Vertailussa: Nainen Minussa, Britney Spears & Niko Ranta-Aho, Aki Linnanahde

 

Liian kiltti nainen, liian levoton mies

Vertailin marraskuussa 2015, eli aika lailla tasan kahdeksan vuotta sitten Johanna Tukiaisen ja Nikki Sixxin elämänkertoja. Tuo postaus on noussut yhdeksi blogini eniten luetuista, ja sitä oli hauska kirjoittaa. Niinpä en voinut vastustaa kiusausta asettaa rinta rinnan myös kaksi tämän syksyn kohutuimmista ja kysytyimmistä elämänkerroista meillä Suomessa: Britney Spearsin Nainen minussa (2023) ja Aki Linnanahteen Niko Ranta-aho (2023). Kuuntelin nämä teokset äänikirjoina, sillä kirjaston varausjonot olivat liian pitkät. @rawrane ja @britneyspears ovat omien sukupuoliensa (ja sukupolviensa) ääriesimerkkejä, kuten jo bloggaukseni otsikossakin totean. Päätin nostaa sukupuolinäkökulman esiin, koska myös sekä Britney että Niko itse tarkastelevat tekojaan ja elämiään sukupuolirooliensa valossa:

Britney on vanhempana harmitellut toistuvasti, miksi ei nuorena osannut olla omapäisempi ja vaativampi, enemmän diiva. Esikuvakseen tässä hän asettaa omaa uraansa rautaisella otteella hallitsevan Madonnan. Britney on ollut nuoresta The Mickey Mouse Club -tähdestä asti ylisuorittava kiltti tyttö, joka tekee, mitä työnantajat ja vanhemmat käskevät. Kaikki kulminoitui 13 vuotta kestäneeseen holhoukseen, joka vei häneltä mahdollisuuden päättää edes sitä mitä syö lounaaksi, saati olla oman uransa ohjaksissa. Jotkut tahot kutsuvat Britneytä nykyisin uhriutujaksi, mutta minun mielestäni hän on ollut aidosti uhri. Siinä ei ole mitään syytä ivaan.

Hyvän perheen poika Niko taas on elänyt ison osan elämästään paitsi läheistensä, myös oman kehonsa ja mielensä äärirajoilla, mahdollisimman monia sääntöjä ja normeja rikkoen. Liika kiltteys ei ole koskaan ollut hänen ongelmansa. Jo ennen Katiskoita tilit on vedetty punaiselle, bileputki on saattanut kestää lähemmäs kuukauden, ja sieltä on varastettu, mistä on pystytty. Jopa ensimmäisen huumetuomion tultua Niko käyttäytyi julkisuudessa hyvin ylimielisesti ja välinpitämättömästi, vihaa ja pahennusta herättäen. Huumekauppakin jatkui, mistä seurasi Katiska 2. Linnanahteen elämänkerran jälkisanoissa Niko toteaa: "Aki, kiitos että johdatit minut tähän yhteen elämäni tärkeimmistä prosesseista, olen joutunut käymään kriittisesti läpi kaikkia väärin tekemiäni asioita, oli kyseessä sitten liiketoimeni, rikokseni, tai poikana oleminen."

Toisaalta, kun katsoo Britneyn ja Nikon nuoruusvuosia, löytyy niistä myös paljon samaa. Kummankin nuoruus oli varsin raju, ja he kasvoivat aikuisiksi liian nopeasti. Monet tapahtumat ovat hyvin samanlaisia, mutta heidän sukupuoliensa takia niihin reagoidaan monesti eri tavalla. Kumpikin esimerkiksi tutustui päihteisiin ja seksiin pitkälti saman ikäisinä, noin 13-14 -vuotiaina, mutta vain Britneyn kohdalla tätä on tietojeni mukaan kauhisteltu, olihan hän paitsi tyttö, myös vieläpä neitseellinen pop-prinsessa. Osittain kyse voi toki olla myös kulttuurieroista Suomen ja Yhdysvaltojen välillä.

Oli myös mielenkiintoista havaita, millaisista osasista pop-prinsessa ja (liikemies-)huumekauppias rakensivat imagojaan ja minäkuviaan. Britneylle tärkeintä oli tietenkin musiikki, mutta hyvin usein huomio kiinnittyi silti myös hänen kehoonsa. Tämä ymmärrettävästi häiritsi Britneytä, ja hän tuhahtikin, ettei muista tehneensä lupausta, jonka mukaan hän pysyisi ikuisesti 17-vuotiaana. Tärkeää Britneylle oli myös muiden naisartistien, kuten Mariah Careyn ja Madonnan hyväksyntä. Jälkimmäisen kanssa hän myös pääsi tekemään yhteistyötä.

Niko taas rakensi minuuttaan luksusautojen kautta. Hänen elämänkerrassaan on dokumentoitu huomiota herättävän tarkasti, millaisella autolla hän kulloinkin ajoi. Nikon mukaan häntä ei huumekauppiaana ja bisnesmiehenä olisi otettu vakavasti, jos alla olisi ollut joku perus-Nissan. Kallis auto toimi käyntikorttina. Britneyn tapaan keho oli tärkeä myös salilla viihtyneelle Nikolle, mutta selvästi isompi painotus tuntui silti olevan luksus-elämässä ökyautoineen. Kainalosta toki löytyi bikini fitnessin maailmanmestari.

Kaiken kaikkiaan Niko on ollut näistä kahdesta se onnekkaampi. Kun hänellä alkoi mennä liian lujaa, vanhemmat tukivat häntä, ja veivät Minnesota-hoitoon, kun Niko sitä itse halusi. He olivat huolissaan, mutta eivät sortuneet ylilyönteihin. Valtio tietenkin puuttui lopulta Nikon huumekauppaan, ja siitä lankesi (nykyisten tietojeni mukaan) 11 vuoden vankeustuomio. Välit perheeseen ovat kuitenkin säilyneet hyvinä, ja Niko kertoo soittelevansa isänsä kanssa joka päivä useasti.

Britneyn vanhemmat taas langettivat ihan itse omalle tyttärelleen 13 vuoden vankeusrangaistuksen niin sanotun holhouksen muodossa. Tämän vapaudenriiston seurauksena Britney ei saanut edes pukeutua yksin, saati päättää urastaan.

Rikkeistä, kuten tanssikoreografian kritisoinnista, seurasi passitus pakkohoitoon, tai uhkaus, että Britney ei saisi nähdä omia lapsiaan. Britneyn 13-vuotinen vankeus on siis ollut kaksi vuotta pidempi, kuin Suomen mahdollisesti pahimmalla huumekauppiaalla. Syy: Britney kipuili avioeronsa ja lastensa huoltajuuskiistojen takia, ja kehtasi jopa lähteä Paris Hiltonin kanssa klubikierrokselle. Mutta hei: pakkohan vanhempien oli jollain keinolla päästä kiinni tyttärensä menestyksekkääseen uraan ja sen tuottamiin miljooniin. Kuten Britneyn isä holhouksen tultua voimaan voitonriemuisesti totesi: "Minä olen nyt Britney Spears". Melko karmivaa.

Voi toki olla, että Britney aidosti tarvitsi jonkinlaista apua holhouksen alussa, mutta vaikuttaa oudolta, että koko pitkän holhouksen ajan hän oli kuitenkin täysin työkykyinen, ja myös tiiviisti julkisuuden valokeilassa. Koko juttu haiskahtaakin ikävästi ihmiskaupalta. Britney on sittemmin todennut, ettei halua nähdä perhettään enää ikinä. Välit isään ovat lopullisesti poikki. 

