Nostalgisia eläintarinoita, jotka tekevät hyvää sielulle
Olen hehkuttanut eläinlääkäri James Herriotin (oikealta nimeltään James Alfred Wight, 1916-1995) kirjoja blogissani ennenkin, ja nyt on jälleen aika palata hetkeksi kauniisiin Yorkshiren maisemiin. Ystävistäni, hellyydellä (The Lord God Made Them All, julk. 1981) on tarinakokoelma Herriotin myöhemmistä vaiheista yorkshireläisenä maalaiseläinlääkärinä. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodanjälkeiseen aikaan, ja mukana on myös pari ulkomaanmatkaa, joista toisessa suunnataan Neuvostoliittoon, toisessa Istanbuliin, eläinlääkärin roolissa, totta kai. Nämä matkatarinat eläinkuljetuksia valvovana eläinlääkärinä olivat mielenkiintoista luettavaa, joista ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut; milloin laskuteline jouduttiin kiskomaan ylös miesvoimin, milloin taas yksi lentokoneen moottoreista syttyi palamaan.
Kirjan ytimessä olivat silti tuttuun tapaan pienet ja arkiset, mutta sitäkin sydäntälämmittävämmät ja tarkkanäköisemmät eläin- ja ihmistarinat. Vaikka Herriotin kertomukset ovatkin ennen kaikkea eläinkertomuksia, tehdään niissä myös paljon mielenkiintoisia, monesti sangen osuvia ja hauskojakin havaintoja eläinten omistajista omine omituisuuksineen ja oikkuineen. Välillä Herriotin tilannekuvaukset naurattavat, välillä taas saavat liikuttumaan.
Mieleeni jäi erityisesti koskettava tarina kaivosonnettomuudessa halvaantuneesta Ronista, jonka uskollinen seuralainen, pieni Hermann-mäyräkoira, menetti itsekin jalkojensa toimintakyvyn. Ronin ja Hermannin suhde sai minut herkistymään:
- Niin, se on kummallista, mutta Hermann istuu aina tässä. Vaimo ulkoiluttaa ja ruokkii Hermannin, mutta silti se on minulle hyvin uskollinen. Sen kori on tuolla, mutta tässä on sen paikka. Minun tarvitsee vain ojentaa käteni, ja siellä se on.
Ilmiö oli minulle tuttu. Monen invalidin lemmikki pysytteli omistajansa lähellä kuin olisi ollut tietoinen lohduttajan ja ystävän osastaan.
Surullisesta kohtalostaan huolimatta Ron jaksoi olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä hänellä elämässään on, ja tarjosi koiraansa hoitamaan tulleelle Herriotille oluen työn päätteeksi.
Toisaalta taas jotkut rikkaat suurtilalliset olivat niin pihejä, että syyttivät eläinlääkäriä varkaaksi ja verenimijäksi joka kuppaa heidät kuiviin, ja vahtivat silmä kovana, ettei lääkäri vaan aja liian kalliilla ja uudella autolla.
Luonnollisesti mukana tarinoissa olivat myös Herriotin aina yhtä hyväntuulinen ja tyyni Helen-vaimo, sekä lapset Rosemary (Rosie) ja Jimmy. Herriotin lapsilla oli tapana kulkea isänsä mukana työkeikoilla jo nuoresta iästä lähtien, ja auttaa milloin porttien avaamisessa, milloin tarvikkeiden etsimisessä. Molemmista tuli myös aikanaan lääkäreitä, Jimmystä vielä isäänsäkin parempi eläinlääkäri, ja Rosiesta ihmisten lääkäri. Rosiekin olisi tosin halunnut eläinlääkäriksi, mutta Herriot puhui hänet ympäri, koska piti maaseutueläinlääkärin työtä liian raskaana naiselle. Tätä Herriot myöhemmin katui.
Herriotin eläinlääkäritarinat ovat jo kymmeniä vuosia vanhoja, mutta niiden tenho on säilynyt näihin päiviin asti, ja uusia englanninkielisiä painoksia otetaan edelleen. Jotain kirjojen suosiosta kertoo se, että esimerkiksi Goodreadisissa The Lord God Made Them All on saanut lukijoilta 4,5 tähteä viidestä, ja se on arvosteltu yhteensä lähes 20 000 kertaa.
Hektisessä nykymaailmassa, jossa kaikki on vain parin napinpainalluksen tai korkeintaan muutaman lentokoneessa vietetyn tunnin päässä, tarvitaan, enemmän kuin koskaan, tarinoita yorkshireläisillä ylängöillä asuvista sitkeistä pientilallisista, jotka jäävät eläinkatraineen talvisin pitkiksi ajoiksi lumen saartamiksi, ja ovat niin eristyksissä, että heidät saavuttaa vain ruokaa jakeleva helikopteri. Ja hyvällä tuurilla vieläpä puhelinlinjatkin katkeavat viikoiksi. Oih, mikä rikkumaton rauha.. Olen kateellinen.