Lempikomedienneni elämänkerta
Muistan edelleen elävästi sen myöhäisillan, kun katsoin ensimmäisen
Absolutely Fabulous -brittikomediasarjan jaksoni. Elettiin 90-lukua, ja olin vasta ala-asteella. Silti repeilin hysteerisesti naurusta, kun Edina ja Patsy sekoilivat hyvin menneen muotinäytöksen jälkimainingeissa vailla mitään tolkkua. Naisparivaljakon elämöinti meni kerta kaikkiaan niin yli, että en voinut kuin hekottaa. Ennen kuin pilottijakson lopputekstit alkoivat pyöriä vanhan kuvaputkitelevision ruudussa, tulivat nukkumassa olleet vanhempani valittamaan minulle, että eivät saa unta, kiitos seinän takaa kuuluvan huutonauruni.
Se oli rakkautta ensityrskähdyksellä: Tuosta illasta eteenpäin olen ollut suunnaton AbFab-fani, ja vuosien saatossa olen kerännyt DVD-hyllyyni kaikki sarjan kaudet ja erikoisjaksot. Myönnän myös suoraan, että olen katsonut useimmat jaksot niin monta kertaa, että osaan vuorosanat pitkälti ulkoa. Minulle oli siis itsestään selvää ostaa
Jennifer Saundersin Bonkers: My Life in Laughs -elämänkertakirja (julk. 2013), onhan kyseessä sentään lempikomediasarjani luoja ja pääosan esittäjä.
Bonkersissa Saunders tiivistää osuvasti syyt AbFab:in menestykseen:
What I love about Patsy and Edina is that they give you a chance to say and do all the things you never really would. Eddie and Patsy can say the unthinkable. Eddie and Patsy can park on pavements, shout at people who annoy them, wear inappropriate clothing and fall over drunk in the street. They can be as cruel and callous as they like. They can be rude about celebrities, fashion and niceness, and they can be wicked to Saffy.
And yet, Saffy tortures her mother as much as her mother tortures her. Because actually, without her mother there, Saffy has got nothing to shout about and no identity of her own. She's defined by what her mother isn't and hasn't been, and in this way her mother gives her life a purpose, and that purpose is to be horrible to her.
The heart of the show isn't the drinking and smoking and partying. It's the painful ménage á trois of Eddie, Patsy and Saffy. The jealousies. The hatreds. And, most crucially, the need to be loved.
Minulle Jennifer Saunders on aina ollut yhtä kuin Edina Monsoon. Bonkersin myötä horisonttini laajeni kuitenkin merkittävästi. Tämä nainenhan on tehnyt vaikka mitä! Erityisesti Saundersin
Dawn Frenchin kanssa tekemä
French and Saunders herätti kiinnostukseni, samoin Suomessakin pyörinyt
The Life and Times of Vivienne Vyle muistui jälleen mieleeni.
"In the eighties life was bloody great!"
Lukukokemuksena jutustelevaan ja humoristiseen sävyyn kirjoitettu Bonkers oli joitakin liian sisäänpäinlämpeäviä anekdootteja (sanasta sanaan jäljennetyt faksit) ja ajoittaisia rytmihäiriöitä (liikaa aiheesta toiseen pomppimista) lukuun ottamatta jouheva ja ajoittain hyvinkin viihdyttävä. Kovin lähelle sisintään Saunders ei lukijaansa päästänyt, mutta ehkä tämä oli hyväkin, koska minulle Saunders todellakin on ennen kaikkea yhtä kuin räväkkä Eddy, enkä halua minkään tulevan minun ja lempikomediasarjani kovapintaisen sankarittaren väliin.
Matkan varrella kuullaan Saundersin siekailemattomia mielipiteitä muun muassa sosiaalisesta mediasta, BBC:n byrokraattisesta nykytilasta, kuluttavasta julkkishypestä, PR-työstä ja valokuvien photoshoppaamisesta:
There are too many celebrities! The fallen, the has-beens, the lucky, the untalented, now all writhing around in the same shallow, stinking swamp, pissing in the same water. And yet we can't take our eyes off them. We love watching the wallowing of the second rate. If those mags were full of brilliant minds, we wouldn't care. We would have NO INTEREST AT ALL. We don't want glamour; we mostly want the gutter.
Monia nykyajan ilmiöitä karsastava Saunders rakasti ennen kaikkea 80-lukua. Silloin elämä oli hänen mukaansa parhaimmillaan:
It was the eighties. We had our own shows, got married, had children, wore shoulder pads, hung out with Bananarama, and consequently got fairly drunk on occasion. We wore baggy shirts buttoned up to the neck and high-waisted jeans..This was the days before celebrities had been invented: people just did their jobs and got caps home. No hangers-on. No PRs.
Just look at Band Aid. Band Aid! You wouldn't be able to do that now. Bob Gedolf just rang up a bunch of his friends, asked them to sing a song for starving Ethiopians, they said yes, put on a leather jacket, jumped in their cars, went to the studio or Wembley, had a few drinks, danced around a bit in the sunshine, had a few more drinks, had a laugh and then drove themselves home.
But now, can you imagine? It would take 4 million people about 4 million years to plan, and there would be absurd amount of entourages and dressing rooms and Tweeting.
Not in the eighties.
In the eighties, life was bloody great!
Oli todella mielenkiintoista kurkistaa tämän veteraanikomediennen elämään, vaikka hänen ajoittainen "ennen kaikki oli paremmin" -asenteensa voikin joidenkin mielestä olla merkki siitä, että Saunders ei enää ole ajan hermolla. Mutta toisaalta: tarvitseeko hänen ollakaan? Mikseipä piakkoin 60 vuotta täyttävä Saunders vain voisi nauttia pitkän ja menestyksekkään uransa kantamista hedelmistä, ja ottaa rennosti.