Lyhyesti voisi todeta, että Niko on edelleen elossa perheensä ansiosta, Britney perheestään huolimatta. 

Loppujen lopuksi Britney ja Niko vaikuttavat varsin tavallisilta ihmisiltä parisuhde- ja lapsihaaveineen (ainakin mikäli viimeksi mainitun rikoksia ei oteta lukuun). Toinen on toki tavallista parempi laulaja ja esiintyjä, toinen taas etevä myyjä (olipa kyseessä sitten kodin elektroniikka, tai joku laiton aine). Kummankin kohtaloksi koituivat lopulta huonot taustajoukot, Britneyn kohdalla valitettavasti, Nikon kohdalla onneksi. 

Kannattaako näitä lukea?

Lukukokemuksina Nainen minussa ja Niko Ranta-aho ovat hyvin erilaisia. Britneyn elämänkertaa voisi kuvailla huonoksi kirjaksi kiinnostavasta aiheesta, kun taas Nikon elämänkertaa hyväksi kirjaksi kohtuullisen kiinnostavasta aiheesta. Nainen minussa -teoksen kerrontatyyli oli omaan makuuni liian töksähtelevä ja luettelomainen, nopeasti aiheesta toiseen hyppivä. Tosin pelkillä emojeilla sitä ei sentään ollut onneksi kirjoitettu, kuten Britney jälkisanoissaan vitsaili. 

Itse ehkä suosittelisin lukemaan muutaman hyvän lehtijutun Britneyn kirjasta, ja kuuntelemaan hänen musiikkiaan itse kirjaan investoimisen sijaan. Minä en nimittäin ainakaan oppinut Britneyn kirjasta juuri mitään uutta ja mielenkiintoista, koska media on jo ruotinut kirjan jokaisen yksityiskohdan moneen kertaan skandaalilööpeissään, eikä teoksella itsellään ole juurikaan kirjallista arvoa. 

Toisin kuin Britneyn haamukirjoittaja, kuka hän sitten onkaan, Aki Linnanahde on sen sijaan taitava tarinankertoja. Totesin tämän jo vuosia sitten, kun kuuntelin äänikirjana Linnanahteen kirjoittaman Jere Karalahden elämänkerran (Jere, 2017). Karalahti ei ole koskaan kiinnostanut minua hiukkaakaan, mutta Linnanahteen kertojanlahjojen ansiosta ahmin silti hänen elämänkertansa hetkessä. On myös huomionarvioista, että Linnanahde osaa suhtautua kirjoituskohteisiinsa kriittisesti, heitä tarvittaessa haastaen. Näin oli myös Nikon kohdalla. Linnanahde muun muassa pohti, voisiko neuropsykiatrinen häiriö olla yhtenä osatekijänä Nikon elämänvalinnoissa. Samalla hän kuitenkin korostaa, että nämäkään taustat eivät oikeuttaisi Nikon tekoja millään muotoa.

Elämänkertojen kohdalla vähintään yhtä tärkeää kuin kiinnostava kohde on tapa, jolla elämäntarina kerrotaan. Tähän liittyen mainittakoon, että kaikkien aikojen suosikkielämänkertani on Chris Ayresin kirjoittama Minä, Ozzy (I Am Ozzy, 2009). Ja ei, Ozzy Osbourne ei ole koskaan ollut sydäntäni lähellä, mutta se huumori ja itseironia jolla Minä, Ozzy oli kirjoitettu voitti minut puolelleen varauksetta. Muistan nauraneeni ääneen lukuisia kertoja, ja palasin kirjan pariin myös uudelleen. 

Oasis: Supersonic, Simon Halfon

 

Work hard, play hard

Joka tapauksessa sillä kertaa ilmoitin työkkärissä: 

"Kuule, minulla on uusi duuni, joten lopetan työnhaun.."

"Mikä työ sinulla on?"

Vastasin: "Laulan rokkibändissä." Virkailija alkoi nauraa. "Avaa radio torstaina, saatanan mulkero. Oasis. Sijalla 31."

Oasis on ainoa lempiyhtyeeni, jota en ole koskaan nähnyt livenä. Olen nähnyt Depeche Moden, olen nähnyt Kentin, olen nähnyt Sueden, olen nähnyt The Crashin, olen nähnyt Blurin*.. mutta Oasis. Kyllähän se katkeroittaa. Tämän Simon Halfonin kirjoittaman Oasis: Supersonic -kirjan (2021) myötä tämä kaipuu heräsi uudelleen eloon, ja vahvistui entisestään. Koska bändi on hajonnut ajat sitten, tässä ei kai auta kuin etsiä käsiinsä tämän kirjan taustalta löytyvä, samaa nimeä kantava dokumentti vuodelta 2016, ja ennen kaikkea tänä vuonna julkaistu Knebworth-konserttitaltiointi vuodelta 1996, jolloin Oasis eli kultakauttaan. Itse olin tuolloin vasta 11-vuotias.

Supersonic oli jouhevasti etenevä, ja koukuttava lukuelämys, joka tuli ahmittua nopeasti, kaikkien muiden kesken olevien kirjojen jäädessä syrjään. Oasis voi siis dominoida listojen ja stadionien ohella myös kirjahyllyjä. Pidin tavasta, jolla kirja oli tehty. Luvut olivat lyhyitä, ja koostuivat haastattelupätkistä, joissa ääneen pääsivät paitsi Gallagherin veljekset itse, myös heidän bändikaverinsa, veljensä, äitinsä, ja monet muut. Ajoittain kirjoittaja haki selvästi kontrastia, sijoittaen peräkkäin Liamin ja Noelin vastakkaiset näkemykset tapahtumista.

Mutta lukipa kenen tahansa haastattelupätkiä, yksi asia tuli selväksi: Oasis oli paitsi supermenestyvä, myös äärimmäisen räjähdysherkkä kokoonpano, jossa kynttilää poltettiin molemmista päistä. Tämä repivä elämäntapa johti muun muassa basistin hermoromahdukseen, rumpalin häipymiseen, ja Liamin lauluäänen vaurioitumiseen (sekä tietenkin lopulta bändin hajoamiseen). Olen jo aiemmin kuullut kommenteista, joiden mukaan oltiin sitä mieltä, että tapa, jolla Liam laulaa, tulee tuhoamaan hänen äänensä. Tämän kirjan lukemisen myötä selväksi kävi myös se, että Liamin rankat juhlimistottumukset ja elämäntavat eivät myöskään auttaneet asiaa. Ei ihme, että Oasiksen keulakuvalla oli toisinaan tapana kävellä pois lavalta kesken keikan, koska ääni petti.

Supersonic oli ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Ainoa mikä jäi vaivaamaan minua lukijana, oli tarinan loppuminen kesken. Supersonic pysähtyi vuoteen 1996, vaikka Oasiksen tarina jatkui vielä vuoteen 2009. Toki kirjan päättyminen juuri Oasiksen uran huippuhetkeen, jolloin 2,6 miljoonaa ihmistä yritti saada liput heidän Knebworthin keikalleen, oli omalla tavallaan varsin hieno ja kaunis ratkaisu sekin. Kirjan lopussa oli aistittavissa myös surua ja katumusta, kuten tämä Noelin haikea avautuminen osoittaa:

Kunpa olisin ollut silloin niin cool, että olisin astunut askeleen taaksepäin ja päättänyt: "Tehdään vähän aikaa omia juttujamme." Millaista olisi ollut heittää jättikeikat ja lopettaa siihen? Olisimme kadonneet savuna ilmaan. Se olisi ollut uskomatonta. Jos saisin elää kaiken uudestaan ja tietäisin, mitä minun olisi pitänyt tietää silloin, olisimme sanoneet jotain arvoituksellista, poistuneet lavalta ja kadonneet viideksi vuodeksi. Sitten olisimme tehneet rauhassa mahtavan albumin ja upeita lauluja sen sijaan että olisimme vain jatkaneet samaan malliin. Mutta oli minun ideani jatkaa, halusin jatkaa, koska olin koukussa. Olin koukussa keikkailuun. Niin koheltajat toimivat, jatkavat samaa rataa, kunnes pyörät irtoavat.

