Paha kirja, Kaj Korkea-aho

Monty Pythonin Killer Joke on saanut ikioman antonyyminsä

Muun muassa The Happening ja The Ring -kauhuelokuvia sekä Monty Pythonin Killer Joke -sketsiä ja Robert W. Chambersin The King in Yellow -teosta (julk. 1895) sujuvasti yhdistelevä Kaj Korkea-ahon Paha kirja (Onda boken, julk. 2015) on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa. Korkea-aho kuuluu niihin suomalaisiin kauhukirjailijoihin, joilta haluan lukea kaiken, koska hänen teoksissaan on juuri sopivan pahaenteinen tunnelma ja enemmän kuin tarpeeksi syvyyttä monine intertekstuaalisine viittauksineen.

Kuten Korkea-ahon aiempaakin tuotantoa lukiessani, myös nyt sain ilon kokea sydämentykytystä ja kuvotuksella höystettyä ahdistusta, aivan kuten kunnon kauhukirjan parissa kuuluukin.

Vain yhdestä asiasta haluan valittaa; Paha kirja ei ollut tarinan keskivaiheilla mitenkään erityisen paha, vaan lähinnä huono. Päähenkilön loputon sydänsuruissa ja opinto-ongelmissa piehtarointi jumitti muuten jouhevasti edenneen ja mielenkiintoisen tarinan aivan liian pahasti, ja sai minut tylsyyksissäni jopa harkitsemaan kirjan jättämistä kesken. Olen sitä mieltä, että tästä kirjasta olisi surutta voinut poistaa ainakin tuollaiset sata sivua materiaalia. Se olisi parantanut luettavuutta huomattavasti.

Kaiken kaikkiaan Paha kirja oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen, varsinkin loppu oli suorastaan mestarillinen. Vielä aivan viimeisellä aukeamallakin Korkea-aho onnistui yllättämään minut, ja toivomaan tarinalle jatkoa.

Katso minuun pienehen, Kaj Korkea-aho

Orwellilainen kauhutarina suomenruotsalaisittain

Kun lähdin lukemaan Kaj Korkea-ahon esikoisteosta, Katso minuun pienehen (Se till mig som liten är, julk. 2009), olivat odotukseni korkealla. Olinhan rakastanut hänen Tummempaa tuolla puolen -kirjaansa (julk. 2012), ja tämä esikoinenkin oli saanut Söderströmsin romaanikilpailun kunniamaininnan. 

Jouduin valitettavasti pettymään. George Orwellin Vuonna 1984 -kirjan valvova silmä -tematiikkaa ja Kielletty Hedelmä -elokuvan uskonto vs. nykymaailman maalliset nuoret -teemoja yhdistelevä Katso minuun pienehen ei käynnistynyt oikein missään vaiheessa. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän petyin. Vain yksi tapahtumasarja oli aidosti mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Muuten sivujen kääntely tuntui lähinnä puuduttavalta odottelulta. Juoni oli yksinkertaisesti tylsä, ja tarinan loppukin sangen sekava ja antikliimaksimainen. 

Tämän kertomuksen ongelma on myös se että kaikista kirjan keskeisistä elementeistä on kirjoitettu paremmin jossain muualla. Esimerkiksi pahaksi leimattu, "punasilmäinen" televisiotorni oli minulle vain köyhänmiehen versio Sauronin loimuavasta silmästä, eikä tämän fiktiivisen tarinan uskonnollinen fanaattisuus jaksanut juuri järkyttää, kun luettavaksi on nykyisin tarjolla Usko, toivo ja raskaus -tietokirjan kaltaisiakin teoksia. 

Onneksi Korkea-aho on sittemmin kehittynyt kirjailijana huimasti. Aion ehdottomasti lukea hänen uusimpansa, Pahan kirjan (julk. 2015) heti kuin vain mahdollista.

Tummempaa tuolla puolen, Kaj Korkea-Aho

Tarina suomenruotsalaisesta Mothmanista

Olen usein suhteellisen hidas ja rönsyilevä lukija, joka hyppii teoksesta toiseen keskeneräisten romaanikasojen keskellä harhaillen. Sama kirja voi olla minulla kesken pahimmillaan vuosikaudet. Kaj Korkea-Ahon hykerryttävän synkeän ja sopivan rosoisen Tummempaa tuolla puolen -romaanin (julk. 2012), jolla on pituutta vaikuttavat 437 sivua, luin kuitenkin läpi vuorokaudessa. Tämä kertoo paljon siitä, miten mukaansatempaava teos oli.

