Ihmisen osa, Kari Hotakainen

Hotakaisen synkkä kannanotto suomalaiseen työelämään

Kari Hotakainen on jo pitkään ollut yksi suomalaisista luottokirjailijoistani, hänessä kun yhdistyvät laatu ja saatavuus mitä ihanteellisimmalla tavalla. Suuren suosion vuoksi Hotakaisen teokset löytävät usein tiensä äänikirjoiksi, siitä kirjastoon ja lopulta minun stereoihini. En enää edes muista varmaksi, kuinka monta Hotakaisen teosta olenkaan vuosien aikana lukenut ja kuunnellut; Juoksuhaudantie (2002) oli ilmiömäinen niin kirjana kuin elokuvanakin, Finnhits (2007) piti kuunnella useampaan kertaan ja Luonnon laki (2013) oli kaikessa sanataituruudessaan erinomainen.. Tuossa päällimmäiset.

Tällä kertaa vakavanaurulliseksi kuvailtu Hotakainen oli kuitenkin lähinnä vakava. Ihmisen osassa (julk. 2009) otettiin raa'asti silmä silmästä ja hammas hampaasta (vrt. Raamattu), ja nykyajan työelämää kritisoitiin suorastaan raivokkaasti. Ydinsanoma kuului jotakuinkin näin: työnteko on ankeaa ja usein kohtuuttoman raskasta, ja mikäli ihminen ei tätä kestä, ei auta kuin astua leipäjonon jatkoksi kunniastaan luopuneena. Niin, ja menestyjät ovat yksityiselämänsä näivettäneitä, materiaa palvovia kusipäitä, joille myös käy lopulta huonosti tavalla tai toisella. 

Hotakaisen näkemys länsimaisen työelämän murroksesta on siis kaikkea muuta kuin ruusuinen. Kun tämän surullisen tarinan vielä luki närkästyneeltä ja vihaiselta kuulostava Ritva Valkama, nousivat ankeuslukemat minun makuuni liian korkeiksi, vaikka Hotakaisen näkemyksissä toki paljon tärkeää asiaa olikin.

Parasta Ihmisen osassa oli alku, jolloin mukana oli vielä runsaasti huumoria. Erityisesti nautin työttömäksi jääneen Pekan, päähenkilö Salme Malmikunnaksen pojan, omaperäisistä selviytymisstrategioista, joille sain naurahdella kerta toisensa jälkeen. Pekassa oli sitä samaa hullua draivia ja kekseliäisyyttä, johon Juoksuhaudantien Matti Virtasessakin aikoinaan ihastuin. Olen aina pitänyt omaperäisistä ja vauhdikkaista henkilöhahmoista, jotka rikkovat kaavoja, ja saavat minut haukkomaan henkeäni yllättyneenä.

Valitettavasti mukavaan survival-modeen päässyt Pekka oli kuitenkin vain yksi monista henkilöhahmoista, ja pääasiassa äänessä oli mielensäpahoittajamainen Salme, jolla oli kyllä paljon elämänkokemusta ja sanottavaa, mutta jonka seurassa en liian ryppyotsaisuuden takia juurikaan viihtynyt. Tämä oli sinällään hieman hassua, koska olen aina ollut suuri Mielensäpahoittaja-fani. Mutta noh, nyt kävi näin.

Kaiken kaikkiaan Ihmisen osa muuttui loppua kohti turhan tummanpuhuvaksi, ja keskeisiä tietoja ja tapahtumia (mitä pahaa Helena-tyttärelle tapahtui..?) pantattiin liikaa. Tämä kirja oli sekä arvostelu- että myyntimenestys, mutta minun silmissäni se valitettavasti häviää Hotakaisen muulle tuotannolle. Minä kun haluan Hotakaiseni hauskana, en synkkänä. Ja aivan kuten Morre totesi: Ihmisen osa on tyly romaani.

Kassan kautta, Pauli Kohelo

Don Quiote meets Paulo Coelho

Pauli Kohelo, tuo pseudonyymi kirjailija (Kari Hotakainen..?), on siitä poikkeuksellinen tapaus, että jopa moniin hyvinkin suosittuihin kirjailijoihin kriittisesti suhtautuva luottokirjastonhoitajani pitää hänen tuotannostaan. Kun luin vuosia sitten Pauli Kohelon ensimmäisen kirjan, Ohessa tilinumeroni (julk. 2008), tartuin siihen nimenomaan kirjastonhoitajani suosituksesta. Teos olikin varsin omalaatuinen ja hilpeä, ja jätti mukavan kuplivan jälkimaun, joka on kestänyt tähän päivään saakka.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, pääsin jälleen sukeltamaan Kohelon, tuon ristijärveläisen metsurin ja kirjailijan, veikeään maailmaan. Kassan kautta (julk. 2014) jatkoi pitkälti Kohelon ensimmäisen teoksen jalanjäljillä. Henkiseen ja fyysiseen matkantekoon keskittynyt kirja oli taas todellista parodian juhlaa: 

Minunkin matkakirjallani on useita esikuvia, mutta en vie aikaanne pitkillä listoilla vaan mainitsen vain oleelliset. 

Täysin ohittamattomana kaikupohjana on toiminut Pekka Himasen "Linnatuulesta Tuuliharjaan" (Karisto 2001), kirja joka kertoo Pekan matkasta historialliselta hämäläiseltä huoltoasemalta toiselle. Kirja on paitsi hengästyttävä selviytymistarina myös matka uuden ajattelun ytimeen. Pekka kirjoittaa ennennäkemättömän rohkeasti tavasta, jolla hän vaihtoi bussin taksiin lennosta kesken matkan koska sydän sanoi niin ja koska ulkoministeriö maksoi.

Kuten yllä olevasta pätkästäkin huomaa, tässä kirjassa ilkamoidaan paitsi Kohelon (Coelhon) itsensä, myös monien kuuluisuuksien kustannuksella. Osansa saavat muun muassa Tommy Hellsten, Veikka Gustafsson, Mauno Koivisto, Jörn Donner, Pentti Saarikoski, Martti Ahtisaari, Bono.. Lista jatkuu loputtomiin. Itse rakastan terävää sanailua, hyvää parodiaa ja intertekstuaalisia viittauksia yli kaiken, niinpä tämä teos sopi käteeni erinomaisesti. Vähän kuin olisi Uutisvuotoa katsellut.

Astangajoogan harrastajana nauroin erityisesti lajini gurujia käsittelevälle tekstinpätkälle:

Vittu ne joogamatot eivät mahtuneet koneen ylähyllylle kun joku vitun urpo oli laittanut oman laukkunsa poikittain. Vittu teki mieli vetää pataan sitä piereskelevää urpoa kun se ei mun yhdestä ilmeestä tajunnut, että laita nyt vittu vähän vikkelään se veskas niin että mun matot sopii tähän. (joogamestari Sri Pattabhi Joisin "Mielenmaltti" -lehdessä)

Viihdyin tämän Kassan kautta -teoksen parissa niin hyvin, että saatan ihan oikeastikin kuljettaa sen vielä ulos kirjakaupasta kassan kautta. Tosi on.

(Facebook/Anarkistimeemit)

Luonnon laki, Kari Hotakainen

Ihmisen ja hyvinvointivaltion hauraus

Oloni on hengästynyt. Sen verran totaalisesti Kari Hotakainen vei jalat alta Luonnon laki -teoksensa (2013) sanataituruudella. Olen pitänyt häntä ennenkin hyvänä kirjailijana, mutta tämä.. Voiko kieli enää olla hiotumpaa ja kekseliäämpää? Välillä suorastaan läkähdyin, aivan kuten Mari A:kin. Hotakainen taivuttaa, kääntää ja vääntää sanoja aivan omalla tasollaan monin eri tekniikoin. Yksi omista lempikohdistani oli tämä:

Huldan silmistä tuli salamoita ja sinisiä liekkejä, pupillien keskellä oli lampi, jonka pintaan nousi vaaleatukkaisia elottomia tyttöjä.

Suketus kirjoitti omassa arviossaan, että Luonnon lain juoni oli liian sirpalemainen ja jäi turhan avoimeksi. Itse en kuitenkaan huomannut kompastelevani juoneen missään kohtaa. Minusta tarina kulki hyvin ja koherenssi säilyi, vaikka mukana olikin paljon henkilöhahmoja, ja sen myötä useita eri näkökulmia. Jopa monien kirjabloggarien karsastama ja täytehahmoksi leimaama sierraleonelainen oli minusta paikallaan, koska hän toi loppuun hieman globaalia näkökulmaa:

Vanha valkoinen mies oli sotilas. Niin kuin Badu itse. Eri sota, sama sota. Joka sota, ruma sota.

"Itku on iso eläin"

Vaikka Luonnon lain päähahmon nimi onkin Rautala, ja mies on ammatiltaan maalämpöyrittäjä, ei hän (tai kukaan muukaan kirjan mieshahmoista) ole erityisen maskuliininen. Jos lukija siis haluaa "miehet miehinä", tämä ei ole oikea kirjavalinta. Jos taas kaipaa jotain syvän humaania ja koskettavaa, Luonnon laki on erinomainen valinta. Tämän kirjan lukeminen tekee omankin olon haavoittuvaiseksi ja nöyräksi. Se kertoo paljon, että Rautala itkee jo kolmannella sivulla.

Luonnon laki toi minulle toistuvasti mieleen norjalaisen Erlend Loen, yhden lempikirjailijoistani. Tässä oli samanlainen ihmettelevä, lämmin ja humoristinen ote, tosin yleisvire oli vakavampi, kuin Loella.

Rikkain yksi prosentti..

Hotakainen puhuu kirjassaan voimakkaasti veronmaksun tärkeydestä hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitäjänä. Hyvä huomio, tosin suurimmat syntipukit tämän maan nykytilaan eivät ole yksityiset veronmaksajat, vaan aivan muut, suuremmat tahot, joita löysä lainsäädäntö suojelee. Kävin asiasta taannoin erinomaisen keskustelun finanssialalla työskentelevä enoni kanssa. Hän totesi, että Suomen talous olisi kerrasta kunnossa, jos suuret osakkeenomistajat maksaisivat veronsa siinä kuin normaali kansakin.

Sattumanvarainen huomio: Hotakaisen
sukunimi on kuin tehty kirjaston selkätarroja varten.
Imartelevaa!