Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia + Mikkihiirihelvetti ja muita kirjoituksia, Anna-Leena Härkönen

"Anna-Leena Härkönen käsittelee aikamme ilmiöitä suora-
sukaiseen tapaansa ja tarjoaa pölyttyneiden mielipiteiden
sijaan vastaansanomatonta arjen anarkiaa. "

Anna-Leena Härkönen, v*ttuuntuneiden suomalaisnaisten asialla jo vuodesta 1965

Päätin tavoistani poiketen käsitellä kaksi kirjaa samassa blogikirjoituksessa. Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia & Mikkihiirihelvetti ja muita kirjoituksia kun ovat selkeässä yhteydessä toisiinsa, niin graafisesti, kuin sisällöllisestikin. Niillä on jopa sama takakansiteksti.

Anna-lehdessä julkaistuista kolumneista kootut kirjat olivat itse asiassa niin samasta puusta veistetyt, että  tekstien jakaminen kahteen eri teokseen ei tuntunut loogiselta, paitsi tietenkin taloudellisessa mielessä. Kumpikin kolumnikokoelma on julkaistu äänikirjana vuonna 2013, ja niiden yhteiskesto on alle neljä tuntia.
-Kyllä nämä olisi ihan hyvin saanut mahdutettua samaan boksiin!

Ulkokirjallisia huomioita

Näin Anna-Leena Härkösen kerran Nokian Edenin ala-aulassa aivan sattumalta. Kärttyisän näköinen pikkunainen vilahti silmieni editse kuin salama. Mielessäni kävi kaksi asiaa: 1. "Haa! Näin Anna-Leena Härkösen!" ja 2. "Olipa hän pieni ja siro.".

Jos totta puhutaan, olen jostain irrationaalisesta syystä johtuen aina pitänyt Härköstä hieman pelottavana naisena, jonka suuret, ilmeikkäät silmät tuntuvat katsovan suoraan lävitseni. Hänen kireä ilmeensä kohtaamishetkellämme ei mitenkään lieventänyt tätä mielikuvaa. Tiedostan luonnollisesti, etten tiedä mitään siitä, millainen persoona Härkönen oikeasti on. Hän vain sattuu näyttämään pelottavalta.

Härkösen elämänmakuisista kirjoista olen pitänyt aina. Esimerkiksi vuonna 2008 julkaistu Ei kiitos -romaani sai minut repeilemään naurusta.

Miksi ylipäätänsä kenenkään on pitänyt syntyä tälle paskaplaneetalle?

Nämä kaksi kuuntelemaani kolumnikokoelmaa antoivat Härkösestä hyvin sympaattisen ja inhimillisen kuvan. Hän muun muassa avautuu elämästään nuoren pojan äitinä, ja kertoo itseään säästelemättä monista arkensa pikku sattumuksista, tuntemuksista ja mieliteoista, joihin hyvin moni suomalaisnainen voi samaistua. Kukapa ei olisi joskus tuskaillut hiustensa kanssa, tai himoinnut periaatteessa turhia kosmetiikkatuotteita.

Härköselle ominaiseen tyyliin myös negatiiviset mietteet ja sattumukset tuodaan reippaasti julki. Kuten yhdessä kolumnissa puuskahdettiin: "Miksi ylipäätänsä kenenkään on pitänyt syntyä tälle paskaplaneetalle?!"

Laiskahkoa

Minusta Härkönen ei ollut näissä kolumneissa kuitenkaan parhaimmillaan. Muistan pitäneeni esimerkiksi vuonna 2007 julkaistusta Palele porvari - ja muita kirjoituksia -kolumnikokoelmasta enemmän.

Nämä uudet tekstit olivat ajoittain laiskahkosti kirjoitettuja. Erityisesti Mikkihiirihelvetti-kirjassa Härkönen monesti vain kertoili omia arkipäivän kuulumisiaan, eikä sanailu ollut erityisen nasevaa. Tuli mieleen, että tällaisia juttuja voisi pakista kuka tahansa ystäväni vaikkapa tavallisen puhelinkeskustelun aikana.

Kolumnit olisivat olleet minusta parempia, jos niissä olisi ollut enemmän pureskeltavaa ja enemmän tasoja. Härkönen olisi esimerkiksi voinut sitoa kolumniensa henkilökohtaiset aiheet nykyistä useammin suurempiin yhteiskunnallisiin viitekehyksiin, ja ottaa enemmän kantaa. Nytkin näin toki tehtiin esimerkiksi kolumneissa Naisen paikka ja Terve tikkujalka, mutta jäin kaipaamaan lisää.

Tuo katse!