Tummempaa tuolla puolen toimi monellakin tasolla: komenkympin rajapyykkiä lähestynyt henkilögalleria oli persoonallinen ja kiinnostava, juoni sopivan arvoituksellinen, ja kerronta soljuvaa. Ei ihme, että tätä kirjaa on hehkutettu useissa kirjablogeissa.

Tämä suomikumma-genreen lukeutuva teos toi mieleeni ennen kaikkea Pasi Ilmari Jääskeläisen erinomaiset kirjat, jotka ovat pitäneet minut vahvasti kynsissään kerta toisensa jälkeen. Varsinkin niin ikään pelottavilla, varjoissa hiipivillä olennoilla leikitellyt Sielut kulkevat sateessa muistui tunnelmansa osalta mieleeni, kun käyskentelin Gränbyn kylän synkissä metsissä yhdessä Korkea-Ahon kanssa. 

Lukeminen avartaa

Tarinan homopariskunta, Christoffer ja Redas, muistutti minua puolestaan vahvasti taannoin näkemästäni Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiasta, jonka katsomista suosittelen kaikille koskettavasta draamasta pitäville. Molemmissa tarinoissa pelko ympäristön suhtautumisesta varjostaa rakastuneen miesparin elämää. Äidin kyyneleet eivät ole mitätön asia. 

On hienoa, että myös heterot voivat erilaisten mediatekstien kautta ymmärtää paremmin näitä seksuaalivähemmistöjen kohtaamia paineita, ja näin saada omaan maailmankuvaansa uusia näkökulmia. Kuten eräässä lukevia ihmisiä käsittelevässä verkkoartikkelissa osuvasti todetaan: 

Having experienced someone else's life trough abstract eyes, they've learned what it's like to leave their bodies and see the world through other frames of reference.

..Having access to hundreds of souls and they collected wisdom in all of them..

..They've learned what it's like to be a woman, and a man. They know what it's like to watch someone suffer.

- Lauren Martin

Tähän liittyen myös tarinan änkytyksestä kärsivä radiojuontaja Loke oli huomionarvoinen tuttavuus. Tuo hyvin ikävä, ja minulle ennestään sangen tuntematon vaiva avautui tämän kirjan myötä aivan uudella tavalla. Kirsin bloggauksen kommenteissa joku mainitsi, että Korkea-Aho kärsisi änkytyksestä itse. En tiedä, pitääkö tämä paikkaansa, mutta ainakin Korkea-Aho kirjoitti aiheesta erittäin koskettavasti ja todentuntuisesti.

"Siinä samassa hänet oli vallannut outo tunne. Käsivarret ja jalat olivat nousseet kananlihalle. Hän oli yhtäkkiä varma siitä että häntä tarkkailtiin"

Ja sitten se Korkea-Ahon kirjan paras osuus: hykerryttävää joukkohysteriaa Gränbyn pikkukylässä aiheuttanut, ja monia sopivan hyytäviä kohtauksia tarjonnut Raamt! Kuusivuotiaan Sigrid Askin katoamisesta alkanut massahysteria, jota paikallislehti ja useat silminnäkijähavainnot lietsoivat yhä korkeampiin liekkeihin, oli hyvin mielenkiintoista seurattavaa. 

Näin tässä kuvitteellisessa tapahtumaketjussa paljon yhteyksiä amerikkalaiseen Mothman-legendaan. Myös siinä suurikokoinen, tumma olento ilmestyi tietyn alueen ihmisille järjetöntä pelkoa aiheuttaen. Täysin tolkullisina pidetyt kansalaiset raportoivat yksi toisensa jälkeen karmaisevista kohtaamisista yliluonnollisen olennon kanssa. Raamtin amerikkalainen kollega oli tosin vielä astetta harmillisempi tuttavuus: sen väitetään aiheuttaneen runsaasti fyysisiä vammoja ja kuolemantapauksia; esimerkiksi kymmenien ihmisten hengen vaatineen siltaonnettomuuden. 

Lisäksi Mothmanista on huhujen mukaan tehty havaintoja ympäri maapalloa aina ennen tuhoisia suuronnettomuuksia myös 60-luvun Amerikassa tapahtuneiden ensikohtaamisten jälkeen. Muun muassa vuonna 1986 tapahtuneen Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden yhteydessä jotkut tahot väittivät havainneensa Mothmanin. Siellä missä Mothman nähdään, on siis syytä huolestua: jotain pahaa on tulossa..

Vaikka Korkea-Ahon luoma Raamt ei ollutkaan yhtä rankka tuttavuus kuin amerikkalainen serkkunsa, linkittyivät myös sen esiintymiset lopulta negatiivisiin energioihin ja ikäviin tapahtumiin. 

Sanna Manderin tekemät kannet olivat todella veikeät.