Tämä Noelin tekemä analyysi Oasiksen huippuvuodesta 1996 sai vereni hyytymään. Alamäki oli alkamassa. Toivottavasti pääsen vielä lukemaan jostain muusta lähteestä tarinan loppuosan. Vaikka se ei ehkä olekaan pelkästään mukavaa luettavaa.

                                                    ___________________

*Kyllä, voin pitää sekä Oasiksesta, että Blurista. Se ei ole rikos. Varsinkaan, kun Noel on nykyisin Damon Albarnin ystävä.

Uskollinen äänentoisto, Nick Hornby

Kuva: Creative Commons.

Pop-nörttien kyyninen kulttiklassikko 

En suoraan sanottuna tiedä, miksi juuri nyt päätin lukea (tai oikeimmin kuunnella äänikirjana) elämäni ensimmäisen Nick Hornbyn romaanin. Idea vain tuli jostain. Osansa voi olla ainakin sillä, että High Fidelitystä on juuri julkaistu televisiosarja, ja niinpä kyseinen tarina on jälleen kuuma, ajankohtainen ja esillä eri medioissa. Tuota uutuussarjaa en ole vielä nähnyt, mutta vuonna 2000 ilmestyneen elokuva-adaptaation olen katsonut jokin aika sitten. Pidin siitä, varsinkin Jack Blackin roolisuorituksen osalta. Itse rakkaustarina (spoiler alert) tosin ei sytyttänyt, koska ei kukaan itseään kunnioittava ihminen nyt vaan palaa yhteen exänsä kanssa siksi, ettei "jaksa erota". 

Oli miten oli, nyt olen kahlannut levykauppaa pitävän Robin tarinan läpi myös kirjamuodossa. Uskollinen äänentoisto (High Fidelity, julk. 1995) kuuluu chick lit:in vastakappaleena pidettyyn dick lit:iin, eli tiedossa on esimerkiksi parisuhteisiin, seksiin ja perhe-elämään liittyviä kokemuksia, pohdintoja ja havaintoja poikkeuksellisesti miesnäkökulmasta käsin tarkasteltuna. 

Mukaan on siroteltu lisäksi hurja määrä musiikkianekdootteja, mikä tuo kirjaan paitsi mukavaa lisäväriä, tekee siitä myös pop-nörttien kulttiklassikon. Nämä kaksi elementtiä, ihmissuhteet ja musiikki, myös kietoutuvat yhteen monella eri tavalla tarinan aikana. Rob muun muassa äänittää kokoelmanauhoja naisille osoituksena tunteistaan, intoilee ajatuksesta saada vihdoin muusikkotyttöystävä ja muistelee, miten tapasi nykyisen/entisen tyttöystävänsä ensimmäistä kertaa ollessaan tekemässä DJ-keikkaa. Rob myös pohtii, miksi kaikki pelkäävät, että väkivaltaiset elokuvat saattavat vaikuttaa katsojiinsa negatiivisesti, mutta kukaan ei mieti, miten haitallisesti popmusiikki voi muovata kuulijoidensa käsityksiä rakkaudesta. Samoin Rob kysyy, kumpi oli ensin: surullisuus vai popmusiikki?

Kontrastina Robin rakastamalle ylitunteikkaalle- ja dramaattiselle popmusiikille toimii Robin tosielämän "ihan kiva" parisuhde (spoiler alert), joka eron ja yhteen paluun jälkeen johtaa arkipäiväiseen kosintaan, jota Rob perustelee tyttöystävälleen sillä, että kun on naimisissa, voi keskittyä elämässä "muihin asioihin". Ei tarvitse enää käyttää energiaa naisten metsästämiseen. Mikä antikliimaksi.

Samoin Robin on-off tyttöystävä Lauran käytös ja edesottamukset ovat kautta linjan lähinnä masentavaa seurattavaa, kuten jo ylempänäkin mainitsin. Monet ovat sanoneet kirja-arvosteluissaan, että eivät pidä Robista. Itse taas siedin Lauraa vielä Robiakin huonommin. Lauran käytös toi mieleeni ajoittain jopa Erlend Loen Naisen talloma -kirjan (Tatt av kvinnen, julk. 1993) antisankarittaren. Ja kyllä, tuon tarinan juoni on sellainen, kuin teoksen nimi lupaa. Kaiken kaikkiaan Rob ja Laura ovat molemmat enemmän tai vähemmän sietämättömiä hahmoja, jotka lopultakin ansaitsevat toisensa. Kyllä vakka kantensa valitsee, ja niin edelleen.

Pohjimmiltaan Uskollisessa äänentoistossa käsitellään minusta fantasian (popmusiikki) ja todellisuuden (arkinen parisuhde) yhteentörmäystä. Valitettavasti en itse vain voi allekirjoittaa tässä esitettyä "valitsen sinut, koska en jaksa tavoitella muuta" -rakkausparadigmaa. En, vaikka olen about saman ikäinen kuin kirjan päähenkilö, ja vietän pian kolmivuotishääpäivääni. Ilmeisesti Hornby on kirjoittanut Robin ja Lauran suhteen tarkoituksella överikyyniseksi ja latteaksi hakiessaan kontrastia popmusiikin "harhaanjohtavalle" romanttisuudelle. 

Lukukokemuksena Uskollinen äänentoisto on kaiken kaikkiaan sujuvasti kirjoitettu ja nopealukuinen teos, joka käsittelee monia raskaitakin teemoja sen enempää dramatisoimatta. Olipa kyseessä sitten pettäminen, abortti, ero, tai perheenjäsenen kuolema, asiasta ei tehdä sen suurempaa numeroa. Tämä lakoninen tapa lähestyä asioita muistutti minua vahvasti Hornbyn astetta uudempaan romaaniin pohjautuvasta elokuvasta nimeltä About a Boy, jossa aiheet ovat niin ikään rankkoja, mutta kuiva brittihuumori kukkii silti joka käänteessä. Tuon adaptaation alkuperäisteosta en ole vielä lukenut, mutta voisin ottaa sen seuraavaksi työn alle.

My Thoughts Exactly, Lily Allen

Yllättävän rankka elämänkerta

Kun katsoo Lily Allenin My Thoughts Exactly -elämänkertakirjan (julk. 2018) raikasta ja selkeää kantta, jossa yksi brittien tunnetuimmista laulajista poseeraa vaaleanpunaisessa neuleessa kauniin levollisena ja freesinä, on vaikea uskoa, kuinka paljon pahaa oloa ja synkkyyttä nide kätkee sisäänsä. Jotta ymmärtäisitte mitä tarkoitan, otetaanpa heti alkuun muutama havainnollistava sitaatti:

I would wake up in the blistering heat on a tour bus in somewhere like Kentucky, hung over and still able to taste the cocaine in the back of my throat and my first thought would be: I've missed five Face Time calls with my kids. Fuck. What am I doing? Fuck! 

..but when I'm in a period of using, it's all quite structured. It's, like, you have a little bit of food to eat in the morning. Then you start drinking, not too much all at once, but little, regularly. A couple of hours before the show, I'd do a line of coke to lift me up, then I'd smoke a  spliff to regulate that lift. Five minutes before going on stage I take a Valium to protect against a mid-show comedown. All this was accompanied by Grey Goose vodka, which was the only thing, along with fresh lime, soda water and a packet of crisps, that I had on my rider..

..On Sunday night, I woke up, apparently. I don't remember any of it. I was on automatic, as if my body had been taken over by someone else. According to Dan, I jumped out of bed, grabbed my car keys and told him I was going to drive off a bridge. He tried to stop me leaving, but I was determined.

Tämänkaltaisten selontekojen takia tätä elämänkertaa ei voikaan suositella herkille lukijoille. Mukana on paitsi päihteidenkäyttöä, syömishäiriöitä, masennusta, vaarallisen stalkkerin hyökkäys, psykooseja sekä avioero sitä ennakoivine pettämiskierteineen, myös yksi abortti, ja yksi lapsen kuolemaan johtanut synnytys. Niin, ja tietenkin seksuaalista hyväksikäyttöä, jonka uhriksi Lily on musiikkimaailmassa joutunut. 

Goodreadsissa My Thoughts Exactly on saanut lukemani perusteella kahtiajakoisen vastaanoton: toisten mielestä Lily synkistelee ja valittaa liikaa, eikä ota vastuuta omasta elämästään, vaan syyttää lähes kaikesta pohjimmiltaan joko lapsuuttaan (lue: vanhempiaan) tai julkisuuden ja työn luomia paineita. Toiset taas pitävät Lilyä vahvana ja rohkeana, koska hän on selvinnyt vastoinkäymisistään, ja uskaltaa lisäksi puhua avoimesti siitä, mitä on kokenut.

Itselläni jäi hieman kaksijakoinen fiilis. Arvostan Lilyn suorapuheisuutta, mutta toisaalta menee ehkä hiukan liian pitkälle, kun hän syyttää omia vanhempiaan jopa siitä, että sai ensimmäisen orgasminsa vasta noin 30-vuotiaana. Hän ei nimittäin omien sanojensa mukaan kokenut ansaitsevansa elämässään minkäänlaista nautintoa, koska omat vanhemmat eivät antaneet hänelle tarpeeksi huomiota ja rakkautta, kun hän oli lapsi. On toki aivan totta, että lapsuus muokkaa meistä jokaista voimakkaasti, mutta hei, nyt jotain rajaa.

Ja nyt kun kerran puhumme tästä aiheesta, niin lapsi-vanhempi -suhteeseen liittyen tein yhden varsin surullisen havainnoin. Lily nimittäin ilmeisesti kohtelee omia tyttäriään aivan samoin, kun hänen vanhempansa aikoinaan häntä. Lilyn omat vanhemmat kun työskentelivät niin ikään viihdemaailmassa, ja olivat siksi paljon pois kotoa, ja olivat lisäksi monesti henkisesti poissaolevia myös silloin, kun olivat fyysisesti läsnä. Tämä jätti Lilyn mieleen syvät arvet, jotka eivät näytä parantuneen. Ja mitä Lily on tehnyt ja tekee edelleen omille lapsilleen..? Aivan samaa, kuin hänen omat vanhempansa tekivät hänelle aikoinaan. 

Lily kertoi kirjassaan ajoittain jopa pakoilleensa omaa perhettään jäämällä yksin Lontooseen, vaikka ulkomaankiertue olikin jo ohi, ja hän olisi voinut mennä kotiin lastensa ja miehensä luo. Tämän perhe-elämän välttelyn ohella myös huumeiden käyttö näyttää siirtyneen sukupolvelta toiselle. Pelottavaa on, että vaikka Lily puhuu kirjassaan itsestään ajoittain hyvinkin analyyttisesti, ja havainnoi omaa käytöstään erittäin harjaantuneesti, ei hän silti tunnu huomaavan tätä, ulkopuolisen silmissä sangen ilmeistä asiaa, tai jos onkin huomannut, hän ei ainakaan mainitse sitä kirjassaan. 

En ole koskaan ollut varsinainen Lily Allen -fani, mutta elämänkertojen ystävänä luin tämän kirjan puhtaasti mielenkiinnosta, koska se mainittiin (Lilyn vihaaman) Daily Mail -lehden kommenttiosiossa. Samalla hankin kuunteluuni myös Lilyn uusimman No Shame -albumin, joka jatkaa aihepiireiltään vahvasti tämän elämänkertakirjan jäljillä. Heti avausraidalla lauletaan:

..Yeah, I'm a bad mother/I'm a bad wife/You saw it in the socials/You read it online

No Shame on albumina vähiten popahtava kaikista Lilyltä kuulemistani levyistä, mutta ehkä juuri siksi se toimi erinomaisena taustamusiikkina tätä elämänkertaa lukiessa. Kuitenkaan edes tämä äänimaailmaltaan rauhallisen pehmeä albumi ei poistanut lukemani tekstin ahdistavuutta. My Thoughts Exactly ei ole kirja, jonka kanssa on mukava nukahtaa. Tämä kirja pitää hereillä vaikka koko yön, jos sille antaa mahdollisuuden. 

Kaikkea hyvää Lilylle, toivottavasti hänen tulevaisuutensa on valoisampi, kuten kirjan loppupuoli antoi onneksi ymmärtää.

Nikki Sixxin maailma, Nikki Sixx

"Tarvitsemme friikkejä, koska pelkäämme niitä"

Luin jokin aika sitten Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja-omaelämänkerran. Se oli raju, mutta myös hyvin mukaansatempaava ja rehellinen teos, joka jäi mieleen pitkäksi aikaa. Tästä Nikki Sixxin maailma -teoksesta (This is Gonna Hurt. Music, Photography, and Life Through the Distorted Lens of Nikki Sixx, 2011) ei valitettavasti voi sanoa samaa. Kaiken oleellisen kertoo ehkä se, että tämä kirja oli minulla kesken monta kuukautta, ja luin sen loppuun vasta, kun lainojen uusintakatto tuli vastaan.

Mötley Cruen viisikymppinen basisti on raitistumisen ja terapian myötä seestynyt ja päässyt tasapainoon itsensä kanssa, mutta samalla hänestä on valitettavasti tullut hieman tylsä elämänkertakirjan lukijan kannalta. Varsinkin, kun Sixx harrastaa paljon suurempaa itsesensuuria kuin aikaisemmin. Sinällään tämä on toki hyvin fiksua häneltä, ja huomaavaista läheisiä kohtaan. Elämänkertakirjojen fanina nautin kuitenkin enemmän teksteistä, joissa lukija päästetään kunnolla kertojan ihon alle. Tällaisia elämänkertoja kirjoittaa muun muassa brittiläinen reality-julkkis Katie Price.

Nikki ja ex-kihlattunsa Kat Von D.

Ehkä kiinnostavinta tässä kirjassa ovat Sixxin valokuvausharrastus ja hänen poikkeava estetiikantajunsa. Sixx on kiinnostunut asioista, joita yleensä pidetään groteskeina tai pelottavina. Hän kirjoittaa:

Valtavirran käsitys kauneudesta ja rakkaudesta on valheellinen. Useimmat ihmiset näkevät ruusussa romantiikan ja rakkauden. Minä näen siinä piikit, veritipat ja sydänsurut..

Muistan, kuinka lapsena katselin valokuvakirjaa friikeistä ja muista sirkusesiintyjistä, ja ihmettelin, miksi niitä pidettiin outoina. Kuvittelevatko ihmiset, ettei friikeillä ole tunteita, jos heiltä puuttuu raajoja? Eivätkö he pysty rakastamaan, jos heidän vartalonsa ovat epämuodustuneita? Eivätkö he ole kauniita, jos he eivät ole stereotyyppisiä? Ehkä me muut olemme rumia.

Kirja sisältää runsaasti valokuvia Nikkin kuvaamanlaisista, ulkoisesti tavalla tai toisella poikkeavista ihmisistä. Pidin tavasta, jolla kuvat oli toteutettu. Ne olivat taiteellisia, tarkkaan mietittyjä ja pysäyttäviä:

Myöskään Nikki ei kuitenkaan ole mikään pyhimys, mitä tulee ihmisten tuomitsemiseen. Kiinnitin huomiota tähän kommenttiin:

On käsittämätöntä, että jotkut tuhlaavat energiaansa tosi-tv -sarjoihin, kuten The Girls Next Dooriin, jossa jälkeenjääneet peroksidiblondit esittelevät tyhmyyttään. Miljoonat ihmiset istuvat sohvillaan katsomassa Hefin tyttöjä, sitä kuinka he tuijottavat peiliin niin kauan, että heistä tulee kokonaan silikonia.

Tämän mielipiteen perusteella voisin lämpimästi suositella Nikkille The Girls Next Door -sarjan päätähden, Holly Madisonin, elämänkertaa Down the Rabbit Hole: Curious Adventures and Cautionary Tales of a Former Playboy Bunny (julk. 2015). Siitä selviää, että myös Nikkin syvästi halveksumilla Playboy-tytöillä on sielu, ja omat kompleksiset taustansa. Lisäksi kaikki tytöt näyttävät samalta, koska Hefner on määrännyt niin, ei siksi, että kaikki tytöt haluaisivat oma-aloitteisesti ja luonnostaan olla sen näköisiä. Lopuksi vielä todettakoon, että Nikkin asemassa olisin kyllä aika hiljaa, koska mies on itse taluttanut alttarille kolme valokuvamallia, joista kaksi ensimmäistä ovat vieläpä poseeranneet -missäpä muuallakaan- kuin juuri Playboyssa. Pata kattilaa soimaa, ja niin edelleen.

Tauski - elämä ja teot, Antto Terras

Tauski-roast

Totesin tästä Antto Terrasin kirjoittamasta Tauski -elämä ja teot -elämänkerrasta (julk. 2016) taannoin Instagramissa seuraavaa: "Elämänkertojen suurkuluttajan totean, että #anttoterras :in #tauski #elämänkerta on kyllä ihan näppärästi kirjoitettu (plussaa #seiska :lle kettuilusta!) mutta ei tämä silti suosikkikirjojeni listalle pääse.. Tauskista yritettiin tehdä jonkinlaista sympaattista #antisankari -hahmoa, mutta lopputulos oli minusta #levoton #pintaraapaisu #yöunetmeni #aivoihinsattuu #notforme.."

Tästä statementistä on ehtinyt kulua jo jonkin verran aikaa, mutta olen edelleen samalla kannalla. Luin iskelmälaulaja Tauno Peltosen elämänkerran puhtaasti viihdemielessä, ja odotin etukäteen jotain kevyttä höttöä, mutta lopulta huomasinkin ahdistuvani. Vauhtia oli yksinkertaisesti liikaa, kerrontatapa liian pinnallinen ja hätäisä, enkä pitänyt siitä, kuinka ivallisesti Terras roustasi Tauskia kerta toisensa jälkeen, vaikka en Tauski-fani olekaan. Tämä vain meni hieman yli, enkä enää tiennyt, mitä ajatella. Tuli kiusaantunut olo.

Se, minkä tätä kirjaa lukiessani opin, oli että elämänkerroissa nautin erityisesti ihmisten sisäisten motiivien ja syy- seuraussuhteiden spekuloinnista. Haluan analysoida lukemaani, ja pohtia asioita kaikessa rauhassa yhdessä kirjoittajan kanssa. Tunnelmoida. Uppoutua ja samaistua. Mihinkään näistä ei tämä pilkallinen ADHD-rykäisy tarjonnut mahdollisuuksia. Jossain toisessa kontekstissa ja pieninä annoksina Terrasin tarinointi olisi ehkä voinut toimiakin, mutta elämänkertana tämä oli minusta kertakaikkisen hirvittävä.

Dublinin Guinness Storehousella ja Tauskin
elämänkerralla on muutakin yhteistä kuin pelkkä alkoholi..

Mies katoaa, Jouni Hynynen

"Vihaan sinua joka ostit tämän kirjan. Jokainen myyty kirja tarkoittaa sitä, että kustantaja saattaa pyytää minulta jatkossakin jotain uutta julkaistavaa."

- Kyllä mua ärsyttää likimain kaikki asiat. Se on mulle sellanen voima joka potkii eteenpäin, sellainen ärtymys ja viha.   (Jouni Hynynen MTV:n haastattelussa)

Joitakin vuosia sitten kuuntelin Kotiteollisuudesta tutun Jouni Hynysen esikoisteoksen Rakkaudella Hynynen (julk. 2007), ja viihdyin erinomaisesti. Niinpä Mies katoaa -äänikirjan (julk. 2009) osuessa silmiini kirjaston äänikirjahyllyssä oli lainauspäätöksen tekeminen helppo.

Kuuntelukokemuksena Mies katoaa ei valitettavasti ollut yhtä hauska kuin Rakkaudella Hynynen, mutta ajatuksia se toden totta herätti. Tämä kirja on tajunnanvirtamainen Mielensäpahoittajan ja Juha Vuorisen ristisiitos, jossa ei ole kirosanoja, vihaa tai alatyylisiä ilmauksia säästelty. Jos kyse ei olisi juuri Hynysestä, voisi luulla, että tämä on jonkinlainen laskelmoitu provokaatioyritys, tarve hankkia kirjalle juhannustanssimaista skandaalihuomiota. Mutta koska näppäimistön takana on istunut juuri tämä lappeenrantalainen risuparta, lienee tämä kirja yksinkertaisesti rehellinen.

Mies katoaa -teoksen suurin ongelma minun silmissäni on, että se paljastaa liikaa, ja kuulostaa lähes kautta linjan turhan depressiiviseltä ja kitkerältä. Tai sitten en vain kuulu kohderyhmään, kun en koe saavani omaan elämääni minkäänlaista lisäarvoa siitä tiedosta, että Hynysen(/teoksen päähenkilön) ulosteessa on aamuisin verta, hän painaa sata kiloa ja harrastaa vaimonsa kanssa "ihan kivaa seksiä ilman esileikkiä kerran kuukaudessa". En väitä, etteivätkö tällaiset detaljit voisi olla realistisia ja omalla tavallaan paljastuksina rohkeita, mutta hieman vähempikin avautuminen olisi riittänyt.

Hynynen ei ole koskaan kuulunut, tai tule koskaan kuulumaan lempikirjailijoihini, mutta on myönnettävä, että ainakin hän saa minut kohottelemaan kulmakarvojani. Tylsistyminen ei pääse yllättämään.

Vertailussa: Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja & Koko Kansan Johanna - Paljastuksia kulissien takaa

Antisankari vs. antisankaritar

Silmiini osui taannoin Jani Asikaisen kolumni nimeltä "Tuksu on tämän päivän Sid Vicious". Siinä hän toteaa: 

Tukiaisen keikoissa on punk-henkeä enemmän kuin missään muussa kotimaisessa musiikissa tällä hetkellä.. Raskaasti päihtynyt Tukiainen on niin piittaamaton, tyylitön, röyhkeä ja typerän itsevarma, että samalle viivalle yltää oikeastaan vain Sex Pistolsin 'basisti' Sid Vicious. Vicious oli käytännössä soittotaidoton ja hänet valittiin bändiin ulkonäkönsä ja asenteensa takia.

Kun luin tämän, en voinut kuin nyökytellä myöntävästi, sen verran hyvin vertaus osui ja upposi. Osittain tämän kolumnin innoittamana päätin myös tehdä ensimmäistä kertaa blogihistoriassani postauksen, jossa käsittelen yhdellä kertaa kaksi eri kirjaa, niitä samalla keskenään vertaillen. Vastapareiksi valikoituivat suuren kohun saattelemana vuonna 2013 julkaistu Koko Kansan Johanna -teos, ja Mötley Crüen basisti Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja (The Heroin Diaries. A Year in the Life of Shattered Rockstar, julk. 2007). Mainittakoon, että Nikki Sixx on suunnaton Sid Vicious -fani.

Äkkiseltään voisi ajatella, ettei maailmankuululla, yli 100 miljoonaa levyä myyneellä, karskilla amerikkalaisrokkarilla ja Suomessa niin sanotun turhan julkkiksen maineessa olevalla tuittupäänaisella olisi juuri mitään yhteistä. .. Well, think again.

Sekä Heroiinipäiväkirjassa, että Koko Kansan Johanna -teoksessa suuri osa ajasta vietetään tien päällä (Metropolin kiertue, Girls, Girls, Girls -kiertue), ja vapaa-aika sujuu enemmän ja vähemmän itsetuhoisissa merkeissä, vihan, pelon ja katkeruuden vallassa. Kumpikin purkaa pahaa oloa omalla tavallaan: Nikki kääntyy sisäänpäin ja kirjaimellisesti sulkeutuu vaatekomeroonsa huumeneulojen ja aseiden kanssa, Johanna taas hyökkää internetiin häiriköimään.

Nikkin viha suuntautuu hänet hylänneeseen äitiin ja ahneeseen levy-yhtiöön, Johannan suuttumus taas kohdistuu ennen kaikkea katoilevaan Artoon ja "näätiin". Myös henkilökunnan (ex-keikkamyyjä, manageri..) kanssa molemmilla on omat ongelmansa.

Nikki seurusteli vuonna 1987 Vanity-nimisen laulajattaren kanssa.

Lisäksi ihmissuhteet ovat sekä Nikkillä että Johannalla hyvin sekavia ja tuhoisia. Kumpikin artisti oli kertomahetkellä pitkälti parisuhteessa, mutta he pettivät kumppaneitaan toistuvasti, ja lopulta kummankin on-off -suhde kaatui. Ainoa selkeä ero oli tämä: Nikkin sittemmin uskovaiseksi kääntynyt Vanity-tyttöystävä ei suostunut katoamaan millään, kun taas Johannan aviomies Arto lähti toistuvasti karkuun kielloista huolimatta.

Kummassakin kirjassa antipatiat vastakkaista sukupuolta kohtaan ovat ilmeisiä: Johanna haukkuu ex-miehiään toistuvasi erittäin rajuin sanankääntein, kun taas Nikkin kirjan sivuilla toistellaan naisiin liittyvien anekdoottien yhteydessä kerta toisensa jälkeen seuraavaa mantraa: "MUIJAT = ONGELMIA". Villi kiertue-elämä yhdistettynä mielenterveysongelmiin ja päihteiden liikakäyttöön eivät selvästikään ole eduksi, jos toivoo löytävänsä rakkauden.

Vasemmalla Johanna & Arto, oikealla Johanna ja jo edesmennyt Julia-sisko.
Mainittakoon, että Koko Kansan Johanna -kirjan kuvaliite oli resoluutioltaan
poikkeuksellisen huonolaatuinen.

Lyhyesti voisi todeta, että Nikki ja Johanna ovat molemmat tarinan kertomahetkellä uransa huipulla, mutta silti ja ehkä juuri sen vuoksi totaalisesti romuna. Meikkejä ei jakseta pestä pois päiväkausiin (myös Nikki meikkasi), päihteitä kuluu hengenvaarallisia määriä, hiukset ovat takussa, vaatteet likaisia ja suihkuunkaan ei jakseta raahautua juuri koskaan. Nikki tiivistää kumpaankin tässä käsiteltyyn artistiin istuvan ajattelumallin osuvasti:

11. maaliskuuta 1987

Van Nyus, keskiyö

Olen kehitellyt pientä teoriaa, jota kutsun teoriaksi hygienian ylläpitämisestä. Se on periaatteessa hyvin yksinkertainen..

1. Miksi käydä suihkussa, jos kuitenkin tulee uudelleen likaiseksi?

2. Miksi pedata sänky, jos kuitenkin aikoo nukkua siinä uudelleen?

3. Miksi selvitä, jos aikoo kuitenkin vetää uudet kännit?    

Suihkussa tarvitsee käydä vain silloin, kun ympärillä on ihmisiä, jotka eivät voi sietää löyhkää. Ainoa syy olla selvin päin on, että pitää tehdä jotakin. Kun minulla on muutama vapaapäivä kotona, voin paskat piitata muista ihmisistä ja velvoitteista.

"Johanna on tallonut Artoa korkokengillä päähän.."

Myös väkivalta, kuten moottoripyöräjengiläisten palkkaus ja ihmisten pahoinpitely viini- ja Jack Daniels -pulloilla kuuluvat näiden artistien elämään, ja hotellihuoneita tuhotaan rutiininomaisesti. Koko Kansan Johanna -kirjasta löytyvät muun muassa seuraavat, paljonpuhuvasti nimetyt luvut:

Väkivaltaa Arton kanssa
Lisää väkivaltaa Arton kanssa
Yhä lisää väkivaltaa Arton kanssa
Väkivalta Arton kanssa ei ota päättyäkseen

Mitä taas Nikki Sixxiin tulee, kertoo esimerkiksi musiikkivideo-ohjaaja Wayne Isham seuraavaa:

Nikki riivasi meikäläistä aina, haistatteli päin naamaa ja yhtenä päivänä hän täysin arvaamatta kävi käsiksi ja löi minua oikein kunnolla. Siihen tavallaan tottui.

Mötley Crüen väkivaltaista kulttuuria kuvaa lisäksi erinomaisesti heidän turvapäällikkönsä, entisen Helvetin enkeli Fred Saundersin selonteko:

Vastasin Mötley Crüen turvallisuudesta aina Shout at the Devil -kiertueesta lähtien. Kun Doc McGhee aikanaan palkkasi meikäläisen, se sanoi bändin olevan niin holtiton, että minun pitäisi tehdä mitä tahansa pitääkseni ne kurissa. Itse asiassa se sanoi antavansa minulle lisäpalkkion aina, kun löisin niitä. Sanoin, että sovittu.

Vedin Mötleyn jätkiä pataan harva se kerta. Kerran Indianassa mursin Tommyn klyyvarin, hajotin Nikkin kylkiluut ja pieksin Vincen pahanpäiväisesti monta kertaa, koska... no koska se on kusipää. Taisin jopa kerran lyödä Mick-parkaa. Ihan vain täydentääkseni kokoelman.

Lukijana oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavalla näiden kahden antisankarin ajoittain lähes identtisiin edesottamuksiin tuli toisinaan suhtauduttua. Kun Nikki Sixx sytytti hotellihuoneiden ovia palamaan, se oli poikamaisen hauskaa ja hassua, sellaista Extreme Duudsonit -meininkiä, mutta tarina Johannan hajottamasta ovesta herätti lähinnä kulmien kohottelua ja kummastusta: "Mites se nyt noin, pieni naisihminen..?".

Näiden kahden tarinan reflektointi herättikin oivalluksen siitä, miten erilaisia odotuksia ja standardeja eri sukupuolten edustajien käytökselle on ihan huomaamattaan tullut asettaneeksi. Vaikka uskookin sukupuolten väliseen tasa-arvoon, sitä saattaa silti huomaamattaan sietää miehiltä enemmän huonoa käytöstä kuin naisilta. Näiden kahden elämänkerran lukeminen peräkkäin onkin mitä erinomaisin kaksinaismoralismin paljastuskeino. Lukija saa toden teolla katsoa itseään peiliin.

Toisaalta on huomattava, että nämä väkivaltaiset välikohtaukset myös esitettiin näissä kirjoissa hyvin erilaisessa, sukupuolikoodiston värittämässä valossa, ja tämä totta kai ohjaili jossakin määrin minun reaktioitani lukijana: Heroiinipäiväkirjassa nyrkkien heiluttelu kuitattiin useimmiten luonnollisena ja arkisena tapahtumana kuin ohimennen, ja usein suhtautuminen verenvuodatukseen oli jopa humoristinen, kuten ylläolevista sitaateista selviää. "Pojat on poikia.."

Johannan harjoittamaan väkivaltaan taas suhtauduttiin lähinnä tyrmistyneesti, ja painopiste oli usein uhrien vammojen kuvailussa, ja tapahtumia todistaneiden ihmisten järkyttyneissä reaktioissa:

..Johanna istui päällä ja raivosi Artolle. Arto piteli Johannaa käsistä ja yritti rauhoitella. Tilanteesta häkeltyneenä ex-keikkamyyjä huusi Johannalle: "Mitä helvettiä?!" ja tilanne päättyi...

Nopeasti edenneen tilanteen järkytyksestä toivuttuaan ex-keikkamyyjän puoliso ehti tilanteeseen mukaan tarttumalla Johannaan kiinni, ja suunniteltu "Arto löi minua" -video jäi tekemättä.

..Mies oli tosiaan aika verillä, ja mun hommaama paita riekaleina.

Kuka kertoo ja miten?

Suurin ero Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen välillä on kertojan näkökulmassa: Nikkin kirja perustuu kyllä jossakin määrin tuttujen, kuten Tommy Leen ja Slashin kommentteihin, mutta ennen kaikkea Nikkin omiin, sangen avoimiin päiväkirjamerkintöihin vuosilta 1986-1987.  Koko Kansan Johanna -teos taas on koottu lähinnä Johannan lähipiirin haastatteluista ja muista sekundaarilähteistä.

Ainoat primaarilähteet Tukiaisen paljastuskirjassa ovat muutamat vanhat haastattelut, sekä Johannan muihin yhteyksiin (blogi, Facebook..) kirjoittamat, usein sangen sekavat avautumiset, joita on välillä siteerattu Koko kansan Johanna -kirjassa pitkästikin. Copypaste-toiminto on siis ollut Helen Ranta -nimimerkin taakse piiloutuvalla kirjoittajalla kovassa käytössä.

Lyhyesti: Heroiinipäiväkirja on päähenkilön itsensä kokoama elämänkerta, kun taas Koko Kansan Johanna on ulkopuolisen tahon kynäilemä paljastuskirja, jonka sisällön tarinan keskushenkilö haluaa pitkälti kieltää. Sinällään kukaan ei voi tietenkään sanoa varmasti, kumpi näistä kahdesta kirjasta on lopulta lähempänä objektiivista totuutta.

Nämä Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen sangen erilaiset syntytaustat ovat vaikuttaneet vahvasti siihen, mihin sävyyn tapahtumat on kerrottu. Heroiinipäiväkirjassa Nikki kontrolloi itse omaa imagoaan, ja pääsee itse päättämään, millaiseksi kertomuksen sävy muodostuu. Tarina ei ole kaunis, mutta se esitetään lukijalle ennen kaikkea varoittavana esimerkkinä ("Jos yksikin ihminen lukee tämän kirjan ja välttyy joutumasta sille tielle jolla minä olin, minun kannatti kertoa henkilökohtaisesta helvetistäni muille."), ja loppu on nostattava ja positiivissävyinen:

Minä olin narkomaani, alkoholisti, masentunut kontrollifriikki ja egoisti.. Rehellisyyden nimissä minun on pakko myöntää itselleni, että oikeasti vain juoksin pakoon..

..Joku kysyi, miksi kirjoitan tätä kirjaa, ja sanoin: "Ehkä yksi ihminen lukee sen ja saa siitä apua." Kysyjä sanoi: "No, eipä ole kovin rokkenrollia." Vastasin: "Haista vittu!" ja virnistin, koska tiedän, että juuri se on meikäläisessä kaikkein rokkenrolleinta - se, että teen elämässäni mitä huvittaa.

Oli myös mukava lukea, että osa Heroiinipäiväkirjan tuotosta käytetään hyväntekeväisyyteen:

Minä myös lahjoitan tämän kirjan tuottoja perustamalleni hyväntekeväisyysaloitteelle, Running Wild in the Nightille, joka Covenant Housen kautta auttaa kotoaan karanneita lapsia. 

Koko Kansan Johanna taas on kirjoitettu ilman päähenkilön suostumusta, ja kerronnan sävy on pääosin asiallinen, mutta usein myös sangen ivallinen. Monesti teksti muistuttaa väittelyä tai oikeudenkäyntiä, jossa ensin kerrotaan Johannan kanta asioihin, ja sen jälkeen muut tahot kumoavat kaiken. Niinpä Koko Kansan Johanna -kirjan sangen omaperäinen jännite syntyy paitsi häiritsevistä tapahtumista, myös keskenään riitelevien näkökulmien välisistä törmäyksistä.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että amerikkalaiset veivät tämän erän. Siinä missä Koko Kansan Johanna on hätäisen oloisesti ja riitaisissa tunnelmissa koottu sotkuinen ryöpytys, voi Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa luonnehtia sujuvasti ja omaäänisesti kerrotuksi selviytymistarinaksi, jolla on myös selkeä ja opettavainen viesti.

Lopuksi haluan vielä vinkata, että mikäli musiikin maailmaan sijoittuvat laatuelämänkerrat kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tutustua myös Mötley Crüen kiiteltyyn The Dirt -yhteiselämänkertaan vuodelta 2001.

Heroiinipäiväkirjan graafinen ilme on teemaan sopiva

ja poikkeuksellisen pitkälle mietitty.

Jääräpää, Mikko-Pekka Heikkinen

Ihastuttavan moniulotteinen lapinkomedia

Paljon kirjoja lukevana minua vaivaa usein tarinoiden ennalta-arvattavuus ja kaavamaisuus. Jo ensimmäisen luvun jälkeen tietää, miten kaikki tulee vielä päättymään, ja millainen kukin tarinan hahmo pohjimmiltaan on. Kaikeksi onneksi Mikko-Pekka Heikkisen kolmas teos, Jääräpää (julk. 2014), oli jotain aivan muuta. 

Tämä kaamosajan Muonioon sijoittuva komedia kun onnistui yllättämään minut iloisesti kerta toisensa jälkeen. Tästä piristävästä poikkeuksesta voidaan kiittää mukavan koukeroista juonta, sekä henkilöhahmojen oletetusta poikkeavia urapolkuja ja harrastuksia. Erityisesti pidin siitä, miten erilaiset populaarikulttuurin tuotteet sidottiin osaksi tarinakudosta. Mikäs sen mehevämpää, kuin Black Sabbathia moottorikelkkansa kaiuttimista hirveällä raivolla luukuttava poroukko, tai Notting Hillin pauloihin joutunut, piiloherkkä lappalaismies?

Näiden persoonallisten yksityiskohtien ohella Heikkinen onnistui keittämään läpi Suomen ajankohtaisesta kuntaliitoskysymyksestä mitä herkullisimman sopan, jonka ansiosta eri hahmojen välille kehittyi mielenkiintoisia jännitteitä. Ja kuten kunnon satiirissa kuuluukin, tapahtumat vedettiin iloisesti överiksi. Niin, ja ei tietenkään saa unohtaa myöskään perheväkivallasta kärsivien naisten jokseenkin rajuja ja omintakeisia kostokeinoja. "Where it hurts the most.."

Nautin tämän äänikirjan kuuntelusta mitä suurimmassa määrin. Kerronta oli elävää ja jouhevaa, tarina tempaisi mukaansa, ja henkilöhahmot menivät suoraan ihon alle.

- Tällaista lisää, kiitos!

Mötley Crüe: the Dirt, Törkytehdas, Neil Strauss

Elämänkertakirja, joka aiheutti painajaisia

Seison avaralla hiekkakentällä. Kyseessä on jonkinlainen aavikko, jonka keskellä kohoaa siellä täällä vanhoja hökkeleitä. Aurinko porottaa kuumasti. Kaukaisuudesta luokseni astelee hoikka mies, jonka ylävartalo on paljas. Kädessään tämä tatuoitu muusikko pitelee keskikokoista lihaveistä. Vaistonvaraisesti tunnistan hänet Mötley Crüen rumpaliksi, enemmän kuin yhden naisystävänsä pahoinpidelleeksi Tommy Leeksi.

Pian rauhattomasti liikehtivä mies alkaa kiertelemään minua kuin peto saaliseläintä, veitsi uhkaavasti koholla, aina välillä uhkaavia hyökkäyseleitä tehden. Yritän puhua sekavanoloiselle rokkarille rauhoittavasti, mutta se ei auta. Juuri ennen kuin Tommy sohaisee veitsen vatsaani, pinkaisen pakoon. Juoksen, juoksen, ja juoksen vielä vähän lisää. Rauhoitun vasta, kun olen päässyt metsään, lähelle Ruotsin rajaa.

..Herään säpsähtäen keskellä pimeintä yötä. Yöpöydälläni lepää puoleenväliin asti luettu, Neil Straussin toimittama Mötley Crüe: the Dirt, Törkytehdas -yhteiselämänkerta (julk. 2001). Kirja, johon olin pahaksi onneksi uppoutunut juuri ennen nukahtamistani.

En muista, onko mikään aiempi kirja aiheuttanut minulle painajaisia, mutta nytpä on tämäkin sitten koettu. Voin siis mitä suurimmalla varmuudella todeta, että the Dirt on vaikuttava, ihon alle menevä lukuelämys. Vauhdikas, rosoinen ja hämmentävä.

Vaikka tarinassa oli paljon kaunistakin (kuten hetket, jolloin miehet kuvailivat rakastamiaan naisia), toivat glam metal -artistien ja heidän tuttaviensa (kuten Ozzy Osbournen) edesottamukset usein mieleen lähinnä Intiassa pelkoa herättävät, tuhonjumala Shivaa palvovat Aghori Sadhu -uskontokunnan edustajat, joiden ideologian pohjana on ajatus siitä, että mikään tässä maailmassa, ei siis todellakaan mikään ole vastenmielistä. The Dirt -kirjan tarinoiden perusteella arvioisin, että erityisesti Ozzy Osbournella voisi hyvinkin olla luontaisia taipumuksia tuonkaltaiseen uskonnolliseen vakaumukseen. Sen verran groteskeja juttuja Black Sabbath -tähti nimittäin kiertueillaan puuhaili, mikäli Mötley Crüe:ta on uskominen.

"Meillä oli mahtava lentokone, käytössä loputtomasti valuuttaa ja me saatiin tehdä ihan mitä vittua lystäsi. Girls, Girls, Girls oli meitsin elämän vöyhkintä aikaa. Ainakin luultavasti - siitä ajasta on nimittäin vain hämärä muistikuva, että silloin sekoiltiin aivan kybällä."

En ole Mötley Crüe -fani, mutta se ei tarinan koukuttavuutta vähentänyt. Don Juanista (laulaja Vince Neil), Michael Kelsosta (Tommy Lee), synkästä pohdiskelijasta (Nikki Sixx) ja vanhasta kitaravelhosta (Mick Mars) koostuvan Full Retard -ryhmän tarinalla kun oli sen verran ansioita jo pelkästään narratiivisessakin mielessä.

Torakoiden keskellä nukkuneista narkomaaninuorista kuoriutui iskevän glam metallin ansiosta yksityiskoneella lentäviä miljonäärejä, joille kaikki oli sallittua. Ja kuten niin usein: what goes up must go down. Kirjan loppupuolella liian suureksi kasvaneet egot eivät enää mahtuneet samaan yhtyeeseen, ja laulaja Vince Neil lähti omille teilleen. Tämän seurauksena stadionit eivät enää täyttyneet:

Tarvittiin ainoastaan yksi konsertti - rundin ensimmäinen - murskaamaan kaikki toiveet ja unelmat. Keikka oli  Arizonan Tusconissa, ja viidentoista tuhannen hengen vetoiseen amfiteatteriin oli myyty vain neljätuhatta lippua.

..Pian me jouduimme lähettämään rekkoja kotiin ja vaihtamaan stadionkeikat salikeikoiksi ja lopulta salit klubeiksi. Kiertäessämme edellisen kerran meillä oli ollut käytössä lentokoneet ja stadionit olivat olleet täynnä yleisöä.

- Kuten arvata saattaa, halusivat lakimiehet ja managerit Vincen takaisin yhtyeeseen, ja järjestivät nelikolle tapaamisen. Tästä seurasi yksi ehdottomista suosikkikohtauksistani koko kirjassa:

Kaikki ne ahneet limanuljaskat halusivat vain massinsa, eikä me tai meidän hyvinvointimme kiinnostaneet niitä tippaakaan. Yhtälö oli seuraavanlainen: Vince plus Mötley = fygyä, Mötley miinus Vince = ei fygyä. 

..Me yritettiin Nikkin kanssa olla mukavia. Sanoin Vincelle jotain tyyliin: "Nastaa nähdä sua pitkästä aikaa", mitä en kylläkään tarkoittanut. Se tuhahti häijysti jotain just niin kuin vain Vince voi, tyyliin: "Niin varmaan", ja meillä Nikkin kanssa keitti yli.

"Vittu vedä handuun, me lähdetään vetämään täältä", Nikki sanoi ja otti mua kädestä. Kaikki asianajajat kohottivat ahneet pikku nakkisormensa meitä kohti, niin kuin me oltais oltu miljoonan dollarin shekkejä leijailemassa polttouuniin. "Ei!" ne huusivat. "Kesti liian kauan saada teidät samaan huoneeseen."

- Juuri tämänkaltaisten, musiikkimaailmaa herkullisen osuvasti valottavien tilannekuvauksien ansiosta The Dirt oli ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, vaikka se hieman painajaisia aiheuttikin. Niinpä aion ilman muuta katsoa myös parhaillaan tekeillä olevan the Dirt -elokuvan, jonka pitäisi valmistua vuonna 2015.