Meren ja veren liitto, Päivi Alasalmi

 

Vavahduttava teos Hailuodon murhaperjantaista

..Sanskerin saari oli matala kuin äidin leivinpöydälle taputtelema rieska. Mikään harjanne, kumpu tai kukkula ei noussut siltä toista korkeammaksi. Yksi suuri aalto saattoi pyyhkäistä sen yli, mutta silti saari paljastuisi uudestaan merestä.

Saari oli kuin Suomen kansa. Idän viikate saattoi yrittää niittää meidät, mutta seuraavana keväänä, kun auringonpaiste lämmittäisi maaperän ja kevätsade kastelisi sen, siemenet itäisivät ja nousisivat taas Pohjanmaasta.

Historialliset romaanit ovat pitkään olleet sydäntäni lähellä. Tästä huolimatta juuri Suomen historiaa käsittelevät teokset ovat jääneet jostain syystä viime aikoina sivuosaan lukulistoillani. Nyt tämäkin asia on onneksi korjattu, kiitos laajasti erityylisiä teoksia kirjoittaneen Päivi Alasalmen. Isovihan aikaisia tapahtumia käsittelevä Meren ja veren liitto (2024) nappasi minut otteeseensa heti alkusivuista lähtien, ja sama lukuinto kantoi (veriseen) loppuun asti. Hänen käsittelyssään jopa sota, aihe, josta en yleensä kiinnostu, herätti kiinnostukseni. Mielestäni tästä kirjasta saisi myös hyvän elokuvan.

Luimme Meren ja Veren liiton lukupiirikirjana, ja kaikki mukana olleet pitivät kirjasta, mitä ei ole tapahtunut sitten Suvi Ratisen. Eli tässäpä oiva tarjokas kaikille lukupiireille! Itse hieman arastelin tämän kirjan tarjoamista lukupiiriläisille nykyhetken poliittisen tilanteen takia, mutta lopultakin taisi olla niin, että venäläisiltä pakeneminen kirjan sivuilla oli kaikille vain terapeuttista, raakuuksista huolimatta. Ja olihan mukana myös romantiikkaa tasapainottamassa vaakakuppeja. Huomiotta ei myöskään voi jättää ajallisen etäisyyden vaikutusta, sillä onhan näistä tapahtumista on jo satoja vuosia (vaikkakaan väkivalta ei ole maailmasta loppunut).

Vauhdikkaan ja mukaansatempaavan juonen lisäksi pidin Meren ja veren liitossa erityisesti siitä, miten päähenkilö, 17-vuotias Christina Sundelin, kehittyy tarinan aikana ja nousee tilanteen tasalle ja sen yli. Kuten eräällä tekstaripalstalla juuri karrikoiden kirjoitettiin: "Naisten työt tekee nainen, miesten työt tekee nainen, mies ei tee mitään". Toki myös miespäähenkilöt tarjoavat monenlaisia yllätyksiä, juonesta tässä sen enempää paljastamatta.

Eräs minua koskettanut asia oli myös hevosten kuvaus, hevosenomistaja kun olen. Pidin siitä, että hevosista tehtiin tärkeitä toimijoita, jotka vaikuttivat monella tapaa asioiden kulkuun ja myös pelastivat omistajansa, kuka mitenkin. Tähän liittyen minun on kuitenkin pakko antaa hieman rakentavaa palautetta: hevosten elekieli ja viestintä ei ollut kirjassa täysin realistista. Kuten niin usein eri mediateksteissä, oli kyse sitten vaikkapa elokuvasta tai kirjasta, myös tässä tarinassa hevoset hirnuivat aivan väärissä tilanteissa ja ylipäätään aivan liian usein. Ei-hevosihmiset eivät tunnu ymmärtävän, epäilemättä osittain juuri median antamien, virheellisten kuvausten takia, miten harvoin hevoset oikeasti hirnuvatkaan. Erilainen puhina, pärinä tai pärskintä onkin sitten huomattavasti yleisempää. Tätä kirjaa kuunnellessa minulle tuli toistuvasti mieleen ajatus siitä, että historiallista romaania kirjoittaessa kirjailijan kannattaisi konsultoida historiantutkijoiden lisäksi myös hevosten käyttäytymiseen ja kommunikaatioon perehtyneitä ammattilaisia (esim. Tuire Kaimio). Tai antaa kirja koelukuun jollekin tuntemalleen hevosenomistajalle. 

Huonoimman hevoskerturin titteliä Alasalmi ei silti missään nimessä voittanut. Tuo arvonimi kuuluu edelleen J.R.R. Tolkienin kirjalle Lohikäärmevuori, jossa ponit "vikisevät" ja "rääkyvät". Toki en syytä näistä Hobitti-kirjan vanhan käännöksen oudoista sanavalinnoista Tolkienia, vaan kirjan suomentanutta Risto Pitkästä.

Tarinassa oli mukana myös sellaisia hevosyksilöitä, joiden kommunikaatiotavoista hevosenomistajatkaan eivät pääse pätemään. Nämä kirjan loppupuolella apuun tulevat (mielikuvitus)merihevoset kommunikoivat päähahmon kanssa nimittäin mitä ilmeisimmin joko suusannallisesti tai telepaattisesti:

Minulla ei ollut käsitystä oikeasta suunnasta, eikä merilintujakaan näkynyt missään. Silloin ne tulivat, pienet, pystypäiset merihevoset, sepän peukalon kokoiset, vihreät, harmaat ja kullanruskeat. Ne asettuivat veneen keulaan ja vierelle, niiden harja hulmusi kuohuvassa vedessä, kun ne laukkasivat rinnallani.

- Te tulitte, kuiskasin niille.

- Sinä kutsuit, ne sanoivat. - Me kuulimme kutsusi. 

Heitin päätäni taaksepäin ja nauroin. Ratsastin aallonharjalla tuhansilla pienillä merihevosilla kuin poseidon. Pyhä henki puhalsi etelästä, Vellamo antoi merivirran ja Ahti työnsi venettämme Sanskerin suuntaan.

Oli mahtavaa, että tämänkaltaiseen, historiallisiin tositapahtumiin perustuvaan romaaniin, on ujutettu mukaan ripaus yliluonnollista. Vaikka esimerkiksi Tolkien ei silti toki laskisi tätä fantasiaksi, sillä yllä oleva kohtaus on mitä ilmeisimmin väsymyksestä johtuva hallusinaatio (vrt. esimerkiksi Liisa Ihmemaassa -kirjan tarina, jossa fantastiset tapahtumat selitetään Liisan unena). Tämä, verrattain lyhyt kohta kirjan loppupuolella nousi silti itselleni tärkeäksi osaksi kokonaisuutta. Se oli kuin kurkistus verhon taakse.

Katkeroituneen hevosnaisen muistelmat, Meiju Paunu

 

Tarina Elämän Hevosesta ja sen menettämisestä

"Vieläkö sinulla on hevosia?" tämä ihminen kysyi. Vastattuani myöntävästi ja kertoessani niiden lukumäärän vain lisääntyneen hän totesi sillä kaikella yli 80 vuoden elämänkokemuksellaan, että "No, pitäähän sitä elämässä jotain harmin aiheita olla."

Varasin Meiju Paunun kirjan Katkeroituneen hevosnaisen muistelmat -elämänmakuinen matka pienen merenneidon kanssa ja vähän ajasta sen jälkeenkin (julk. 2024) itselleni hetken mielijohteesta. Työkaverini aikoi lukea kyseisen muistelmateoksen, ja niinpä minäkin kiinnostuin. Ja koska olen ollut hevosen(/ponin)omistaja 31 vuoden ajan, voitti kirjan kansi minut välittömästi puolelleen. Kaiken kukkuraksi Meiju Paunu on satakuntalainen, aivan kuin minäkin. Meillä on varmasti yhteisiä tuttavia, vaikka emme toisiamme tunnekaan.

Hevosnaisen muistelmat alkaa hieman oudosti. Alkusanoissa Paunu kertoo vihaavansa ihmisiä. Sama aihe välähtelee kirjan sivuilla myös myöhemmin, mutta sitä ei missään vaiheessa avata kunnolla. Ilmeisesti Paunua on herjattu Hevostalli.netin pahamaineisella sennupalstalla (vertaa Vauva av), mutta tämäkin mainitaan vain nopeasti. 

On aivan totta, että verkon anonyymit keskustelupalstat ovat omiaan lietsomaan epäasiallisia kommentteja. Jos tarvitsee sen sijaan esiintyä omalla nimellä ja naamalla, se suitsii käytöstä välittömästi. Tämä on fakta, jonka verkkokeskusteluista väitelleenä allekirjoitan. Se tuli esiin myös oman väitöskirjani tutkimusaineistoissa. Mutta: miksi liittää tällainen sivupolku osaksi hevosaiheista kirjaa? Onko tämä oikea kanava? Paunulle itselleen tämä lienee tärkeä asia, mutta ulkopuolisen silmiin ihmisvihateema tuntuu hassulta lisältä tässä yhteydessä, kun tarkoitus on kertoa itselle rakkaasta hevosesta, jonka menetti liian pian. 

Jos minä olisin kirjoittanut tämän kirjan, olisin alkusanoissa ehkäpä avannut länsimaisen nykyihmisen ja (kesy)hevosen suhdetta yleisellä tasolla. Tosin se olisi ehkä ollut liian kuiva aloitus tälle nimenomaiselle teokselle. Toimivampi vaihtoehto olisi ehkä ollut vauhdikas, suoraan tapahtumien ytimeen iskevä prologi.

Lukukokemuksena Hevosnaisen muistelmat oli vangitseva, hauska ja kuten kirjan nimikin kertoo: elämänmakuinen. Paunu ei turhia kainostele: kirosanat sinkoilevat ja läski tummuu. Tämän teoksen sivuilta jokainen suomalainen hevosenomistaja (ja harrastaja) löytää takuuvarmasti itsensä. Itselleni Hevosnaisen muistelmat toi mieleen erityisesti Poni-Haan perustaja Chrisse Fagerströmin kirjat, joissa kerrotaan Fagerströmin vauhdikkaasta arjesta muun muassa ratsastuskoulun pitäjänä. Kuten Paunu, myös Fagerström on suomenhevosihminen. Itselleni suomenhevoset ovat tuntuneet aina sympaattisilta, mutta raskailta ratsastaa. Niinpä oma valintani onkin ollut astetta ketterämpi islanninhevonen.

Erityismaininnan Paunu ansaitsee herkullisesta kielikuvien käytöstään. Se toi mieleeni Suomen ykköstubettaja Juufinin, joka niin ikään käyttää milloin mitäkin roskaviihdettä kommentoivissa videoissaan ylitsepursuavan värikästä kuvakieltä. Sekä Juufinilla että Paunulla näyttää myös olevan erityinen suhde Sami Kuroseen ja Temppareihin.

Tilannekomiikka on Paunulla niin ikään erinomaisesti hallussa. Esimerkiksi seuraavassa sitaatissa kuvaillaan Ariel-tamman ja Pomppis-varsan "herkkää" suhdetta:

Joka tapauksessa Ariel vaikutti olevan onnensa kukkuloilla, kun se pääsi hetkeksi lapsestaan oikein näköyhteyden ulkopuolelle. Kun saavuimme takaisin talliin, Pomppis riemastui "Äiti äiti äiti sä tulit takas äiti äiti äitiiiii!", mutta Äitee vastasi kylmän viileästi sille vain, että "No vittu terve, oot sittenkin vielä täällä."

Hevosnaisen muistelmissa on läsnä vahvasti myös suru. Paunu menetti elämänsä hevosen, Arielin, vain yhdeksänvuotiaana. Tästä seurasi jonkinlainen traumaperäinen stressihäiriö, ja hetkellinen kiinnostuksen menettäminen hevosharrastukseen. Sittemmin Paunu on onneksi pystynyt jatkamaan eteenpäin, eikä vähiten Arielin varsan ansiosta. Itseäni mietityttää, miten minulle mahtaa käydä, kun minulla 31 vuotta ollut new forestin poni kuolee. Ehkä pitäisi yrittää teettää mittatilausvarsa ponin tammavarsalla, jonka myin aikoinaan.. Kyseinen tamma on itse asiassa parhaillaan tiineenä, mutta varsa on jo varattu muualle. -Pahus.

Suosittelen Paunun kirjaa kaikille (kirosanoja pelkäämättömille) hevosihmisille, jotka pitävät vauhdikkaista käänteistä, tilannekomiikasta ja sisukkaista protagonisteista, olivatpa nämä sitten ihmisiä tai hevosia.

Aivan kuten Paunu, myös allekirjoittanut on kasvattanut
elämänsä aikana yhden varsan. Kuvassa Minpeve (Tilli) ja 
Princess of Rock (Roci) vuonna 2006.

Tietohaaste

Kiitokset haasteesta, Juha! :)

Sain bloggarikollegaltani, Nipvet-blogin Juha Makkoselta hetki sitten astetta asiapitoisemman, mutta erittäin mielenkiintoisen haasteen. Kyseessä on tietokirjallisuushaaste, joka sai alkunsa Klassikkojen lumoissa -blogista. Ohjeet ovat seuraavanlaiset:

1. Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi), ja viisi verkkosivustoa, joiden tiedon laatu on ansiokasta, ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
2. Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä, siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameksi, kveeniksi, meänkielellä, jne.
3. Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
4. Tämä kirjoitus tietokirjoista määrittelee, mitä ei ainakaan lasketa tietokirjallisuudeksi.
5. Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Tämä haaste innosti minua suuresti, omistan nimittäin lukuisia mainitsemisenarvoisia tietokirjoja jotka on ilo esitellä, mutta jotka ovat aiemmin jääneet blogissani vaille huomiota, koska en blogini olemassaolon aikana ole lukenut niitä läpi. Syitä tähän on kahdenlaisia: joko teos on luettu jo ennen blogin perustamista, tai sitten sitä on aina käytettykin selailuperiaatteella, hakuteosmaisesti.

On myös mainittava, että vaikka sainkin valita peräti viisi teosta, jäi tämän bloggauksen ulkopuolelle iso joukko varsinkin ratsastukseen ja hevosiin liittyviä, sinällään erinomaisia tietokirjoja. Tämä johtuu siitä, että tein päätöksen jonka mukaan jokaisen esittelemäni teoksen aiheen tulee monipuolisuuden nimissä olla erilainen. 

1. Suuri akvaariokirja - Perusteellinen opas makean veden kalojen ja merikalojen tuntemiseen sekä akvaarion hoitoon, Mary Bailey & Gina Sandford

Olen harrastanut akvaariokaloja jo kaksikymmentä vuotta. Pitkään elin kirjaston lainakirjojen, erityisesti Markku Varjon Akvaariokalat-klassikkoteoksen voimin. Lopulta sain kuitenkin vanhemmiltani lahjaksi myös oman akvaariokirjan, tämän kattavan ja silmiä hivelevän kauniin Suuren akvaariokirjan (The Ultimate Aquarium, 1995). Tätä hakuteosta on tullut selailtua kerran jos toisenkin, ja aina kun ostan uusia kaloja tai kohtaan jonkin ongelman kalaharrastuksessani, avaan tämän akvaarioraamatun. 

Tämä Markku Varjon suomentama teos ei tiedollisesti vedä täysin vertoja Markku Varjon omalle tuotannolle, koska se ei ole yhtä pedantti ja kattava, mutta pidän siitä silti paljon. Suurin miinus lienee se, että takasivujen hakemistossa kaikki kalat on lueteltu latinankielisten nimiensä mukaan, eli se on pitkälti hyödytön. Kaikesta huolimatta Suuri akvaariokirja on yksi kirjahyllyni aarteista, ja vuosien saatossa siihen on tullut tehtyä monia merkintöjä ja alleviivauksia.

2. Hevoset, Jean-Louis Gouraud & Yann Arthus-Bertrand

Tämä Jean-Louis Gouraudin kirjoittama ja Yann Arthus-Bertrandin kuvittama Hevoset-kirja (Horses, julk. 2005) on niin kaunis, että tekee mieli itkeä. Jos minun pitäisi nimetä suosikkitietokirjani kautta aikojen, se olisi tämä. Kyseessä on maailman hevosrotuja esittelevä teos, jossa on panostettu ennen kaikkea elämyksellisyyteen ja kauneuteen. Kattava se ei missään nimessä ole, puuttuuhan sieltä muun muassa yksi yleisimmistä brittiläisistä poniroduista, new forestin poni. Tämä on aina pistänyt silmääni, koska omistan kyseisen rodun edustajan itse. Mutta aivan kuten esipuheessa kerrotaan, täydelliseen kattavuuteen ei ole edes pyritty, tärkeintä on tunne.

Vaikka rodut esitellään myös sanallisesti, on pääpaino ehdottomasti valokuvilla. Mukana on muun muassa koko aukeaman kokoisia kuvia, jotka levittäytyvät silmien eteen yli 70 cm:n levyisinä. Kirjan esipuheessa kerrotaan seuraavaa:

..hevoskuvien pyhistä perinteistä luopuminen on vaatinut rohkeutta ja jopa röyhkeyttä. On nimittäin olemassa traditionaalinen, virallinen ja akateeminen tapa kuvata hevosia: suoraan sivulta, kaikki neljä jalkaa maassa, etujalat tasan, takajaloista toinen hiukan edempänä, pää koholla ja jotta kaulan rakenne näkyisi (eikä virheitä voitaisi peittää), harja kammattuna kuvaajasta pois päin.

Yann viis piittaa kaikesta tästä. Hän ei halua kuvata hevosia niin kuin poliisi rikollisia, tai niin kuin siittolan virkailijat tunnistetietoja tallentaessaan. Hän haluaa näyttää hevoset sellaisina kuin ne ovat ja sellaisina kuin niitä rakastetaan: elävinä, riehakkaina, vilkkaina, liikkuvaisina, tanssivaisina, joustavina ja jopa - käyttääksemme ilmaisua, joka osittain taivaalla elävää taiteilijaa saattaisi miellyttää (Yann on tunnettu ilmakuvistaan) painovoimasta vapaina.

Tätä kirjaa varten Yann Arthus-Bertrand on tehnyt töitä yli viisitoista vuotta ja kiertänyt useita kertoja maailman ympäri. 

Minulle Hevoset-kirja on ennen kaikkea taideteos, jonka kuviin on helppo immersoitua. Yleensä en näin kalliita kirjoja edes osta, mutta satuin löytämään tämän teoksen alennusmyynnistä, ja niinpä se lähti mukaani, vieläpä kaksin kappalein. Toisen niteen annoin ystävälleni lahjaksi. Hän ihastui teoksen huikeaan kokoon ja ulkonäköön siinä määrin, että asetti sen esille kirjahyllynsä päälle. Siellä se komeilee kuin taulu.

3. Suuri tarukirja, Alf Henrikson

Suuri Tarukirja (Hexikon, julk. 1983) on ollut yksi kirjahyllyni perusteoksista jo pitkään, rakastanhan myyttejä, taruja ja satuja. Mainittakoon myös, että tämä Alf Henriksonin kokoama kirja on ollut yhtenä lähdeteoksena gradussani. Akateemiseksi lähdeteokseksi se kelpuutettiin ehkä hieman rimaa hipoen, mutta meni läpi yhtä kaikki. Esittelytekstissä todetaan vitsikkäästi:

Suuri Tarukirja kuuluu hakuteoksena joka kodin kirjahyllyyn. Siitä on helppo tarkistaa, mikä olikaan totta ja mikä tarua.

Näinä Wikipedian aikoina tällaiset aakkoselliset hakuteokset alkavat olemaan katoava luonnonvara, mutta niissä on ehdottomasti oma lumonsa, ja selailenkin Suurta tarukirjaa edelleen mielelläni. Lisäksi on selvää, että myytit ovat aihealueena ajattomia, ja niinpä tämänkään teoksen tiedot eivät vanhene samalla tavalla, kuin vaikkapa lääketiedettä tai tietotekniikkaa käsittelevien hakuteosten tiedot.

4. Palapelimeikki, Irmeli Castren & Raili Hulkkonen

Suomalaisena eturivin meikkitaiteilijana tunnetun Raili Hulkkosen ja kauneustoimittaja Irmeli Castrenin Palapelimeikki (julk. 2002) on kotimainen meikkausopas, jonka luin aikoinaan kannesta kanteen, ja jonka ohjeita noudatan edelleen tuon tuostakin. 

Tämä teos on todellinen aarre, koska kirjan ohjeet pohjautuvat henkilökohtaisen kasvoanalyysin tekemiseen, ja sen pohjalta rakentuvaan, yksilölliseen tapaan meikata. Kaikki kun ei sovi kaikille. Aivan kuten kirjassa todetaan:

Palapelimeikki ei ole sidottu muotiin ja trendeihin, vaan tekijänsä kasvojen ominaisuuksiin ja väritykseen.

Hulkkonen antaa  tarkat ohjeet muun muassa sen mukaan, minkä muotoiset silmät ovat, käyttääkö meikkaaja laseja vai ei, ja millainen kasvojen muoto on. Nykyisin makeup tutorialeja on saatavilla paljon esimerkiksi YouTubesssa, ja niitä on toki tullut katsottua jonkin verran, mutta kerta toisensa jälkeen huomaan palaavani Raili Hulkkosen hyväksi havaittuihin ohjeisiin.

5. Tyyliä vai ei - vaatteet voivat muuttaa elämäsi, Trinny Woodall & Susannah Constantine

Televisiostakin tuttujen, makeover-guruina tunnettujen Trinny Woodallin & Susannah Constantinen Tyyliä vai ei -teos (Trinny and Susannah What you wear can change your life, julk. 2004) on yllä esittelemäni Palapelimeikki-kirjan tapaan yksilöllisten piirteiden huomioimiseen pohjautuva kauneusopas, tosin aihepiiri on toinen. Tyyliä vai ei -kirjassa lähdetään liikkeelle oman vartalotyypin määrittelystä, koska eri vartaloille sopivat erilaiset vaatteet ja asusteet. Lisäksi luvassa on värianalyysi:

Oliko sinulla aamulla herätessäsi paskamainen olo? Älä ojenna kättäsi vodkapulloa kohti, sillä pelastus on vaatekaapissa. On hämmästyttävää, miten sopivaan väriin pukeutuminen voi muuttaa pohjattoman synkkyyden ärsyttäväksi hilpeydeksi ja eloisuudeksi. Värien käyttämisessä tarvitaan itseluottamusta, mutta oikeat värit antavat sitä.

Minulla on kirjahyllyssäni myös Trinnyn ja Susannahin vuotta aikaisemin julkaistu Parhaat puolet esiin -teos (julk. 2003), jossa keskitytään ennen kaikkea omaa vartalotyyppiä imartelevaan pukeutumiseen. Olin hieman kahden vaiheilla, kumman kirjan esittelen tässä postauksessa, koska molemmilla teoksilla on omat ansionsa. Päädyin kuitenkin lopulta Tyyliä vai ei -kirjaan, koska tämä on uudempi ja monipuolisempi teos.

Tyyliä vai ei -kirjassa puhutaan nimittäin paitsi pukeutumisesta, myös esimerkiksi oman vaatevaraston karsimisesta, vaatevaihtokauppojen tekemisestä ystävien kanssa, vaatteiden oikeaoppisesta säilyttämisestä, kauneudenhoidosta ja meikkaamisesta. Niin, ja annetaanpa kirjassa niksejä jopa tilaa säästävään matkalaukun pakkaamiseen ja siihen, kuinka lomakuvat onnistuvat! Kyseessä on siis todellinen jokanaisen selviytymisopas.

Vuosien saatossa Susannahia ja Trinnyä on toisinaan arvosteltu bodyshamingin vuoksi. On kysytty, miksi ihmeessä naisen esimerkiksi pitäisi peittää käsivartensa, jos ne eivät ole timmissä kunnossa, ja eikö jokainen voi valita juuri sellaisia vaatteita joista pitää, vartolotyypistään riippumatta? Ymmärrän tämän kannan hyvin, mutta itse noudatan mielelläni monia Susannahin ja Trinnyn ohjeista, koska ne yksinkertaisesti saavat minut näyttämään hyvältä. Lisäksi pidän tämän stylistiparivaljakon kirjojen raikkaasta ulkoasusta ja humoristisesta otteesta.

Tietopitoiset verkkosivut, joita suosittelen

Aivan kuten minulle tämän haasteen heittänyt Juha Makkonenkin totesi, on tietoaiheisten sivustojen tarjonta laajempi englanniksi kuin suomeksi. Hetken asiaa mietittyäni sain kuitenkin kasattua seuraavanlaisen listan viidestä suomenkielisestä tietosivustosta, joita voin lämpimästi suositella:

Risingshadow

Tämä sivu sisältää esittelyt kaikista suomeksi julkaistuista scifi- ja fantasiakirjoista. Alun perin vuonna 1996 alkunsa saanut sivusto sisältää kirjaesittelyjen ohella muun muassa keskustelupalstan, artikkeleita ja uutisia. Kyseessä on Suomen suurin fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta käsittelevä sivusto.

Kaikki joogasta

Tältä verkkosivustolta löytyy muun muassa lista kaikista Suomen joogakouluista ja joogakaupoista, sekä esittelyt eri joogatyyleistä. Kaikin puolin kattava ja asiallinen sivusto, joka on suunnattu nimenomaan suomalaisille joogaharrastajille.

Hevostietokeskus

Suomen Hevostietokeskus ry:n sivusto on ehdoton ykköspaikka, kun tarvitsee ajantasaista ja luotettavaa tietoa hevosenpidosta Suomessa. Neuvoja tältä sivustolta saa muun muassa lakikiemuroihin, tallinpitoon, hevosen ruokintaan ja jalostukseen. Yhteistyökumppanina toimii Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, mikä kertoo omaa kieltään Hevostietokeskuksen kredibiliteetistä.

Kirjastot.fi

Kirjastot.fi on Suomen kirjastojen yhteissivusto, josta löytyy omat osastonsa sekä kirjaston työntekijöille että asiakkaille. Itse en ole pääsivuilla juuri vieraillut, mutta tämän sivuston alaisuudessa toimiva Frank-monihaku on minulle todella tärkeä työkalu, koska sen kautta on mahdollista etsiä lainakirjoja ympäri Suomen yhdellä ja samalla haulla. Rasti vain ruutuun, ja järjestelmä selvittää halutun aineiston saatavuuden maanlaajuisesti. 

Steffit

Tämä liikunnanohjaajan ylläpitämä treeniblogi sisältää mukavassa suhteessa treeni- ja ruokaohjeita, ja on kaiken lisäksi myös visuaalisesti hyvin kaunis. Ote on ammattimainen, ja kirjoittaja elää kuten opettaa. 

Haaste eteenpäin

En ole varma ketkä kaikki ovat jo tämän haasteen saaneet, mutta haluaisi kutsua mukaan tietoa levittämään seuraavat bloggarit:

Pihin naisen elämää -blogin Leilan

1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marilen

Kirjanurkkaus -blogin.

Sieluni hymyt -haaste

Eläkeläistammani Bertta Yyterissä kesällä 2015.

Kiitokset haasteesta, MarikaOksa :)

Sain juuri varsin inspiroivan haasteen kirjabloggarikollegaltani MarikaOksalta, ja päätin vastata siihen saman tien. Kyseessä on siis Sieluni hymyt -haaste, joka on alun perin peräisin Iltatähden syttyessä -blogista. Tästä on kyse:

Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen.

Muumipeikko ja pyrstötähti -teos

Muutaman viime päivän aikana olen uppoutunut Tove Janssonin iki-ihanaan klassikkoon, Muumipeikko ja pyrstötähti (julk. 1948/1968). Tämä kirja on minulle ehkä se paras muumiteos, kiitos runsaan ja kauniin kuvituksen, sekä erinomaisen juonenkaaren. Yö toisensa jälkeen olen lukenut tätä kirjaa "vielä yksi sivu" -sydrooman kourissa, kunnes olen nukahtanut teosta yhä käsissäni pidellen.

Pinaattiletut ja puolukkahillo

Ne on vaan niin hyviä yhdessä. Ei voi mitään. Joka päivä ei viitsi syödä, mutta silloin kun syön, niin.. Voih.

Pian alkava hevosten(kin) rantakausi

Sain ensimmäisen ponini ollessani vasta 8-vuotias, ja sen jälkeen hevoset ovat olleet erottamaton osa arkeani. Tällä hetkellä minulla on kolme omaa kavioeläintä, kaksi islanninhevosta, ja yksi new forestin poni. Minulle ehkä rentouttavin asia maailmassa on lähteä yhdessä islanninhevoseni Brynjan kanssa rauhalliselle maastolenkille kotini lähimetsiin. Nyt kesän koittaessa aion suunnata hevosteni kanssa myös Yyterin eläinrannalle, kunhan merivesi vielä hieman lämpeää. Varsinkin Bertta-issikkani rakastaa vedessä leikkimistä yli kaiken, ja viettää meressä helposti yli tunninkin, kun sille päälle sattuu. Häntä ei haittaa, vaikka aalto pyyhkäisisi välillä päänkin yli, ja kerran jouduin suorastaan estelemään, ettei hevonen olisi lähtenyt uimaan ulapalle. Lienee sukua merihevosille..

Positiiviset tapahtumat lähipiirissäni

Olen viime aikoina saanut aihetta onnitella läheisiäni kerran jos toisenkin. Yksi heistä sai kutsun unelma-ammattinsa pääsykokeeseen, toinen aloitti kiehtovan uuden harrastuksen, ja kolmas sai kauniin tyttölapsen, joka täydensi perheen. Tällaiset käänteet tekevät minutkin iloiseksi.

Lähestyvä matka Walesiin

Tämän viikon sunnuntaina lähden pienelle ekskursiolle Englantiin, Cardiffin yliopistoon. Kyseessä on yksipäiväinen Fantasies of Contemporary Culture -seminaari, ja pääsen puhumaan työn alla olevasta artikkelistani "I'm just being a dificult lotr hardcore fan" - How fandom and anti-fandom manifest themselves in online conversations about Peter Jackson's The Hobbit -trilogy. Mikä parasta, minun ei tarvitse matkustaa yksin, koska pari tutkijakollegaani Jyväskylän yliopistosta on myös tulossa mukaan. Englanti on aina ollut suosikkimaani, ja edellisestä reissusta on aikaa jo 12 vuotta, joten tämä seminaarimatka sopii minulle enemmän kuin hyvin. Voisi vaikka hukata paluulipun, ja jäädä sinne pysyvästi..

Akvaarioholismi

Tänä keväänä on tullut tehtyä pari onnistunutta lisäystä 325-litraisen akvaarioni asujaimistoon. Viimeisimmät tulokkaat ovat kaksitoista revontulikalaa, ja neljä luonnonmuotoista kongontetraa. Kongontetrat olivat järkyttävän kalliita, mutta en voinut vastustaa kiusausta, sen verran viekoittelevasti he kimaltelivat akvaarioliikkeen myyntialtaassa, ja viimeistään kauppiaan myyntipuhe sai minut kaivamaan kukkaroni esiin.

Eikä katumukseen ole ollut aihetta. Voin nimittäin kertoa, että varsinkin juuri nämä kauniin vihreänhohteiset kongontetrat ovat todellisia katseenvangitsijoita. He välkehtivät altaassa vielä valaisimen sammuttamisen jälkeenkin.

Etualalla kongontetra (Phenacogrammus interruptus), taustalla revontulikaloja
(Pedotia geayi).

Haaste eteenpäin

Tämä haaste on ilmeisesti kiertänyt jo yhdessä jos toisessakin blogissa, mutta pari käypäisen oloista bloggaajaa sain vielä bongattua. Haastan siis mukaan Villasukka kirjahyllyssä -blogin Villiksen, ja Taikakirjaimet -blogin Raijan. :)

Opas hevosharrastukseen, Sirpa Ylönen

Rento opas suomalaiselle hevosten ystävälle

Blogissani seuraa nyt historiallinen hetki: ensimmäistä kertaa kirjoitan kirjasta, jonka olen saanut arvostelukappaleena. Kaikki aikaisemmin arvostelemani teokset ovat olleet joko omia, tai lainattuja. Periaatteessa valitsenkin lukemani kirjat mieluiten itse, mutta Sirpa Ylösen kirjoittaman Opas hevosharrastukseen -teoksen (julk. 2015) kohdalla otin arvostelukappaleen vastaan suurella mielenkiinnolla, onhan minulla ollut omia hevosia ja poneja viimeiset 23 vuotta. Tällä hetkellä omistan kaksi islanninhevosta (Perla frá Kulju & Brynja frá Hertsby), ja yhden New forestin ponin (Minpeve). Lisäksi hevosvahvuuteeni on kuulunut viimeiset 17 vuotta myös Melinda-shetlanninponi, mutta hän lähti juuri uuteen kotiin. 

Heti alkuun minun on todettava, että pitkän linjan hevosharrastajalle Opas hevosharrastukseen -kirja ei osoittautunut kovinkaan antoisaksi. Tämä oli toki odotettavissakin, koska jo niteen takakannessa kohderyhmäksi rajataan aloittelijat ja lajista kiinnostuneet. Itse en oman hevosurani tässä vaiheessa puolestani enää kaipaa ohjeita esimerkiksi kavioiden puhdistukseen tai riimun pukemiseen, vaikka toki toisaalta esimerkiksi Ylösen esiin nostamien maastakäsittelyperiaatteiden mieleen palauttaminen ihan hyvää tekikin. Omat hevoset kun tuntuvat jo niin tutuilta, että välillä niitä tulee taluteltua aivan miten sattuu, puhelinta samalla hajamielisesti selaillen.

Sanoisin, että tämä kirja soveltuu hieman varttuneemmille aloittelijoille ja aikuisille, sekä ratsastusta harrastavien lasten vanhemmille (mukana on havainnollinen luku nimeltä "Nuoren ratsastajan vanhemmille"). Ihan pienille lukijoille Opas hevosharrastukseen voi olla turhan raskas, koska kuten parissa muussakin arvostelussa todettiin, on Ylösen kirja hevosoppaaksi melkoista tekstimassaa ilman tämäntyylisille teoksille tyypillisiä havainnollistavia valokuvia ja infografiikoita. Mukana on kyllä joitakin suuria valokuvia, mutta ne eivät linkity tekstin asiasisältöön ja ohjeisiin juurikaan, vaan ovat mukana enemmänkin tunnelmaa luomassa. 

Itse pidin Opas hevosharrastukseen -teoksessa eniten Ylösen leppoisasta, jutustelevasta kirjoitustyylistä, jota kirjaaiti luonnehti omassa arviossaan osuvasti toteamalla: "On kuin blogia lukisi!". Minun tapaani islanninhevosen omistava Ylönen kertoileekin teoksensa sivuilla lukuisista arkisista ongelmanratkaisutilanteista hevosten parissa, ja pohdiskelee hevosharrastuksen merkitystä ajoittain hieman syvällisemminkin. Kaiken kaikkiaan teksti on tietokirjalle epätyypillisesti varsin esseemäistä ja rönsyilevää.

Arvostin myös sitä, että kerrankin sain lukea suomalaisen kirjoittamaa hevostietokirjaa, jonka alkulehdille ei ole erikseen tarvinnut painaa: "kääntänyt ja Suomen oloihin soveltanut.." -rimpsua. Pohjoiset olosuhteemme oli huomioitu hienosti varsinkin luvussa "Mitä varusteita todella tarvitset". Siinä Ylönen kirjoittaa: 

Talvipakkasilla kengän ulkopuolelle laitettava sukka lämmittää erittäin hyvin. Ratsastin joskus ainoana aikuisena teinityttöjen ryhmässä. Olin vetänyt pakkaspäivänä kenkien päälle anopin virkkaamat töppöset. Vedin töppösen pohjan auki ja vetäisin töppösen kengän päälle. Teinit pidättelivät hihitystään varustustani katsellessaan. Lopputunnista ei ketään enää naurattanut, kun opettaja kysyi, paleleeko varpaita. Olin ainoa, jolla ei palellut. Suosittelen. 

Myös kengän kärkeen laitettava kahvin suodatinpussi kuulemma lämmittää. Ilmeisesti pussi imee hikeä ja pitää jalan kuivana ja lämpimänä. Se tuo myös yhden lisäilmakerroksen kenkään lämmittämään varpaita.

Tämänkaltaiset anekdootit tekivät Ylösen kirjasta persoonallisen, ja toivat sille kaivattua lisäarvoa kokeneemmankin hevosihmisen silmissä. Kaiken kaikkiaan Opas hevosharrastukseen ei ole se syvällisin ja kattavin teos hevoskirjakokoelmassani, mutta sillä on toki oma, "harrastajalta harrastajille" -henkinen viehätyksensä.

P.S.

Yhden asiavirheen haluan korjata. Luvussa "Hankkisinko oman hevosen?" Ylönen kirjoittaa paitsi hevosen hankkimisesta, myös siitä luopumisesta, joka on ikävä, mutta väistämätön osa hevosenpitoa. Tähän liittyen Ylönen sivuaa myös kuolleen hevosen vaihtoehtoisia käsittelytapoja ja toteaa: "Toinen vaihtoehto on tuhkaaminen, mutta se on hevosen kohdalla erittäin kallista". 

Tämä ei aina pidä paikkaansa, vaan riippuu käsittelylaitoksesta, jonka kanssa asioi. Lemmikkilehto on kyllä minustakin hintava, siellä hevosen käsittely maksaa 610-970 euroa eläimen koosta riippuen, plus mahdolliset kuljetuskustannukset. Sen sijaan oma työnantajani Honkajoki Oy veloittaa noudosta ja käsittelystä kiinteän 167,40 euron hinnan, eläimen painosta riippumatta. Honkajoki Oy:ltä ei tosin saa tuhkauurnaa kuten Lemmikkilehdolta, koska se jatkojalostaa käsittelyprosessissa syntyneet sivutuotteet hyötykäyttöön.

Hevosen taju, Ville Virtanen

Groteskein ja hämmentävin hevosromaani, jonka olen koskaan lukenut

Kun näin Ville Virtasen Hevosen taju -teoksen (julk. 2013) lähikirjastoni palautuskärryssä, oli ensireaktioni: "Vau! Ihan uskomattoman kaunis kirja! Pakko lainata.". Kysyin saman tien luottokirjastonhoitajani mielipidettä tästä poikkeuksellisen upeasta ja kiinnostavan oloisesta niteestä. Ratsastusta harrastavan kirjastotädin vastaus oli kuitenkin nihkeä: "En tykännyt, meni liian erikoiseksi ja oudoksi. Mutta lue itse.." Ja minähän luin. Mitäpä muuta tällainen hevosia viimeiset 21 vuotta omistanut elämäntaparatsastaja ja kirjaholisti voisikaan tehdä. Sen verran harvoin vastaan kuitenkaan tulee aikuisille suunnattuja hevosromaaneja. 

Puoleen väliin asti Hevosen taju toimikin ajoittain liian kikkailevaa ja raskasta kieltä lukuun ottamatta hyvin. Se oli särmikäs, asiantunteva ja ihon alle menevä tarina Flon ja Eliaksen elämästä heidän suurella hevoskauppatallillaan. Kaikesta näki, että Virtanen todella tuntee hevosmaailman perinpohjin. Tekstissä vilahti muun muassa Niinisalo, tuo minullekin hyvin tuttu hevosurheilun keskus, jossa olen monesti käynyt katsomassa oman ponini kisasuorituksia. Elävästi kirjoitettuja tilannekuvauksia ratsastuskilpailuista ja tallielämästä oli ilo lukea, ja monesti liikutuinkin. Erityisesti Eliaksen Liisa-tammaan liittyvät lapsuusmuistot osuivat ja upposivat, samoin kuvaukset salaperäisestä akhaltektammasta kiehtoivat: 

Muu vilinä lakkasi olemasta: oli ainoastaan tamma, Elias ja heidän välisensä kontakti. Hevosen suunnalta humisi, se oli jotain taikaa, vähän pelotti, että taika särkyisi. Hän oli ensimmäistä kertaa kohdannut elämänsä hevosen. Hän oli päässyt perille siihen kohtaan, mistä hänen tiensä oli alkava. Hän oli saanut aavistuksen lahjastaan: kun Elias kuiskaa, hevonen kuuntelee, kun hevonen kuiskaa, Elias kuulee. Hevosen taju.

Oli myös hyvä, että Virtanen nosti teoksessaan esille hevosbisneksen varjopuolet, joista hänellä on omakohtaista kokemusta. Nuorena miehenä hollantilaisella kauppatallilla hevosia ratsuttanut Virtanen ei voi hyväksyä hevosten kohtelua pelkkinä rahanteon välineinä. Tämä kanta välittyy vahvasti myös Hevosen taju -kirjan sivuilta.

Hyvän maun rajat ylittyivät

Valitettavasti pitkään hyvin kasassa pysynyt ja mielenkiintoinen tarina alkoi loppua kohden muuttua varsin vaivaannuttavaksi. Kuten Sallan kirja-arvostelua kommentoinut anonyymi totesi: 

Ratsastus- ja hevoskirjana minusta oivallinen kirja puoliväliin saakka, mutta sitten tapahtuu jotain, jota nimittäisin "pakkotaiteeksi". Ihan kuin kirjailijalle olisi yhtäkkiä tullut paniikki siitä, ettei hevoskirjan kirjoittaminen riitäkään, eikä  se ole oikeaa kirjallisuutta "ja että lapasesta pitää lähteä ja kunnolla, että tulee uskottavaksi kirjailijaksi".

Samainen anonyymi kertoi, että hänellä oli ollut vaikeuksia jaksaa lukea kirja loppuun asti. Itse huomasin saman, vaikka yleensä rakastankin fantasiaa, ja hieman outoja tarinoita. Kirjan alkupuolen kävin läpi tarkasti, jokaista sanaa maistellen. Lopussa lukeminen muuttui kuitenkin ajoittain vaivaantuneeksi selailuksi ja hyppimiseksi, enkä enää saanut itseäni keskittymään, koska Virtanen vei minua paikkoihin, joihin en halunnut mennä.

Tarinan loppu oli toki moraaliselta viestiltään looginen ("olet kohdellut hevosia väkivaltaisesti, ja nyt sinun on aika maistaa omaa lääkettäsi"), mutta toteutus meni minusta liian pitkälle. Se oli kertakaikkiaan liian atavistinen, vaivaannuttava ja outo. Mieleeni tuli lähinnä Madonnan Confessions Tour vuodelta 2007:

Voi. Voi voi.

Sorruin taas lainaamaan

Oh god dammit!

Just can't get enough

Olen kirjabloggari, joka ehtii lukemaan liian vähän. Päivät menevät töissä ja illat aikaavievien harrastusten parissa, sekä toisinaan myös freelancerkeikoilla tai vapaaehtoistyössä. Kirjaan ehdin monesti uppoutua vasta nukkumaanmennessä, ja silloinkin vain muutaman minuutin ajan, ennen kuin nukahdan. Joskus saatan herätä yöllä, ja lukea muutaman sivun lisää, kunnes simahdan uudestaan. Siinäpä se. 

-Mutta! Tästä huolimatta hamstraan itselleni luettavaa aivan yltiöoptimistisena. 

Esimerkiksi tänään menin kantakirjastooni uusimaan avoimessa yliopistossa käynnissä olevaan esseekurssiini liittyviä kirjalainoja (informaatiotutkimus ja interaktiivinen media), ja tokihan oli taas aivan pakko lainata siinä sivussa viisi uutta romaania, vaikka kotona on vielä edellisiäkin lainoja odottamassa lukemista. Olo oli kuin teinitytöllä Hennesin alennusmyynnissä! Silmät loistaen kannoin kirjoja tiskille ja kiittelin, että "Onpas teillä taas täällä vaikka mitä kivaa! Pakko lainata!". 

Nämä esseemateriaalit johdattivat minut huonoille teille.

Lukemisen kanssa kilpailevat harrastukseni:

Hevoset. Omistan issikan, ja kaksi ponia.

Jooga. Yksi parhaista asioista maailmassa.

Akvaariokalat. Viimeksi tänään soittelin kaladiilerilleni: Kolme
suloista, mutta melko kallista pikku kalavauvaa odottelee minua
Porissa.. En malta odottaa, että pääsen hakemaan ne kotiin!

Edit: The morning after

Kello on 07.54. Eilen illalla tuli sitten taas ratsastettua, joogattua, bloggailtua ja luettua kirjaa töiden jälkeen. Nyt väsyttää. Silmät puoliummessa etsiskelen käsiini _mitä_ tahansa_ kofeiinia sisältävää elintarviketta, ja väännän toimistopöytäni kirkasvalolampun täysille. Välillä tuntuu, että maailmassa on yksinkertaisesti hieman liikaa kivoja ja kiinnostavia juttuja, joiden parissa haluan viettää vapaa-aikaani. 

-Onneksi sentään viikonloput on keksitty!

Heppahöperön käsikirja. Täydellinen ratsastusopas, Norman Thelwell

Heppahöperön käsikirja julkaistiin alunperin vuonna 1962
 nimellä A Leg at Each Corner. Oma, jo selkeästi kellastunut
 niteeni on vuodelta 1978.

Jokaisen ponitytön kulttikirja

Yksi hienoimmista sisällysluetteloista ever.

Ala-asteella minä ja koulukaverini kävimme ratsastustunneilla Sammin Ratsutilalla, ja luimme kaikki tarjolla olleet Thelwellin kirjat puhki. Sen jälkeen Thelwell-ponit unohtuivat minulta vuosikymmeneksi, mutta kun olin kirjastossa töissä vuosina 2004-2005, löysin nämä riemastuttavat, vanhan brittiläisen maaseudun charmia henkivät sarjakuvakirjat uudestaan. 

Kun työsopimukseni loppui, pyysin tämän, tuolloin jo varastoon siirretyn Heppahöperön käsikirjan läksiäislahjaksi. Olin iki-onnellinen, kun pyyntööni suostuttiin. Tämä kun jaksaa naurattaa edelleen, eikä vähiten sen takia, että minulla on ollut omia hevosia nyt kaksikymmentä vuotta. Kaksi niistä on vieläpä nimenomaan brittiläistä poneja (New forestin poni ja shettis). Tunnistan itseni ja ponini tästä kirjasta helposti.

Pieni, pyöreä ja arvaamaton

Brittiläinen sarjakuvataiteilija Norman Thelwell (1923-2004) julkaisi ensimmäisen ponisarjakuvansa vuonna 1953. Lukijat ottivat Thelwellin pörröiset ponit heti omakseen, ja tähän päivään mennessä hänen kirjojaan on myyty pelkästään Englannissa kaksi miljoonaa kappaletta. Thelwell on käsitellyt sarjakuvissaan ilkikuristen ponien lisäksi myös muita brittiläiseen maaseutuidylliin liittyviä aiheita, kuten kalastusta, metsästystä ja puutarhanhoitoa. Pörröiset ponit ja heidän sinnikkäät pikku ratsastajansa ovat kuitenkin Thelwellin kuuluisin luomus, ja nimitys "Thelwell pony" onkin juurtunut vahvasti brittiläiseen kieleen ja kulttuuriin. Sanapari viittaa pieneen, pyöreään ja lihavaan poniin, jolla on arvaamaton luonne.

Tämä muistuttaa minua taannoisesta
ratsastusretkestäni. Erotuksena vain se,
että tipuin lumeen.

Thelwell sai idean ensimmäiseen ponikirjaansa Angels on Horseback (julk. 1957) tarkkailemalla kahta pikkuponia, jotka laidunsivat hänen talonsa vieressä olevalla niityllä. Lihavanpuoleisten ponit olivat kahden niin ikään pyöreähkön pikkutytön omistuksessa. 

Kun tytöt tulivat hakemaan ratsujaan laitumelta, ponit käänsivät takapuolensa kohti tyttöjä, ja potkivat. Topakat tytöt eivät tästä kuitenkaan säikähtäneet, vaan väistelivät viuhuvat pikkukaviot kylmän rauhallisesti, ja pyydystivät poninsa käden käänteessä. 

Thelwell oli ihmeissään siitä, miten rauhallisesti ponit antoivat taluttaa itsensä pois niityltä villin pyydystysoperaation jälkeen. Ponien silmistä kuitenkin saattoi nähdä, että ne suunnittelivat kostoa. Näiden tosielämän esikuvien pohjalta syntyivät Thelwellin ponisarjakuvien ydinkaksikko: Penelope ja hänen poninsa Kipper. (Lähde: www.thelwell.org.uk.)

Tässä lauma todellisia Thelwell-poneja omassa

 elementissään: