ja hyvin intensiivisesti, sen verran mukaansatempaava kirjoittaja brittiläinen Power on. En ihmettelekään yhtään, että tämän tarinan tv-oikeudet on jo myyty. Mietinkin, että vaikka Power valittikin Rhonda Byrnen Salaisuus -kirjaa käsitellessään, että hänen itse itselleen kirjoittama 100 000:n punnan shekki ei ole vielä saanut katetta, ja näin ollen hän on yhä skeptinen Salaisuuden vetovoiman lain toimimisen suhteen, lienee asia muuttunut tv-diilin allekirjoittamisen myötä. Ehkä Powerilta pitäisikin nyt kysyä uudestaan, auttoiko Salaisuus häntä saamaan lisää rahaa vai ei..?

Tunsin tai tiesin ennestään osan Powerin läpikäymistä oppaista, mikä teki tästä teoksesta entistä mielenkiintoisemman (tosin itse olen lukenut enemmän buddhalaisuuteen pohjautuvia elämäntaito-oppaita). Salaisuudesta olen pitkälti samoilla linjoilla Powerin kanssa. Kyseinen teos löytyy minunkin hyllystäni, mutta en usko siihen sellaisenaan, vaikka siinä toki onkin joitakin hyviä huomioita. Pidän Powerin tapaan epäuskottavana ajatusta, jonka mukaan ihminen voi manifestoida elämäänsä mitä tahansa pelkällä ajatuksenvoimalla. 

Eckhart Tollea kunnioitan erittäin paljon, ja samoin tunsi myös Power. Tony Robbinsia taas en kestä, koska tapa, jolla hän esiintyy, on liian aggressiivinen, ja lisäksi Robbins tuntuu jättimäisine kurssihintoineen liian kaupalliselta. Power sen sijaan lähti mukaan Robbins-hurmokseen suorastaan pelottavalla intensiteetillä. Alla new age -sketseistään tunnetun JP Searsin Tony Robbins -kokemus, hän osallistui Powerin tapaan Unleash the Power Within -tapahtumaan. Videolla kuittaillaan myös Rhonda Byrnelle:

Kaikkein vähiten Power piti Doreen Virtuen enkeli-kirjoista. Tämä luku oli samasta syystä johtuen myös koko teoksen hauskin:

Rupesin liittämään kirjojen sivuille viimeisen päälle kehittyneitä kirjallisuushuomioitani tyyliin: "Mitä vittua?!!!"

"Mitä vittua" -otteisiin lukeutui se, jossa Doreen ehdottaa pyytämään enkeleiltä "mukavan, empaattisen palveluhenkilön, kun soitat lentoyhtiöön ja varaat matkan" (ilmeisesti enkeleitä voi käyttää myös check-in -jonojen välttämiseen), sekä kohta, jossa hän kertoo nähneensä "muutaman hevosen ja jopa marsun leijailevan suojelusenkeleinä ilmassa".  Tämän rinnalla Salaisuus vaikutti järkevältä. Mietin jokaisen kääntämäni sivun kohdalla: "Elämästäni hupenee taas viisi minuuttia, joita en koskaan saa takaisin."

Mutta. Tällaista ihmiskoetta ei voi suositella kenellekään. En varsinkaan Powerin kaltaiselle ihmiselle, jolla on masennushistoriaa, ja lukemani perusteella hyvin negatiivinen minäkuva. Juuri tämä Powerin lähes loputon itseinho yhdistettynä muihin mielenterveysongelmiin oli koko kirjan ahdistavin ja raskain osa, jota en pirteän kannen ja hilpeän ensivaikutelman perusteella osannut lainkaan odottaa. Sinällään on toki hyvä, että mielenterveysasioista uskalletaan nykyään puhua avoimemmin, ja stigmatisaation aika alkaa jäädä taakse hitaasti mutta varmasti.

Tarinan kuluessa kävi myös hyvin selväksi, että Powerin lähipiiri ei pitänyt tätä self-help -rupeamaa lainkaan terveenä ratkaisuna, eikä ihme. Käytännössä terapeutti ja läheiset joutuivat nimittäin kokoamaan Powerin psyykeen uudelleen self-help -sillisalaatin aiheuttaman tuhon jäljiltä. 

Sinällään osa Powerin käyttämistä teoksista vaikutti häneen positiivisesti, mutta homma hajosi käsiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Power kävi peräkkäin läpi keskenään täysin ristiriidassa olevia teoksia, jotka kumosivat toisensa. Vähemmästäkin ihminen saa hermoromahduksen. Vaikka lopun itsensähyväksymispohdiskelu oli jo varsin tasapainoista luettavaa, oli tämä teos huonoa mainosta self-help -kirjallisuudelle, ja jätti minulle lukijana jokseenkin hämmentyneen olon. Samansuuntaisiin ajatuksiin päädyttiin myös Lintusen kirjablogissa.

P.S.

Kustantaja, mikäli luet tätä: kirjan sivuilla 349-350 tapahtuu jotain hyvin outoa. Kaikesta päätelleen taittovaiheessa osa tekstistä on jäänyt kokonaan välistä pois. Teksti hyppää nimittäin todella oudosti tarinassa eteenpäin, ja kerrontaan jää ammottava aukko. En usko, että kyseessä on tyylillinen tehokeino. Tämä kannattaa tarkistaa ja korjata seuraaviin painoksiin.

JOOGAA! Petri Leppänen & Tommi Tukiainen

"Joogasalilla ei kannata katsoa, miten vieruskaveri taipuu. Voi tulla uskon puute. Tai voi se zenpatakin."

Petri Leppäsen ja Tommi Tukiaisen JOOGAA! -teos (julk. 2015) on tähän mennessä mahdollisesti persoonallisin joogakirja, jonka olen koskaan lukenut. Mukana ovat toki ne perinteiset joogan kahdeksan haaraa (Yama, Niyama, Asana..), asiaa joogan vaikutuksista ja filosofisista taustoista, mutta sen lisäksi Tukiainen ja Leppänen ovat tuoneet mukaan myös paljon uusia, ihan tavallisen joogaharrastajan arkeen liittyviä näkökulmia. 

Tämän visuaalisesti näyttävän kirjan sivuilta löytyy perinteisen joogajargonin lisäksi muun muassa suomalaisen joogakulttuurin historia, ihmisläheistä havainnointia siitä mitä tapahtuu, kun oma harjoitus alkaa polkea paikoillaan ja motivaatio laskee, sekä pohdintaa joogan kaupallistumisesta. 

JOOGAA! on ehdottomasti teos, joka jokaisen suomalaisen joogin kannattaa lukea, sen verran monipuolinen ja ajankohtainen se on. Normaalisti olen tottunut lukemaan näin inspiroivia ja osuvia tekstejä vain Ananda-joogalehdestä.

The Four Agreements - A Toltec Wisdom Book, Don Miguel Ruiz

Meksikolainen opas hyvään elämään 

You don't have the need to be right, and you don't need to make anyone else wrong. You respect yourself and everyone else, and they respect you in return.

Kuten blogiani seuranneet ovat ehkä huomanneet, luen mielelläni esimerkiksi buddhalaisuuteen ja joogafilosofiaan liittyviä teoksia. Nyt kokeilin jotain uutta, ja suuntasin katseeni kohti meksikolaisia tietäjiä; tolteekki-intiaaneja. Luonnollisesti päätin aloittaa huipulta: The Four Agreements - A Toltec Wisdom Book (julk. 1997) on bestseller, jonka kirjoittajaa, Don Miguel Ruizia, pidetään yhtenä merkittävimmistä elossa olevista henkisistä opettajista, ja häntä luonnehditaan myös sanoin "a National Heirloom of Mexico".

Ruizin oppien neljä perusperiaatetta 

1. Käytä sanoja viisaasti ja harkiten, puheella on suuri voima: "The word is the most powerful tool you have as a human; it is the tool of magic. But like a sword with two edges, you can create the most beautiful dream, or your word can destroy everything around you".

2. Älä ota mitään henkilökohtaisesti. Se mitä muut ihmiset ajattelevat ja tekevät on heijastus heidän omasta, henkilökohtaisesta todellisuudestaan ja näkökulmastaan, ei sinusta: "Others are going to have their own opinion according to their belief system, so nothing they think about me is really about me, but it's about them.. When we really see other people as they are without taking it personally, we can never be hurt by what they say or do.. There is a huge amount of freedom that comes to you when you take nothing personally."

3. Älä tee oletuksia pääsi sisällä, vaan kysy, miten asiat ovat: "With clear communication, all of your relationships will change, not only with your partner, but with everyone else.. All human problems would be resolved if we could just have good, clear communication."

4. Tee parhaasi kulloistenkin olosuhteiden mukaan, äläkä tuomitse itseäsi, jos epäonnistut, vaikka yritit parhaasi: "Just do your best - in any circumstance in your life. It doesn't matter if you are sick or tired, if you always do your best there is no way you can judge yourself. And if you don't judge yourself there is no way you are going to suffer from guilt, blame, and self-punishment.. Say no when you want to say no, and yes when you want to say yes. You have the right to be you."

Jotain hyvää, jotain huonoa

The Four Agreements oli lukukokemuksena miellyttävä, joskin kirjan pienehkön sivumäärän (140 sivua), ja Ruizin abstraktin ja tiiviin ilmaisun vuoksi hieman liian pinnallinen. Tuntui, että tästä kaikesta olisi voinut sanoa niin paljon enemmänkin, ja esimerkiksi käytännönläheiset esimerkit ja ratkaisumallit jäivät vähäisiksi.

Itse kaipaan tällaisia kirjoja lukiessani hieman erilaista, syvemmälle menevää lähestymistapaa. Ei riitä että kerrotaan mikä on ongelma ja miltä näyttää, kun tuo ongelma on lopulta ratkaistu. Tärkeintä olisi pureutua siihen, mitä siinä välissä tapahtuu ja kuinka se saadaan aikaiseksi. Ja juuri tämä osuus jäi Ruizin kirjassa valitettavan ohueksi.

Hyviä oivalluksia The Four Agreements kuitenkin tarjosi roppakaupalla. Esimerkiksi huomiot siitä, miten omat sanat kannattaa punnita tarkkaan, ja kuinka jokainen ihminen tarkastele maailmaa omasta henkilökohtaisesta näkökulmastaan käsin ovat universaaleja viisauksia, joiden mielessä pitäminen hyödyttää jokaista.

The 5 Love Languages - The Secret to Love That Lasts, Gary Chapman

Jos aiot lukea elämäsi aikana vain yhden parisuhdeoppaan, lue tämä!

Your emotional love language and the language of your spouse may be as different as Chinese from English.

Harvoin, jos koskaan mitään opasta lukiessani olen kokenut yhtä monta ahaa-elämystä, kuin parisuhdeterapeutti Gary Chapmanin The 5 Love Languages -teoksen (julk. 1992) parissa. Tämä viidellekymmenelle eri kielelle käännetty, maailmanlaajuisesti kymmenen miljoonaa kopiota myynyt bestseller on todellakin menestyksensä ansainnut. 

Teos on saatavilla myös suomeksi nimellä Rakkauden kieli, kuten Väestöliiton sivuilta käy ilmi. Ja aivan kuten Väestöliiton johtaja Heli Vaaranen, myös minä haluan nostaa The 5 Languages of Loven esiin, sen verran silmiä avaava lukukokemus se on. Tämä selittää vain niin paljon. Niin paljon.

Kymmeniä vuosia parisuhdeterapeuttina työskennellyt Chapman on löytänyt viisi universaalia tapaa, joilla ihmiset rakastavat: sanat, kosketus, laatuajan viettäminen, lahjojen antaminen ja palveluksien tekeminen. Yleensä jokaisella meistä yksi näistä nousee ylitse muiden, mutta osalla ihmisistä voi olla esimerkiksi kaksi melko tasavahvaa tapaa rakastaa. 

Kaikki nämä viisi tyyliä näyttää rakkaus kumppania kohtaan ovat yhtä autenttisia, mutta jos ja kun pariskunnan eri osapuolet puhuvat eri rakkauden kieliä, ei kumpikaan välttämättä tunne itseään rakastetuksi. Syntyy konflikteja, katkeruutta ja jopa vihaa. Tunne torjutuksi tulemisesta. Ja aivan turhaan. 

Chapman kertoo viiden rakkauden kielen löytämisestä seuraavasti:

For years, I helped couples in the counseling office discover what their spouse desired in order to feel loved. Over time, I began to see pattern in their responses. I discovered that what makes one person feel loved does not necessarily make another person feel loved. 

I read over the notes I'd made and asked myself this question: "When someone sat in my office and said, 'I feel like my spouse doesn't love me,' what did that person want?" The answers fell into five categories. I later called them the five love languages.

I started sharing these languages in workshops and study groups. When I did, I saw the light come on couples who suddenly realized why they had been missing each other emotionally. When they discovered and spoke each other's primary love language, it radically changed the emotional climate of their marriage.

The 5 Love Languages on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas kirja, enkä voi kylliksi suositella sen lukemista. Teos on elävästi kirjoitettu, kannustava ja ratkaisukeskeinen, ja sisältää myös "The 5 Love Languages - Profile for Couples" -testit, joiden avulla kukin pari voi hahmottaa, mitkä ovat heille ne luontevimmat tavat rakastaa. Chapmanin mukaan on harvinaista, että pariskunnan molemmat osapuolet puhuisivat samaa kieltä luonnostaan, mutta se ei haittaa, koska jokainen rakkauden kieli on opittavissa.

Chapman käyttää tästä esimerkkinä itseään ja vaimoaan Karolyniä, jonka kanssa Chapman on ollut naimisissa yli 45 vuotta. Chapman itse reagoi positiivisimmin suullisiin rakkaudenosoituksiin, vaimo puolestaan arvostaa eniten palveluksia. Niinpä Chapman imuroi heidän talonsa säännöllisesti, jotta vaimo tuntisi itsensä rakastetuksi. Kiitokseksi siivouksesta hän saa kuulla tyytyväiseltä vaimoltaan: "Rakastan sinua". Näin kumpikin tuntee itsensä rakastetuksi.

Meeting my wife's need for love is a choice I make each day. If I know her primary love language and choose to speak it, her deepest emotional needs will be met, and she will feel secure in my love. If she does the same for me, my emotional needs are met.

Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman, Laura Honkasalo

"Lakkaa kuvittelemasta, että elämäsi muuttuu, jos vain ostat tarpeeksi vaatteita"

Nykyään on saatavilla ihan liikaa kaikkea. Psykologit ovat havainneet, että liika valinnan vapaus tekee ihmisistä onnettomia. Siksi shoppailukin saattaa tehdä onnettomaksi: joudumme tekemään valintoja liian isojen valikoimien edessä ja aina jää epäilys, jäikö paras vaihtoehto sittenkin kauppaan.

Joitakin vuosia sitten luin John Naishin loistavan Riittää jo - irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa -teoksen (julk. 2009), jossa korostettiin muun muassa shoppailun petollista psykologiaa. Ostohetkellä aivot tuottavat hyvänolonhormoneita, mutta ei kulu kauaakaan, kun aivokemiat palaavat normaalitasolle, ja onnellisuus uudesta omaisuudesta katoaa tuhkana tuuleen. Nyt kulutuskriittisyydestä ja oman elämäntahdin harkitusta hidastamisesta on ilmestynyt myös suomalainen versio, Laura Honkasalon astetta leppoisammalla otteella kirjoitettu Nuukaillen - eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (julk. 2014).

Nuukaillen on helppolukuinen ja viihdyttävä teos, joka sisältää sekä käytännönläheisiä säästöohjeita että pohdintoja kuluttamisen psykologiasta ja ympäristövaikutuksista. Kuriositeettina mukaan on lisätty myös vanhan ajan säästöniksejä vuosien takaa: 

Heti kun kevätaurinko alkaa lämmittää, ovat pihat ja tienvarret vihantanaan aivan ilmaisia vihanneksia, kun vain osaamme ottaa ja käyttää hyväksemme.

- Koti - perhepiirin vuosikirja (1943)

Säästäwäisyys on talouden woimassa pitämisen perustus. Ei se kuitenkaan sowi käymään saituudeksi; vaan jokaisen emännän tulee ymmärtäwäisesti oijentaa itsensä määrättyin tuloinsa mukaan.

- Amelie de Frese: Koto-askareet (1871)

Itselleni Honkasalon kirjan parasta antia olivat lifestyleblogien tavaranpalvonnan ja shoppailuhysterian osuva kritisointi, sekä huomiot siitä, että paitsi tavaraa, myös liiallista tekemistä, harrastuksia ja internetin käyttöä on syytä rajoittaa. Kuten Honkasalo toteaa: 

Karsi tarpeettomat velvollisuudet. Korvaa sana "pitäisi" sanalla "voisin".

Näin lopuksi haluan vielä mainita, että mikäli elämän kohtuullistaminen kiinnostaa, kannattaa aivan ehdottomasti lukea myös Alexander von Schönburgin vuonna 2007 julkaistu Tyylikkään köyhäilyn taito. Von Schönburgin teoksessa yhdistyvät Naishin ja Honkasalon kirjojen parhaat puolet, ja lisäksi se on kirjoitettu kaunokirjamaisen lennokkaasti, hyviä tarinoita säästelemättä.

Opas hevosharrastukseen, Sirpa Ylönen

Rento opas suomalaiselle hevosten ystävälle

Blogissani seuraa nyt historiallinen hetki: ensimmäistä kertaa kirjoitan kirjasta, jonka olen saanut arvostelukappaleena. Kaikki aikaisemmin arvostelemani teokset ovat olleet joko omia, tai lainattuja. Periaatteessa valitsenkin lukemani kirjat mieluiten itse, mutta Sirpa Ylösen kirjoittaman Opas hevosharrastukseen -teoksen (julk. 2015) kohdalla otin arvostelukappaleen vastaan suurella mielenkiinnolla, onhan minulla ollut omia hevosia ja poneja viimeiset 23 vuotta. Tällä hetkellä omistan kaksi islanninhevosta (Perla frá Kulju & Brynja frá Hertsby), ja yhden New forestin ponin (Minpeve). Lisäksi hevosvahvuuteeni on kuulunut viimeiset 17 vuotta myös Melinda-shetlanninponi, mutta hän lähti juuri uuteen kotiin. 

Heti alkuun minun on todettava, että pitkän linjan hevosharrastajalle Opas hevosharrastukseen -kirja ei osoittautunut kovinkaan antoisaksi. Tämä oli toki odotettavissakin, koska jo niteen takakannessa kohderyhmäksi rajataan aloittelijat ja lajista kiinnostuneet. Itse en oman hevosurani tässä vaiheessa puolestani enää kaipaa ohjeita esimerkiksi kavioiden puhdistukseen tai riimun pukemiseen, vaikka toki toisaalta esimerkiksi Ylösen esiin nostamien maastakäsittelyperiaatteiden mieleen palauttaminen ihan hyvää tekikin. Omat hevoset kun tuntuvat jo niin tutuilta, että välillä niitä tulee taluteltua aivan miten sattuu, puhelinta samalla hajamielisesti selaillen.

Sanoisin, että tämä kirja soveltuu hieman varttuneemmille aloittelijoille ja aikuisille, sekä ratsastusta harrastavien lasten vanhemmille (mukana on havainnollinen luku nimeltä "Nuoren ratsastajan vanhemmille"). Ihan pienille lukijoille Opas hevosharrastukseen voi olla turhan raskas, koska kuten parissa muussakin arvostelussa todettiin, on Ylösen kirja hevosoppaaksi melkoista tekstimassaa ilman tämäntyylisille teoksille tyypillisiä havainnollistavia valokuvia ja infografiikoita. Mukana on kyllä joitakin suuria valokuvia, mutta ne eivät linkity tekstin asiasisältöön ja ohjeisiin juurikaan, vaan ovat mukana enemmänkin tunnelmaa luomassa. 

Itse pidin Opas hevosharrastukseen -teoksessa eniten Ylösen leppoisasta, jutustelevasta kirjoitustyylistä, jota kirjaaiti luonnehti omassa arviossaan osuvasti toteamalla: "On kuin blogia lukisi!". Minun tapaani islanninhevosen omistava Ylönen kertoileekin teoksensa sivuilla lukuisista arkisista ongelmanratkaisutilanteista hevosten parissa, ja pohdiskelee hevosharrastuksen merkitystä ajoittain hieman syvällisemminkin. Kaiken kaikkiaan teksti on tietokirjalle epätyypillisesti varsin esseemäistä ja rönsyilevää.

Arvostin myös sitä, että kerrankin sain lukea suomalaisen kirjoittamaa hevostietokirjaa, jonka alkulehdille ei ole erikseen tarvinnut painaa: "kääntänyt ja Suomen oloihin soveltanut.." -rimpsua. Pohjoiset olosuhteemme oli huomioitu hienosti varsinkin luvussa "Mitä varusteita todella tarvitset". Siinä Ylönen kirjoittaa: 

Talvipakkasilla kengän ulkopuolelle laitettava sukka lämmittää erittäin hyvin. Ratsastin joskus ainoana aikuisena teinityttöjen ryhmässä. Olin vetänyt pakkaspäivänä kenkien päälle anopin virkkaamat töppöset. Vedin töppösen pohjan auki ja vetäisin töppösen kengän päälle. Teinit pidättelivät hihitystään varustustani katsellessaan. Lopputunnista ei ketään enää naurattanut, kun opettaja kysyi, paleleeko varpaita. Olin ainoa, jolla ei palellut. Suosittelen. 

Myös kengän kärkeen laitettava kahvin suodatinpussi kuulemma lämmittää. Ilmeisesti pussi imee hikeä ja pitää jalan kuivana ja lämpimänä. Se tuo myös yhden lisäilmakerroksen kenkään lämmittämään varpaita.

Tämänkaltaiset anekdootit tekivät Ylösen kirjasta persoonallisen, ja toivat sille kaivattua lisäarvoa kokeneemmankin hevosihmisen silmissä. Kaiken kaikkiaan Opas hevosharrastukseen ei ole se syvällisin ja kattavin teos hevoskirjakokoelmassani, mutta sillä on toki oma, "harrastajalta harrastajille" -henkinen viehätyksensä.

P.S.

Yhden asiavirheen haluan korjata. Luvussa "Hankkisinko oman hevosen?" Ylönen kirjoittaa paitsi hevosen hankkimisesta, myös siitä luopumisesta, joka on ikävä, mutta väistämätön osa hevosenpitoa. Tähän liittyen Ylönen sivuaa myös kuolleen hevosen vaihtoehtoisia käsittelytapoja ja toteaa: "Toinen vaihtoehto on tuhkaaminen, mutta se on hevosen kohdalla erittäin kallista". 

Tämä ei aina pidä paikkaansa, vaan riippuu käsittelylaitoksesta, jonka kanssa asioi. Lemmikkilehto on kyllä minustakin hintava, siellä hevosen käsittely maksaa 610-970 euroa eläimen koosta riippuen, plus mahdolliset kuljetuskustannukset. Sen sijaan oma työnantajani Honkajoki Oy veloittaa noudosta ja käsittelystä kiinteän 167,40 euron hinnan, eläimen painosta riippumatta. Honkajoki Oy:ltä ei tosin saa tuhkauurnaa kuten Lemmikkilehdolta, koska se jatkojalostaa käsittelyprosessissa syntyneet sivutuotteet hyötykäyttöön.

Ruling Your World - Ancient Strategies for Modern Life, Sakyong Mipham

"If we accept impermanence, we can dare to live beyond hope and fear of what will happen next"

Luin jokin aika sitten Sakyong Miphamin isän, Chöguam Trungpan kirjan Smile at Fear, joten mikäs sen luontevampaa, kuin tutustua seuraavaksi hänen poikansa tuotantoon. Ruling Your World (julk. 2005) oli lukukokemuksena hieman helpompi, kuin moniin vertauskuviin verhottu Smile at Fear, ja monissa kohdissa se resonoi täysin saumattomasti länsimaisen psykologian ja puhtaan maalaisjärjen kanssa. Aivan kuten Goodreadsiin arvostelunsa kirjoittanut Clark Chamberlainkin totesi, ei tarvitse olla buddhalainen saadakseen tästä kirjasta paljon irti:

You don't need to be a Buddhist in order to read this book and gain your own insights that can be put into your own life. My life, especially in the military, has always been in a constant state of change; probably just like yours. Those changes can bring a lot of stress and pain, this book has helped me accept change and find more peace in my day to day life.

Yllä olevassa arviossaan Chamberlain tiivistää hienosti Ruling Your Worldin parhaimman annin, kyseessä on nimittäin ennen kaikkea mielenhallintaa käsittelevä teos, joka pyrkii auttamaan sisäisen rauhan saavuttamisessa. Tärkeimmäksi apukeinoksi Mipham tarjoaa länsimaissakin paljon tunnustusta saanutta meditaatiota:

The Love Secret, Dr. Sue Johnson

"Splendid isolation is for planets, not people"

Toisinaan minua hieman harmittaa, että en suuntautunut yliopisto-opinnoissani sosiologian tai psykologian pariin. Tätä erinomaista, ihmissuhteita käsittelevää The Love Secret - The Revolutionary New Science of Romantic Relationships -kirjaa (julk. 2014) lukiessani huomasin jälleen ajautuvani näiden ajatuksien pariin kerta toisensa jälkeen, sen verran mielenkiintoiselta ja merkitykselliseltä kliinisen psykologian professorina ja parisuhdeterapeuttina kunnostautuneen Sue Johnsonin työ ja sen tulokset vaikuttavat.

Kirjana the Love Secret voi kantensa ja nimensä perusteella vaikuttaa kevyeltä huuhaalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Teos on kyllä populaari, mutta se perustuu vankkaan tutkimustietoon, joka käy hyvin ilmi paitsi itse tekstistä, myös niteen lopusta löytyvästä, noin 30-sivuisesta lähdeluettelosta, jossa listataan massiivinen määrä tieteellisiä teoksia, julkaisuja ja tutkimuksia, joihin Johnson näkemyksensä pohjaa. Mukana on muun muassa paljon aivojen toimintaa (peilineuronit, oksitosiini, vasopressiini..) käsittelevää tietoa.

"We live in the shelter of each other"

The Love Secretissä Johnson haastaa nykyajan länsimaiselle yhteiskunnalle tyypillisen individualistisen yksinpärjäämisen ihanteen, jonka mukaan on heikkous tarvita muita ihmisiä ja kärsiä yksinäisyydestä, saati tuntea eroahdistusta:

The message touted by popular media and therapists has been that we're supposed be in total control of our emotions before we turn to others. Love yourself first, and then another will love you. Our new knowledge stands that message on its head. "For humans," says psychologist Ed Tronick of the University of Massachusetts, "the maintenance of {emotional balance} is dyadic collaborative process." In other words, we are designed to deal with emotion in concert with another person - not by ourselves.

..To be human is to need others, and this is no flaw or weakness.

Syy, miksi ihminen tarvitsee muita, on biologinen, ja pohjautuu primääriin selviytymisvaistoon. Ihmisvauvat syntyvät avuttomina, ja ovat pitkään täysin riippuvaisia vanhemmistaan. Niinpä luonto on ohjelmoinut ihmisaivot niin, että lapsen ja äidin välille syntyy vahva, molemminpuolinen side. Tämä side on elintärkeä koko ihmislajin selviytymiselle:

The first and foremost instinct of humans is neither sex nor aggression. It is to seek contact and comforting connection.

Viimeaikaisten tutkimusten mukaan tämä tarve ei katoa, vaikka ihminen aikuistuu. Kiintymyksen kohde vain vaihtuu vanhemmista rakastettuun:

We've long assumed that as we mature, we outgrow the need for the intense closeness, nurturing, and comfort we had with our caregivers as children and that adults, the romantic attachments we form are essentially sexual in nature. This is complete distortion of adult love. Our need to depend on one precious other - to know that when we "call", he or she will be there for us - never dissolves.

.. Adult romantic love is an attachment bond, just like the one between mother and child.

Tämän seurauksena turvallinen, läheinen ja toimiva ihmissuhde tai sen puute on suurin yksittäinen määrittävä tekijä, joka vaikuttaa ihmisen psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin:

In terms of mental health, close connection is the strongest predictor of happiness, much more so than making masses of money or winning the lottery. It also significantly lessens susceptibility to anxiety and depression and makes us more resilient against stress and trauma.

..Consistent emotional support lowers blood pressure and bolsters the immune system.

..A good relationship , says psychologist Bert Uchino of the University of Utah, is the single best recipe for good health and the most powerful antidote to aging.

"Nature has desingned us so that physical closeness easily and inexorably slips into bonding and caring"

Parisuhdeterapeuttina kymmeniä vuosia toiminut, ja menestyksekkään "Emotionally Focused Couple Therapyn" kehittänyt Johnson liputtaa pitkien, läheisien ja yksiavioisten parisuhteiden puolesta:

All of us may not be destined for a single, lifelong relationship, but we are naturally monogamous.

..Polygamy exists in more primitive cultures mainly because men are few and because lack of education, equality, and opportunity prevents women from supporting themselves and their children on their own. 

..monogamy tends to be the rule in those who must invest time and effort to ensure survival of their offspring and the species as whole. 

Johnsonin mukaan merkittävää on, että sekä ihmisillä, että yksiavioisilla eläinlajeilla aivot erittävät rakkaushormoninakin tunnettua oksitosiinia. Samasta syystä yhdenyönjutut, parinvaihto ja polyamoria tuottavat usein ongelmia. Lisäksi Johnson huomauttaa, että tutkimusten mukaan vahva henkinen side ja yksiavioisuus johtavat parempaan seksiin: 

Secure lovers have the capacity to be playful and adventurous throughout their relationship. This is borne out by a recent survey of sex in America by University of Chicago researchers who found that sexual satisfaction and excitement for both men and women increases with emotional commitment and sexual exclusivity.

"There is fluoride in our water to prevent tooth decay... we need empathy in our water to prevent social decay"

Teoksensa lopussa Johnson nostaa aihepiirinsä kiehtovalla ja puhuttelevalla tavalla yleiselle, yhteiskunnalliselle tasolle. Hän kritisoi nykyajan sosiaalisesti fragmentoitunutta, teollistunutta yhteiskuntaa, jossa ahneus ja narsismi rehottavat, ja monet kärsivät yksinäisyydestä:

When as a society we fail to grasp, honor and nurture our need for emotional connection, we pay a huge price. Without loving attachment, we lapse the morass of depression and anxiety that increasingly characterizes affluent Western cultures.

..out-of-control anxiety and high levels of depression are natural consequences of emotional separation and disconnection. 

Johnson peräänkuuluttaa yhteiskunnan vastuuta. Henkisesti hyvinvoivat kansalaiset kun luovat paremman ja sallivamman yhteisön:

Secure relationships with parents and partners make for more compassionate and caring citizens, who will be more tolerant of those who are not like them.

..Surveys find the greatest reported well-being and happiness not in the wealthiest nations but in those with the highest level of trust among citizens and the most bonding-friendly social policies.

Nykytilanteen korjaamiseksi Johnsonilla on useita ideoita. Hän muun muassa ehdottaa, että osa siitä 641 miljoonasta dollarista, joka Amerikassa vuosittain käytetään tupakoinnin vastaiseen kampanjointiin, voitaisiin ohjata yksinäisyyden ehkäisemiseen. Tutkimukset kun osoittavat, että yksinäisyys on terveydelle vaarallisempaa kuin polttaminen.

Suosittelen The Love Secretin lukemista lämpimästi. Vaikka toisinaan tekstin "tässä ja tässä yliopistossa tehty tutkimus on osoittanut, että.." -poljento puuduttikin, oli ydinsanoma humaani, koskettava ja mielenkiintoinen. Everyone must not stand alone, vaikka Madonna on joskus muuta väittänytkin.

Liberté, égalité, fraternité!

Grumpy Cat - Yrmeä kirja - Aktivoiva opas sinulle, joka haluat näyttää närkästyneeltä

"Todellinen yrmeys syntyy siitä, että huomaa kamaluuden kaikessa, mitä tapahtuu joka ainoa päivä."

Sosiaalisella medialla voi olla uskomattoman paljon voimaa. Yhtenä erinomaisena esimerkkinä tästä toimii kääpiökasvuinen Tardar Sauce -kissa, joka tunnetaan ympäri maailman paremmin nimellä Grumpy Cat. Syksyllä 2012 kissan omistaja julkaisi lemmikistään lyhyen videopätkän, ja jo muutamaa päivää myöhemmin rahaa alkoi virrata ovista ja ikkunoista. Päivätyö tarjoilijana sai jäädä:

- I was able to quit my job as a waitress within days of her first appearance on social media and the phone simply hasn't stopped ringing since. (Daily Mail.)

Viime vuoden loppuun mennessä Grumpy Cat oli ehtinyt tienaamaan omistajalleen jo 56 miljoonan euron omaisuuden. Summa on varsinkin noin lyhyessä ajassa koottuna mieletön; tämä yrmeä pikkukissa on Daily Mailin mukaan tahkonnut enemmän rahaa, kuin esimerkiksi Cameron Diaz koko pitkän ja menestyksekkään uransa aikana.

Itse ihastuin Grumpy Cattiin ikihyviksi pari vuotta sitten, kun satuin törmäämään sen Facebook-sivuihin. Muistan nauraneeni ääneen kerran jos toisenkin juuri sopivan pisteliäitä kuvameemejä silmäillessäni. Sittemmin olen tosin pudonnut kelkasta, ja ainoastaan silloin tällöin törmännyt uutisiin Tadar Saucen viimeisimmistä hankkeista, joihin on kuulunut muun muassa erilaisten fanituotteiden myyntiä, yhteistyö Friskiesin kanssa, ja elokuva. Kirjoja on julkaistu tähän mennessä kaksi, joista nyt lukemani Grumpy Cat - Yrmeä kirja - Aktivoiva opas sinulle, joka haluat näyttää närkästyneeltä (Grumpy Cat - A Grumpy Book by Grumpy Cat, julk. 2013) on ensimmäinen. 

Sisällöltään Yrmeä kirja oli kevyt ja nopealukuinen sekoitus meemejä, tehtäviä ja kuvakollaaseja: 

Aww, miten huomaavaista.

Tuo sfinksi on aika kiva.

Tällaista meditaatioharjoitusta en
olekaan vielä kokeillut.

"VASTAUS: Se oli koe. Suljin kaikki tiet sokkeloon
ja kieltäydyin yhteistyöstä. Hävisit."

Kaiken kaikkiaan Yrmeä kirja vaikutti hieman hätäisesti kootulta, eikä sen sisällöllä tuntunut olevan sen kummempaa koherenssia, mutta kyllähän tämä toki hymyilytti. Omaksi tällaista puolessa tunnissa läpiselattavaa kirjasta en silti vaivautuisi ostamaan. Minusta Grumpy Cat on edelleen parhaimmillaan alkuperäisessä ympäristössään: internetissä.

Syy, miksi minä ja niin monet muut pitävät Grumpy Catista lienee monisyinen. Kissan poikkeuksellinen ulkonäkö on ilman muuta yksi ratkaisevista tekijöistä. Pohjimmiltaan menestyksen salaisuus piilee minusta kuitenkin siinä vapauttavassa viestissä, jota Grumpy Cat meemeissään välittää: on ok olla myös huonolla tuulella.

Ärtymystä - kuten mitään muutakaan negatiivista tunnetta - ei ole hyvä tukahduttaa loputtomiin, vaan päinvastoin: se kannattaa kohdata rennosti. Kuuluuhan esimerkiksi tiibetinbuddhalaisuudenkin oppeihin kehotus: "Smile at fear". Myös Grumpy Cat auttaa omalta osaltaan ihmisiä kohtaamaan vastaavanlaisia negatiivisia tunteita hymyillen - tai jopa nauraen. Oma huono päivä kun muuttuu helposti astetta paremmaksi ja rennommaksi yrmeän pikkukissan muistuttaessa, ettei se sisällä kytevä viha tai suuttumus olekaan niin haudanvakava juttu. Päinvastoin: siitähän saa jopa revittyä hersyvää huumoria!

P.S.

Lisäksi on muistettava, että jo Aristoteleen klassisessa Runousopissa (330-320 eaa.) todettiin, että iskevimmät tarinat ovat tragedioita, ja parasta on, jos kaikille henkilöhahmoille käy lopussa huonosti. Grumpy Cat tassuttelee siis mestarin viitoittamaa tietä: