Väittelen tohtoriksi lauantaina 10.12.2022 Jyväskylän yliopistossa

 

Väitöskirjani kansikuva on 
Essi Variksen käsialaa.

"There is not a single original thought in Eragon" Tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa

Päätin tulla tänne bloginkin puolelle kertomaan, että väittelen tulevana lauantaina kahdeksan vuoden työrupeaman jälkeen. Väitös käsittelee J. R. R. Tolkienista, J. K. Rowlingista ja Christopher Paolinista käytyjä tekijyyskeskusteluita. Mukana on myös asiaa verkkoyhteisöistä ja faniudesta. Suosittelen tulemaan joko paikan päälle kuuntelemaan, tai seuraamaan etäyhteyden välityksellä, jos nämä aiheet kiinnostavat. 

Yliopiston väitöstiedote tarvittavine linkkeineen löytyy täältä.

Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta, Jyrki Korpua, Irma Hirsjärvi, Urpo Kovala & Tanja Välisalo (toim.)

Mitä fantasia on?

Joitakin vuosia sitten tutkijakollegani pyysivät minua mukaan mielenkiintoiseen tietokirjaprojektiin, jonka aiheena on fantasia. Fantasiasta väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolle kirjoittavana tutkijana lupauduin mukaan ilomielin. Kirjoitin teokseen luvun antifaniudesta, käyttäen esimerkkeinä muun muassa Christopher Paolinin, Twilightin ja Fifty Shades of Greyn antifaneja. Tekstini on vahvasti yhteydessä tulevaan väitöskirjaani, ja se on sivu mennen mainittuna myös ensimmäinen yksin kirjoittamani, vertaisarvioitu artikkeli. 

Nyt, vuosia myöhemmin, ja monen muokkauskierroksen jälkeen, kirjamme on vihdoin ulkona. Sivuja tässä suomalaisen fantasiatutkimuksen Magnum opuksessa on yli 500, ja kirjoittajia mukana 17. Kyseessä on siis todellinen joukkovoimannäyte.

Fantasia - Lajit, ilmiö ja yhteiskunta (2021) julkaistiin kesäkuussa, ja sen voi ostaa ainakin Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta. Lisäksi kirjastot palvelevat, luonnollisesti. Suosittelen tätä tietokirjaa kaikille alan tutkijoille, opiskelijoille, sekä jokaiselle fantasiasta kiinnostuneelle. Vaikka kirjoitusote on lähdeviitteineen ja vertaisarviointeineen akateeminen, on tekstit kuitenkin pidetty yleistajuisina. 

Fantasia-teoksen suurin vahvuus on ehdottomasti sen monipuolinen ja ajantasainen aihevalikoima, josta löytyy jokaiselle jotakin. Mukana on lukuisia eri teemoja, kuten suomalainen fantasia, uuskumma, kauhufantasia ja urbaani fantasia, fantasia ja politiikka, sekä sukupuoli ja seksuaalisuus fantasiassa. Luonnollisesti teoksesta löytyy myös katsaus fantasian historiaan, ja lukuisia tulokulmia fantasian tutkimukseen. 

Omalta osaltani haluan kiittää lämpimästi kaikkia kollegoitani, jotka ovat olleet mukana tässä hienossa kirjaprojektissa. Erityiskiitoksen haluan osoittaa kirjan toimittajille, Jyrkille, Tanjalle, Urpolle ja Irmalle.

P.S.

Myös Suomen virallinen Ankkatohtori, tutkijakollegani Katja Kontturi on blogannut tästä teoksesta. Katja kirjoitti kirjaamme luvun fantasiasta sarjakuvissa. 

Kulkuri, noita ja lohikäärme, Christopher Paolini

Laarin pohjallisia, vai uusi alku?

Jos joku pahaa-aavistamaton vierailija selailisi blogiani uudemmista bloggauksistani vanhempiin päin, hän saattaisi luulla, että olen suunnaton Christopher Paolini -fani. En nimittäin ehkä äkkiseltään näytä juuri muusta bloggaavankaan. Aivan näin asia ei kuitenkaan ole. Itseäni tässä uusimmassa Paolini-bloggauksessa sen enempää toistamatta mainitsen siis vain lyhyesti, että käyn Paolinin tuotantoa läpi työn alla olevan väitöskirjani takia, josta voi lukea lisää vaikkapa täältä. 

Ja kuten aiemmissakin Paolini-postauksissani olen maininnut, en esiinny täällä kirjablogini puolella tutkijana, vaan ennen kaikkea tavallisena lukijana, joka käyttää blogiaan vuoron perään paikkana, jossa voi vapaasti ylistää niitä teoksia, joista on pitänyt, tai vaihtoehtoisesti purkaa turhautumistaan, jonka vähemmän miellyttävä lukukokemus on aiheuttanut. 

Kulkuri, noita ja lohikäärme (The Fork, the Witch and the Worm: Eragon, Tales from Alagaësia #1, julk. 2018) on itse asiassa ollut minulla luettuna jo jonkin aikaa. En vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa siitä täällä blogin puolella, koska olen parhaillaan keskellä intensiivistä apurahakautta, jonka aikana minun on tarkoitus saada väitöskirjani esitarkastuskuntoon. Päätin kuitenkin nyt viimein kirjoittaa tämän kirja-arvion, koska muuten en ehkä enää muista, mitä olen lukenut. Olen muutenkin aina ollut sitä mieltä, että parhaat bloggaukset syntyvät välittömästi sen jälkeen, kun kirja on kahlattu loppuun, ja kaikki on vielä kirkkaana mielessä. 

Mainittakoon, että luin kirjastosta lainatun, suomennetun version, mutta englanninkielinen alkuteos löytyy omasta hyllystäni. Tarkoitukseni oli alun perin lukea Kulkuri, noita ja lohikäärme englanniksi, mutta suomentaja (Ilkka Rekiaro) oli minua nopeampi, enkä voinut vastustaa kiusausta lukea kirja omalla äidinkielelläni, kun se tuli työpaikalla vastaan nuorten uutuusteoksia hyllyttäessä.

Mielipiteeni tästä kolmen minitarinan kokoelmasta on kahtiajakoinen. Toisaalta, Paolini on kehittynyt kirjoittajana, ja lisäksi hän yrittää mitä selkeimmin tehdä pesäeroa J. R. R. Tolkieniin. Nämä ovat hyviä asioita, ja ne näkyvät muun muassa siinä, että Paolini ei enää ylikuvaa ja jaarittele koko aikaa, vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin aiempaa sujuvammin. Ehkä hänellä on uusi kustannustoimittaja, joka ei pelkästään kehu entistä lapsineroa, vaan antaa rehellistä ja rakentavaa palautetta?

Hyviin puoliin liittyen mainittakoon myös, että oli mukava (joskin melko kulunut) oivallus, että jokainen yksittäinen tarina kerrotaan Eragonille, joka elää uudella kotiseudullaan Valkeilla Vuorilla lohikäärmeratsastajia kouluttaen. Tämä kehys sitoo (muuten varsin sirpaleisen) kokonaisuuden yhteen.

Teoksen heikompiin puoliin liittyen minun on puolestaan sanottava, että en voi ymmärtää, miten Paolinilta on voinut kulua seitsemän vuotta näiden kolmen, varsin sattumanvaraiselta vaikuttavan ja sangen lyhyen kertomuksen kynäilemiseen.

Tiedän, että Paolini on kirjoittanut samalla myös ensimmäistä science fiction -teostaan To Sleep in a Sea of Stars, sekä varmasti luonnostellut paljon muutakin, mutta silti.. Seitsemän vuotta, ja lopputulos on tässä?

Minimalismi on toki muotia, mutta kyllä Kulkurissa, noidassa ja lohikäärmeessä on silti melkoisen vahva rahastuksen maku. Tekstiä on hädin tuskin tarpeeksi, että se on voitu edes julkaista kirjamuodossa vakavalla naamalla. Englanninkielisen painoksen fontti on vieläpä varsin paljonpuhuvasti tehty kookkaaksi, ja taitto korostetun ilmavaksi. Näin kirjastovirkailijana melkeinpä voisin hyllyttää tuon kirjan isotekstisten hyllyyn. Kulkuri, noita ja lohikäärme onkin pituudeltaan järkälemäisen Inheritance Cyclen täydellinen vastakohta. Paolini näyttää olevan äärimmäisyyksien mies: hänellä on asiaa aina joko liikaa, tai liian vähän. Kuvaavaa myös on, että Goodreads:issa eräs lukija rinnasti Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen Inheritance Cyclen fan fictioniin. Mutta voiko kirjailija kirjoittaa omasta tuotannostaan fan fictionia? Kas siinäpä kysymys.

"Kuunnellessaan Eragon tunsi siirtyvänsä toiseen aikaan ja paikkaan.."

Ensimmäinen osa, Haarukka, oli käytännössä yhden kohtauksen mittainen pikku klippi, tai sellaisena sen ainakin muistan. Toinen osa, Noita, jonka on ilmeisesti kirjoittanut Christopherin sisko Angela, oli täysin mitäänsanomaton. Rehellisesti sanottuna, en muista siitä paljoakaan. Tämä saattaa joko kertoa huolestuttavia asioita muistini ja aivojeni tilanteesta, tai sitten tuo kirjan osa oli yksinkertaisesti epäonnistunut minun silmissäni, tai yleisemminkin.

Sinällään on kyllä mukava idea, että herbalisti Angelan kertomuksen on kirjoittanut (ainakin osittain?) hänen tosielämän esikuvanaan toiminut Paolinin sisko, mutta tuohon se tarinan kiinnostavuus sitten jääkin minun silmissäni. Noita-tarinassa esiintyy myös kirottuna lapsena tunnettu Elva, mikä saattaa osaltaan myös selittää haluani unohtaa koko teksti. Minua Elva on nimittäin aina karminut samalla tavalla, kuin Twilight-sarjan "This may hurt just a little" -Jane. Hrrrh.

"Päivä, jolloin lohikäärme saapui, oli kuoleman päivä"

Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen parasta antia oli ehdottomasti viimeinen, kaikkein pisin tarina, Mato. Siinä Paolini ottaa täysin uuden tulokulman Alagaësian rotuihin, ja asettaa päähenkilöksi ensimmäistä kertaa urgalin (vertaa: Tolkienin örkit). Ja tämä urgal on kaiken kukkuraksi nainen nimeltä Ilgra. Feministiset kirjallisuudentutkijat kiittänevät, jos sattuvat tämän kirjan lukemaan. Tolkieniahan on toisinaan tupattu syyttelemään hänen kirjojensa naishahmojen vähyydestä.

Ja mitä kirjailijoiden saamaan kritiikkiin tulee, niin kuten olen varmasti aiemminkin maininnut, on Paolinia puolestaan aikoinaan syytetty Tolkienin rotujen liiallisesta kopioinnista, ja jo Perillinen-sarjan loppupuolella oli merkkejä siitä, miten Paolini on lähtenytkin uudemmissa kirjoissaan tekemään pesäeroa noihin Tolkienin rotuihin. Esimerkiksi haltioista Paolini teki yllättäen verenhimoisia, ja urgaleista (sekä urgalien isommasta ja älykkäämmästä versiosta, kull-sotureista) taas jalompia, ja ihmismäisempiä. Tähän liittyen mielenkiintoisen The Tropes of Fantasy Fiction -kirjan (julk. 2015) kirjoittanut Gabrielle Lissauer on spekuloinut:

And then, perhaps taking a chance to avoid continued accusations of plagiarism of Tolkien's mythos, Christopher Paolini took his Urgals and their smarter counterparts, Kull, and turned them into noble savages (Lissauer 2015, 139-140).

Tässä uusimmassa kirjassaan Paolini jatkaa jo aiemmin näkyvissä olleella uudella linjallaan entistä vahvemmin, ja tekee urgaleista lopulta pitkälti sarvekkaita ihmisiä. Tämä voi olla joko sattumaa, tai sitten tietoista tai tiedostamatonta pesäeron tekoa Tolkienin örkkeihin. 

Itse tarinassa, jossa Vermund Tuima -niminen lohikäärme piinaa urgalien kylää mielivaltaisilla hyökkäyksillään, ja nukkuu muun osan ajasta kylän ylle kohoavan Kulkarasin vuoren huipulla, on toki minun silmissäni kaikuja Tolkienin Hobitti-kirjasta (The Hobbit or There and Back Again, julk. 1937), jossa vastaavasti Smaug-lohikäärme uhkaa järvikaupunki Esgarothia, ja lymyilee Yksinäisellä vuorella. Erona tarinoilla on tietenkin se, että Hobitissa Esgarothin kylää puolustaa jousta käyttelevä Bard, Paolinin Madossa taas omaa kasvutarinaansa läpikäyvä Ilgra punoo suunnitelmia Vermundin kukistamiseksi. Tavallaan on virkistävää, että Paolini ottaa vaihteeksi vaikutteita Tolkienin tuotannon juonikuvioista, ei roduista. Heh heh..

Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen myötä voin virallisesti todeta, että olen vihdoin lukenut kaikki Paolinin tähän mennessä julkaisemat kirjat. Varsin vapauttava tunne. Nähtäväksi jää, onko Alagaësiasta todella tulossa jälleen lisääkin tarinoita, kuten tämän kirjan englanninkielisessä nimessä oleva "Volume #1" antaa olettaa.

Tämän luku-urakan aikana olen monesti tuskastunut Paolinin loputtomiin jaarituksiin (en enää koskaan halua kuulla nimeä Roran), mutta ajoittain olen myös viihtynyt hänen tarinoidensa parissa. Parhaimmillaan Paolini on minusta lohikäärmeiden kuvaajana. 

Lohikäärmeisiin liittyvänä knoppitietona kerrottakoon, että on olemassa hauska tutkimus (Markéta Hvězdován kandi vuodelta 2015), jossa verrataan Tolkienin ja Paolinin lohikäärmeiden psyykeitä keskenään. Mukana analyysissä ovat Paolinin Saphira ja Glaedr, sekä Tolkienin Smaug ja Glaurung. Psykologisen arvion mukaan Paolinin lohikäärmeet ovat henkisesti terveempiä ja tasapainoisempia yksilöitä, kuin Tolkienin psykopaattiset ja narsistiset, ahneuteen taipuvaiset hirviöt. Toki myös Saphira on psykologisen analyysin mukaan narsisti, mutta Glaedria kuvaillaan peräti sanoilla: " psychologically balanced character". Meriitti sekin..?

Perillinen, Christopher Paolini

Ohi on

Minulla ei ole mitään tähdellistä tehtävää tällä hetkellä. Mieheni ovat valmiita taisteluun, mutta mitään taistelua ei ole, eikä olisi hyväksi jos touhottaisin heidän ympärillään kuin kanaemo. Enkä liioin tahdo istua yksin teltassani seuraamassa partani kasvua...

-Orik 

Vihdoin ja viimein Christopher Paolinin Perillinen-kirjasarja (The Inheritance Cycle, 2002-2011) on kahlattu läpi! Eikä aikaa mennyt kuin vaivaiset puoli vuosikymmentä. Kuten olen aiemmissa tätä sarjaa käsittelevissä bloggauksissani kertonut, olen lukenut näitä kirjoja lähinnä työn alla olevan väitöskirjani takia, jossa käsittelen muun muassa juuri Paolinista käytyjä verkkokeskusteluja. Samaan hengenvetoon on myös todettava, että näissä kirjablogini teksteissä esiinnyn kuitenkin normaalina lukijana, en tutkijana. Tässä(kin) bloggauksessa esittämäni mielipiteet ovat siis täysin epävirallisia.

Olen suominut Paolinin aiempia kirjoja ajoittain (lue: aina) melko kovalla kädellä. Minusta ne ovat nimittäin lähinnä puuduttavaa ja yllätyksetöntä Tolkien-fan fictionia, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen kyseenalaistamaan lukuharrastukseni mielekkyyden, sekä elämän mielekkyyden ylipäätään. Tämän The Inheritance Cyclen viimeisen osan, Perillisen (Inheritance, julk. 2011) kohdalla minun on kuitenkin otettava sanojani hieman takaisin. Tämä kirja oli ajoittain jo melko siedettävä! 

En tiedä, johtuuko tämä mielipiteeni vain siitä, että olen lukenut kolme Paolinin kirjaa melko tiiviissä tahdissa, ja näin hitaasti mutta varmasti tottunut Paolinin kirjoitustyyliin, mutta ajoittain (silloin kun teksti ei koostunut pelkästä loputtomasta filleristä ja jaarittelusta) huomasin jopa nauttivani Perillisen lukemisesta. En siis missään nimessä koko aikaa, mutta tällä kirjalla oli hetkensä. 

Aivan kuten työkaverinikin Perillisestä totesi; tässä oli selvästi enemmän juonenkäänteitä ja toimintaa, kuin edellisissä osissa, Brisingrissä ja Esikoisessa, jotka olivat täysin toivottomia tapauksia. Tämä nyt nähty parannus on kuitenkin koko kirjasarjaa ajatellen liian vähäinen, ja tulee liian myöhään. Mutta noh, ainakin Perillisen lukeminen oli edellisiin osiin verrattuna kivuttomampaa. Sanoisinkin, että Perillinen-sarjan parhaat (tai vähiten huonot) osat ovat ensimmäinen ja viimeinen kirja. Kaksi keskimmäistä voi unohtaa saman tien.

Oma lempikohtani Perillisestä oli ehdottomasti Eragonin ja Saphiran vierailu Alagaësian omalla luonnonkatastrofialueella, hylätyssä Vroengardissa:

Eragon värisi ja tarkisti, että Brisingr oli käden ulottuvilla. Hän ei ollut koskaan ollut niin uhkaavan tuntuisessa metsässä. Tuntui kuin puut olisivat siellä vihaisia ja - samoin kuin omenapuulehdossa aiemmin - kuin ne odottaisivat vain tilaisuutta ojentaa oksansa ja kiskoa hänen lihansa irti luista.

Tässä Paolini kykeni hetkellisesti luomaan uhkaavan, mukavasti hiuskarvoja nostattavan tunnelman. Toki tämä ilmapiiri särkyi pian, ja alkoi muistuttamaan lähinnä jonkinlaista humoristista hallusinaatiota, kun jättietana (!) hyökkäsi Eragonin kimppuun. Tästä seurasi myös kirjan huvittavin hetki, kun Eragon snalglin kukistettuaan tuumi:

"Ehkä minun pitäisikin kutsua itseäni Etanoiden kukistajaksi", hän mutisi vierittäessään pilarin kappaletta pihan poikki. "Eragon Varjontappaja, Etanoiden kukistaja... Sepä vasta herättäisi pelkoa kaikkialla minne menen."

Tämänkaltaiset, enemmän ja vähemmän omituiset valonpilkahdukset eivät toki sulkeneet pois sitä tosiasiaa, että Paolini harrasti edelleen liiallista jaarittelua, ja venytti juonta äärirajoille asti. Kohtaukset pysäytettiin yhä liian usein, milloin minkäkin toinen toistaan tuskastuttavamman tekosyyn varjolla. Esimerkiksi kun Galbatorix on kaapannut Nasuadan vangikseen, ja on aikeissa alkaa painostaa ja kiduttaa tätä, ei Paolini voi vastustaa kiusausta:

Sitten Galbatorix heilautti hanskojaan kaaressa osoittaen huonetta: "Ennen kuin jatkamme, sinun on hyvä tietää jotain tämän paikan historiasta. Kun haltiat tulivat ensi kerran tähän maailmankolkkaan.."

- Ihan oikeasti!! Ei ole edes todellista.. Tätä voisi verrata siihen, jos Paolinin esikuva Tolkien olisi Kahdessa tornissa laittanut Sauronin kertomaan Pippinille Mustan tornin rakennushistoriasta kuuluisassa Näkykivikohtauksessa:

Yritin päästä pois, sillä luulin että se lentäisi ulos; mutta kun se oli peittänyt koko pallon, se katosi. Sitten hän tuli. Hän ei puhunut kuultavia sanoja. Hän vain katsoi, ja minä ymmärsin. "Olet siis siinä taas. Haluat selvästi kuulla lisää siitä, miten rakensin Mustan tornin.. Mihin jäimmekään?"

- Sori, oli ihan pakko. Sitä paitsi, kuten olen viime aikoina oppinut, myös pitkästymistä voi käyttää kidutusmetodina.

Eihän tässä voi kuin ihailla Paolinin ilmiömäistä kykyä lässäyttää tilanne kuin tilanne todelliseksi anti-kliimaksiksi. Tämä koski valitettavasti myös Perillisen loppua, jossa (spoiler alert) Galbatorixin kukistuttua jatketaan vielä politikointia ja yleistä harhailua ja jutustelua yli sadan sivun verran. Paolini on toden totta kirjailija, joka ei päästä lukijaansa helpolla. 

Perillinen-sarja on nyt, luojan kiitos, luettu. Palasin kuitenkin Alagaësiaan vielä kerran, luen nimittäin tällä hetkellä Paolinin uusinta Kulkuri, noita ja lohikäärme -teosta (The Fork, the Witch and the Worm, julk. 2018), joka sisältää kolme uutta minitarinaa. Tutkijan täytyy tehdä, mitä tutkijan täytyy tehdä.. 

Lisäksi Paolinilta on tulossa tänä vuonna scifi-romaani nimeltä To Sleep in a Sea of Stars, joka on ollut työn alla pitkälti Perillisen ilmestymisestä alkaen (eli lähes kymmenen vuotta). Tuota teosta minun ei missään nimessä olisi pakko väitöskirjani takia lukea, mutta pahoin pelkään, että sekin tulee vielä kahlattua läpi. Ihan vaan periaatteesta.

Brisingr, Christopher Paolini

Piina jatkuu

Kuten blogiani jo jonkin aikaa seuranneet tietävät, kirjoitan parhaillaan fantasia-aiheista väitöskirjaa, jossa käsitellään muun muassa Christopher Paolinin Perillinen-kirjasarjaa (The Inheritance Cycle) lukijoiden reaktioista käsin tarkasteltuna. Avaan tätä taustaa enemmän aiemmissa Paolini-bloggauksissani, joissa käsittelin Eragonia ja Esikoista. Koska en halua toistaa itseäni liikaa, en mene väitöskirjaprojektiini tässä postauksessa sen syvemmin, vaan hyppään suoraan Brisingr -kirjan (julk. 2008) arvosteluun. Tässä tekstissä en siis esiinny akateemisena tutkijana, vaan tavallisena lukijana, joka haluaa puhua henkilökohtaisesta lukukokemuksestaan. 

Kuten monet varmasti tietävät, Perillinen-sarjan piti olla alun perin trilogia, ja Brisingrin sen päätösosa. Paolinille syntyi kuitenkin tekstiä niin runsaasti, että viimeinen osa päätettiin jakaa kahteen eri kirjaan, Brisingriin ja Perilliseen (Inheritance). 

Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvän editorin kanssa koko lopputarina oltaisiin varmasti saatu mahdutettua samojen kansien väliin. Mutta nyt puhutaan Paolinista, joten se siitä vaihtoehdosta. Suoraan sanottuna olen sitä mieltä, että Brisingrin kustannustoimittajan olisi pitänyt saada potkut. Tämä 794-sivuinen tiiliskivi oli nimittäin käytännössä pelkkää suureen lopputaisteluun valmistautumista lisäopintoineen, miekantakomisineen ja joukkojen keräämisineen. Ja tuo taistelu jäi tietenkin vieläpä enemmän ja vähemmän kesken kirjan loppuessa. Mutta ei hätää, taistelu saataneen päätökseen seuraavassa osassa, joka on vielä tätäkin kirjahirviötä pidempi, lähemmäs 900 sivua.

Juoni, kuka sellaista muka tarvitsee?

Jotkut lukijat ovat omissa arvosteluissaan todenneet, että Brisingrissä ei oikeastaan ollut juonta juuri nimeksikään, ja olen tästä samaa mieltä. Tuntui, että Eragon vain kuljeskeli tässä osassa ympäriinsä, ja tapasi milloin kääpiöitä, milloin haltioita tai nazg..köh köh.. ra'zaceja. 

Ja samaan aikaan kun tämä Vardenien elintärkeä valttikortti, Eragon, jättää aktiivisen sotatantereen käsittämättömän huonojen syiden varjolla ja lähtee lumputtelemaan kääpiöiden ja haltioiden luo vailla huolta huomisesta, hänen huono-onninen Roran-serkkunsa joutuu taistelemaan niska limassa serkkupojankin puolesta. Tuhlaajapoika lohikäärmeineen toki suvaitsee palata sotimaan omiensa rinnalla aivan viime hetkillä, kunhan vaan on ensin reissannut tarpeeksi. 

-Täytyyhän sitä nuoren miehen nyt välillä saada hiukan matkustella, ja lennellä lohikäärmeellään! 

Positiivista tässä juonen puuttumisessa on toki se, että tällä kertaa kukaan ei (ainakaan tämänhetkisten tietojeni mukaan) ole syyttänyt Paolinia juonen plagioinnista. Star Wars sai siis vaihteeksi olla rauhassa. Tai noh, ainakin, jos Eragonin uutta miekkaa ei lasketa..

Lisäksi minun ei tarvinnut tällä kertaa edes yrittää muistaa, mitä kirjassa tapahtui. Jostain syystä Paolinilla on nimittäin taito kirjoittaa kirjoja, joista on jälkeenpäin pitkälti mahdoton muistaa yhtään mitään. Ne vain vyöryvät lukijan ylitse, ja lamaannuttavat kaiken aivotoiminnan.

Suomennoksesta

Näin valituksen makuun päästyäni voisin myös itselleni poikkeuksellisesti kritisoida hieman Brisingrin suomennosta, joka oli paikoitellen varsin epäonnistunut. Vai mitä mieltä pitäisi olla tästä:

Hälyttyneenä hän seisahti ja vilkuili ympärilleen ottaakseen selkoa, mistä suunnasta miehet lähestyivät.

-Hälyttyneenä? Mitä? Ei tuollaista sanaa ole minun tietääkseni olemassakaan suomen kielessä. Itse olisin laittanut tilalle vaikkapa niinkin tutun sanan kuin "varuillaan". Tämä on periaatteessa äärettömän pieni asia, mutta kun suomentaja toistaa tuota kummallista epäsanaa uskollisesti kerta toisensa jälkeen, alkaa jossain kohtaa vanne kiristämään päätä.

Välillä ilmaisut taas olivat kuin suoraan Pikku Kakkosesta:

..Älä ole niin mörkki!

..Kuka nämä sontapäät murhaajat sitten lähettikin...

Tiedän, että Suomessa fantasian kääntäjät saavat yleensä liian pieniä korvauksia työstään, ja tämä ymmärrettävästi laskee käännösten laatua, mutta jotain rajaa nyt kuitenkin.

Omistan tietenkin myös alkuperäiskieliset teokset, mutta kuvittelin pääseväni helpommalla, kun ensialkuun nappaan hyllystäni suomennokset. Olin väärässä.

Innolla kohti sarjan seuraavaa osaa..

Brisingr on edeltäjiensä tapaan varsin tuskastuttava teos, joka sisälsi monia outouksia sekä juonen että kielen tasolla. Asiaa ei parantanut se, että Paolini itselleen tyypillisesti pysäytti tarinan kulun tuon tuostakin kertoakseen milloin mitäkin nippelitietoa, tai kuvaillakseen tarkasti jokaista ruokalajia, kampausta, vaatetta tai maisemaa, joka vastaan osui. 

Vähän kuin J.R.R. Tolkien olisi sisällyttänyt Taru Sormusten Herrasta -kirjoihinsa koko 12-osaisen The History of Middle-earth -sarjan. Eikä siis mihinkään liitteisiin, vaan sisälle leipätekstiin. 

Toki mukaan mahtui myös kiinnostavia tai koskettavia hetkiä, kuten (SPOILER ALERT) Glaedrin kuolema ja eldunari -elementti, joka toi mieleeni hirnyrkit, mutta sivuja oli sisältöön nähden yksinkertaisesti liikaa. 

Välillä jaksoin mennä mukaan Paolinin loputtomaan jaaritteluun ja innostua siitä, mitä Eragon juuri tänään söi lounaaksi ja missä, mutta monesti teki vain mieli luovuttaa. Väitöskirjani takia tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Mielenkiinnolla jään odottamaan, kuinka pahasti sarjan viimeisessä osassa, Perillisessä, poljetaan paikallaan. Tai noh, olen itse asiassa jo lukenutkin sitä noin 60 sivua, ja ainakin uusi lempisanani "hälyttynyt" on jälleen mukana. Hurraa..

Esikoinen, Christopher Paolini

Eragonin oppivuodet Lothorien.. köh köh.. Du Weldenvardenissa

Vuosia sitten sain luettua Christopher Paolinin Perillinen-fantasiakirjasarjan ensimmäisen osan, Eragonin. Tämän jälkeen aloitin sarjan toisen kirjan, Esikoisen (Eldest, julk. 2005) läpikahlaamisen. Kului vuosi jos toinenkin.. Mutta vihdoin, tässä sitä ollaan! Eikä aikaa kulunut kuin neljä vuotta, josta suurin osa meni tätä kirjaa vältellessä, ja parempia teoksia lukiessa. 

Kuten Eragon-bloggauksessani kerroin, kirjoitan parhaillaan Christopher Paoliniin liittyvää väitöskirjaa, ja niinpä minun on valitettavasti *pakko* lukea tämä kirjasarja läpi. Ja koska yritän saada väitöskirjaani nyt pikkuhiljaa valmiiksi, on pakoilun loputtava.

Mietin hetken, kirjoitanko tästä kirjasta tänne blogin puolelle mitään väitöskirjani takia, mutta lopulta päätin, että olkoon, sanotaan nyt jotain täälläkin, vähän niin kuin off the record. Sinällään en siis tutki väitöskirjassani suoraan näitä teoksia vaan niistä käytyjä verkkokeskusteluja, mutta jotta tietäisin, mistä keskustelijat puhuvat, on minun tietenkin pakko lukea myös keskustelun aiheena olevat kirjat. Sanon suoraan, että vuosikausia (enimmäkseen negatiivisia) nettikommentteja Paolinin tekijyydestä lukeneena tutkijana minulla ei ole toivoakaan suhtautua näihin kirjoihin täysin neutraalisti. Tutkimusaineistoni on väistämättä jättänyt jälkensä mieleeni. Pyydän siis anteeksi kaikilta Paolini-faneilta jo heti näin kärkeen. Ja korostan vielä: tämä teksti ei ole virallinen mielipiteeni tai näkemykseni Esikoisesta tutkijana. Tässä bloggauksessa esiinnyn (juuri kertomastani taustasta huolimatta) ihan tavallisena lukijana.

Esikoinen on Eragoniin(kin) verrattuna varsin pitkäpiimäinen teos, josta leijonanosa kuluu Eragonin opiskeluihin Oromiksen johdolla Du Weldenvardenissa, haltioiden luona. Samaan aikaan Eragonin (jostain syystä ärsyttävä) Roran-serkku lähtee vaellukselle kyläläistensä kanssa, koska heidän kimppuunsa on hyökätty, ja Roranin kihlattu Katrina on siepattu. Monille lukijoille tämä teos on tuonut vahvasti mieleen Star Warsin Imperiumin vastaisku -elokuvan juonen. Siinä mielessä Esikoinen jatkaa siis vahvasti Eragonin jalanjäljissä, jonka on niin ikään sanottu kopioineen juonensa Star Warsista. Lisäksi vahvat Tolkien-lainat ovat yhä käytössä, tai kuten Goodreadsissa kirjoitettiin: "The Star Lord of the Ring Wars: The Two Towers Strike Back". 

Esikoisella oli toki hetkensä, kuten Roranin vaarallinen purjehdus merellä, mutta melko usein huomasin pitkästyväni kuoliaaksi, koska Paolini pysähtyy jatkuvasti kuvailemaan jokaista pientä yksityiskohtaa aivan liian tarkasti, ja laittaa hahmonsa vatvomaan, miettimään ja keskustelemaan aivan loputtomiin; paljon puhetta, vähän villoja. Goodreadsissa nimimerkki Chrystal Starr Light kuvasi tätä tavalla, joka sai minut nauramaan ääneen:

..So what happens in those 27 chapters? Well, if you guessed fighting battles, intense chase scenes or standoffs with the bad guys, go to the corner and sit there and think about what you just did!! No, Paolini fills his "epic" fantasy with each agonizing step of the journey. Every stop is given in excruciating detail. Every race Eragon meets gives him long, boring lectures about their culture, their language, their religion, their clothes... anything and everything to pad this story out. Every trip down a river, every haul up a hill is recounted, every time they set up a camp...be prepared for a nap, folks! 

Even when we finally get to Ellesmera, the story doesn't pick up. Instead, we trudge through Eargon's thoughts about ants (THRILLS!), Oromi's mind-boggling lessons on morality and ethics (CHILLS!), and Paolini's barely concealed opinions on religion, veganism, and marriage (may I climp out the window SILLS?) No wonder my favourite part was where Vanna [sic] whips Eragon.. 

Tekstiä ei koskaan pitäisi päättää sitaattiin, mutta yllä oleva oli niin osuvasti kirjoitettu, että minulla ei ole enää mitään lisättävää. Ja tuo mitä Chrystal sanoi nukkumisesta, on aivan totta. Tämä kirja toimi nukkumaan mennessä erinomaisena unilääkkeenä. Ehkä minulla siksi menikin neljä vuotta Esikoisen läpikahlaamiseen; nukahdin yleensä jo muutaman sivun jälkeen lähes poikkeuksetta.

Eragon, Christopher Paolini

Tolkienin innoittamaa fan fictionia

Luin Christopher Paolinin Eragon-fantasiaromaanin (julk. 2003) tavallisuudesta poikkeavista syistä. Olen nimittäin kirjoittamassa parhaillaan väitöskirjaa, joka käsittelee fantasiakirjallisuuden kentässä käytyjen intertekstuaalisuuskeskustelujen kulttuurisia ulottuvuuksia, ja tutkimukseni keskittyy J.R.R. Tolkienin, J.K. Rowlingin ja Christopher Paolinin tuotannosta käytyihin verkkokeskusteluihin. Paolini valikoitui mukaan siksi, että alustavien tutkimuksieni perusteella häntä on arvosteltu liiallisesta vaikutteiden ottamisesta ja suoranaisesta plagioinnista tavallista enemmän.

Tutkimuksessani tarkastelen Tolkienin, Rowlingin ja Paolinin tuotannosta käytyjä verkkokeskusteluja osana vuosisataista kiistaa siitä, miten kirjailijan vaikutteiden ottoon toisilta kirjailijoilta ja toisista teoksista tulisi suhtautua. Vastakkain ovat romantiikan ainutkertaisuutta ja yksilöllisyyttä suosiva neromyytti, sekä klassisen ja postmodernin aikakauden intertekstuaalisuuteen nojaava ajattelutapa, jonka mukaan vaikutteiden ottamisessa muilta kirjailijoilta ei ole mitään pahaa.

On todettu, että 1970-luvulta eteenpäin alkuperäisyyden ja toistuvuuden suhteesta on tullut pakkomielle kaikissa humanistisissa tieteissä, puhuttiinpa sitten filosofiasta, kielitieteestä, tai vaikkapa sosiologiasta. Vastakkain asetetaan luova originaalisuus ja plagioiva huijaus.

Paolinin tuotannosta käydyt, usein hyvinkin raivokkaat verkkokeskustelut ovat tästä erinomainen esimerkki. Paolinia on syytetty muun muassa Star Warsin juonen kopioimisesta, David Eddingsin kirjoittamien kohtauksien varastamisesta ja Tolkienin nimistön ja haltioiden plagioinnista. Lisäksi Paolinin yhteydet ainakin Anne McCaffreyyn, Frank Herbertiin ja Ursula Le Guiniin ovat olleet puheenaiheena.

Tässä esimerkkinä lista AyDee-nimellä esiintyvän bloggaajan tekemästä nimivertailusta Tolkienin ja Paolinin välillä:

Tolkien - Paolini
Aragorn - Eragorn
Arwen - Arya
Isengard - Isenstar
Angrenost - Angrenost
Morgoth - Morgothal
Elessar - Elessari
Fornost - Furnost
Melian - Melian
Valinor - Vanilor
Eriador - Eridor
Imladris - Imiladris
Caranthir - Ceranthor
Isildur - Isidar

- Eragon - Plagiarism Made Popular

Oma tutkimukseni on vasta alussa, enkä keskity siinä selvittämään, ovatko ylläkuvatun kaltaiset plagiarismisyytökset perusteltuja vai eivät, vaan sen sijaan tutkin, millaisia merkityksiä mahdolliseen plagiarismiin liitetään, ja mikä on lähi-ilmiöiden, kuten jäljittelyn ja versioinnin rooli fantasiakirjallisuuden kentässä.

Off the record

Näin fantasiakirjallisuuden lukijana minun on kuitenkin sanottava, että Eragonia lukiessani en voinut olla ajattelematta lukijoiden verkossa esittämiä syytöksiä, ja kieltämättä nyt teoksen läpi kahlattuani ymmärrän, miksi osa ihmisistä on jopa sitä mieltä, että Paolinin nuorena teinipoikana kirjoittamassa lohikäärmetarinassa ei ole yhtäkään omaperäistä ideaa tai ajatusta.

Kun Paolini esimerkiksi kuvaili läpipahoja, rumia ja groteskeja urgaleitaan, minä näin sieluni silmillä vain Tolkienin Uruk-hait. Ja mitä haltioihin ja kääpiöihin tulee, en havainnut Paolinin kuvaamissa olennoissa juuri mitään eroa Tolkienin kymmeniä vuosia aikaisemmin luomiin haltioihin ja kääpiöihin verrattuna. Minusta onkin perusteltua todeta, että Eragon on lähinnä Tolkieniin pohjautuvaa fan fictionia. Varsinkin, kun Paolini on kaiken kukkuraksi luonut oman, varsin tutulta kuulostavan haltiakielensä. Ja kyllä, Paolini on myös myöntänyt avoimesti, että Tolkien on toiminut yhtenä hänen innoittajistaan.

Paolini on sympaattisen oloinen ja yritteliäs kirjailija, jolla on erinomainen kirjamaku, mutta esikuviensa tasolle hän ei yllä. Omalla kohdallani tarinasta liian selkeästi läpi loistaneet kirjalliset lainat ja vaikutteet söivät lukunautintoani turhan paljon. Olisin kaivannut enemmän omaäänisyyttä.

Mitä tarinan rytmitykseen tulee, oli Eragon epätasainen. Ensimmäinen kolmannes kirjasta meni suloista Saphira-lohikäärmettä ihastellessa, ja mukavan vetävästä juonesta nauttiessa. Sitten tarina kuitenkin levähti, ja kerronta alkoi kompastella. Tiivistää olisikin voinut reilusti.

Lisäksi tyyli lipsui ajoittain pateettisuuden ja mauttomuuden tuolle puolen, jonkinlaiseksi tahattomaksi parodiaksi. Joskus pitäisi vain osata lopettaa ajoissa:

Heidän edessään kohosi valtavan [sic] vuori kangistuneita, irvistäviä ruumiita. Vainajien vaatteet olivat yltä päältä veressä, joka tahrasi myös poltettua maata. Teurastettujen miesten alla lojui naisia, joita he olivat yrittäneet suojella. Äideillä oli yhä lapsia sylissään, ja rakastavaiset, jotka eivät olleet onnistuneet pelastamaan toisiaan, lepäsivät nyt kuoleman kylmässä syleilyssä. Kaikissa sojotti mustia nuolia. Tappajat eivät olleet säästäneet sen enempää nuoria kuin vanhojakaan. Mutta kaikkein pahinta oli ruumiskasan huipulla sojottava, väkäsillä varustettu keihäs, joka lävisti vauvan valkoisen ruumiin.

CAN U NOT.