Oksasen Tähkäpää-tarina ei kietonut minua pauloihinsa
Juuri kun luulin, ettei Viron lähihistoriassa loputtomiin piehtaroiva Sofi Oksanen voisi minua yllättää, hän teki sen. Kohdunvuokraus- ja hiusbisnekseen uppoutuva Norma (julk. 2015) oli jotain aivan muuta, kuin mitä olen Oksaselta tottunut lukemaan. Valitettavasti vain tämä(kään) kirja ei saanut minua innostumaan, se oli vain eri tavalla ikävä kuin aiemmat Oksasen teokset. Yleensä en ole pitänyt Oksasen tarinoista niiden synkkyyden ja vastenmielisten henkilöhahmojen takia. Nyt syynä pettyneeseen olankohautukseen taas oli tarinan huono imu.
Sinällään esimerkiksi kohdunvuokrausbisnes on aiheena ajatuksia herättävä, mutta Oksanen ei valitettavasti saanut siitä kunnon otetta. Margaret Atwood otti lapsitehtailuteeman haltuunsa paljon iskevämmin jo 31 vuotta sitten ilmestyneessä klassikkoteoksessaan Orjattaresi (The Handmaid's Tale, julk. 1985).
Minulla ei totta puhuakseni ole juurikaan hajua siitä, miten tämä kertomus lopulta päättyi, koska mielenkiintoni keskittyä tarinan kuunteluun oli äänikirjan viimeisen levyn kohdalla jo niin vähäinen. Näin jälkikäteen päässäni leijailee vain hataria muistikuvia siitä, että Norman äidin itsemurhaa märehdittiin loputtomiin, ja tarinan päähenkilö oli hypertrikoosia sairastava meedio. Siinäpä se. Jos minun jotain Oksasen kirjaa pitäisi suositella, olisi se Puhdistus (julk. 2008), ei Norma.
Amerikkalainen nobelisti, Toni Morrison, teki minuun jo vuosia sitten vaikutuksen orjuudesta kertoneella Minun kansani, minun rakkaani -teoksellaan (Beloved, julk. 1987). Ei siis ollut kovinkaan vaikeaa tehdä lainauspäätöstä, kun löysin Morrisonin vuonna 2012 ilmestyneen Koti-pienoisromaanin äänikirjahyllystä. Oli ilahduttavaa huomata, että nyt jo yli 80-vuotias Morrison kirjoittaa edelleen.
Teemoiltaan ja tunnelmaltaan 1950-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuva Koti oli hyvin samankaltainen kuin Minun kansani, minun rakkaani -teoskin: rankka ja raaka, mutta hyvällä maulla toteutettu ja vangitseva. Erityisesti viimeisen neljänneksen aikana jäin koukkuun, kun Ycidran unelmatyö osoittautuikin kieroutuneeksi painajaiseksi. Kyllä siinä nousivat niskakarvat pystyyn, kun pahaa-aavistamaton afroamerikkalainen tyttö selaili kiinnostuneena rotuoppiteoksia, ja antautui ne omistaneen työnantajansa armoille vailla mitään käsitystä tulevasta.
Vaikka Koti oli aihepiiriltään raadollinen (rasismi, sota, köyhyys, väkivalta..), nousi sen pääteemaksi minun silmissäni kuitenkin afroamerikkalaisten tiivis yhteisöllisyys ja kyky selvitä. Tapa, jolla naisporukka hoiti vaurioituneen Ycidran kuntoon yhteistuumin, oli ihailtava. Kun elinolosuhteet ovat haastavat, selvitään vain pitämällä yhtä ja unohtamalla turhat draamat.
Meanwhile in Finland: samanlaista, mutta kuitenkin niin erilaista
Tämä paluu Toni Morrisonin tuotannon pariin sai minut pohtimaan syitä siihen, miksi pidän Toni Morrisonin muun muassa sortoa, orjuutta ja sotaa käsittelevistä teoksista, mutta en jostain syystä voi sietää Sofi Oksasen täysin vastaavanlaisista teemoista ammentavia kirjoja.
- Miksi on näin? Kirjoittajanlahjoja, asiantuntemusta ja uskottavuutta löytyy molemmilta, ja kumpikin kirjailija on omiensa asialla: Morrison afroamerikkalaisten, Oksanen virolaisten. He molemmat kirjoittavat oman kansansa synkästä lähihistoriasta taitavasti ja koskettavasti.
Uskon, että syy tälle oudolle ristiriidalle kirjailijamaussani löytyy Morrisonin ja Oksasen tyylillisistä eroavaisuuksista. Siinä missä Morrison korostaa kansansa lojaalisuutta omiaan kohtaan, ja kirjoittaa rankoistakin tapahtumista ilman turhaa mässäilyä ja kauhistelua, vetää Oksanen inhorealisminupit kaakkoon, ja tekee lukijalle selväksi, että hänen pimeässä ja kurjassa maailmassaan elävät henkilöhahmot ovat monesti mustia myös sieluiltaan. Petos ja selkään puukotus rehottavat torakoiden kiipeillessä homeisilla seinillä. Minuun tällainen äärimmäinen kurjuus ja kaikennielevä, moniulotteinen rumuus ei kerta kaikkiaan vain vetoa. Enough is enough.
Kuuntelen äänikirjoja autolla ajaessani lähes päivittäin. Hyvä äänikirja voi pelastaa tylsän ja yksinäisen automatkan ja viedä kuuntelijansa toiseen maailmaan. Liikenteen seuraamisen kannalta tämä toisessa maailmassa oleilu ei tietenkään välttämättä ole hyväksi.
Kerran en huomannut noudattaa nopeusrajoitusta, koska Twilight-äänikirjani oli niin mielenkiintoisessa kohdassa. Sakothan siitä tuli, ja vaikka yritin hoputtaa poliisia sakkolapun kirjoittamisessa, myöhästyin silti Veijo Hietalan elävän kuvan analyysi -luennolta. Onneksi aina yhtä sympaattinen Veijo oli silloinkin ymmärtäväinen.
Toinen ongelma on se, kun äänikirja on niin tylsä, että alkaa väsyttää, tai olo muuttuu levottomaksi. Silloin tulee helposti vaihdettua Source-näppäimestä CD-puoli USB:ksi. Musiikki sivuuttaa äänikirjan. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -äänikirja oli juuri tällainen "jaksaa kuunnella-ei jaksa kuunnella" -tapaus. Oikeastaan missään kohtaa ei tullut sellaista "Apua, mitähän seuraavaksi tapahtuu?" -oloa.
Historialliset romaanit eivät vain ole se minun juttuni, kuten taannoinen Laila Hirvisaari -episodikin todisti. Kuuntelin tämän äänikirjan lähinnä siksi, että sitä on mainostettu niin paljon, ja se sattui osumaan silmiini kotikirjastoni uutuustelineestä. En voinut vastustaa kiusausta olla ajan hermolla.
Oksasen runsas terminologia (josta oli koottu jopa oma painettu sanastonsa äänikirjan mukaan) ja historiallisten "tämä pitäisi tietää" -tapahtumien hienonyanssinen jatkumo sai minut turhautumaan: Sotkeennuin poliittisten tapahtumien verkostoon, ja samalla yritin pysyä mukana vielä tarinan ihmissuhdekuvioissakin. Muistella, kuka on kuka ja kenellä on suhde kenenkin kanssa. Mutta jos ajatellaan positiivisesti, niin ainakin tämä teos kasvatti yleissivistystäni ja aktivoi aivojani. Kuuntelunautinto sen sijaan oli vähissä, vaikka Esa-Matti Longin ääni olikin mitä miellyttävin.
***************
Keskustelin Oksasen kirjallisesta tuotannosta taannoin erään Tampereen yliopistossa historiaa graduvaiheessa opiskelevan miehen kanssa. Kuten arvata saattaa, historiaan perehtynyt ihminen saa tällaisesta teoksesta hieman enemmän irti.
Mies ei ollut lukenut tätä uusinta kirjaa, mutta Stalinin lehmät ja Puhdistus olivat tuttuja. Oksasen poliittinen ideologia sai kritiikkiä: Miehen mukaan Oksanen käyttää kirjoissaan denatsifikaatiota, joka on tällä hetkellä nousussa useissa maissa. Oksanen antaa kuvan, että Neuvostoliiton miehitys oli pahempi kuin tosiasiassa, ja huomiotta jää, että natsimiehityksen aikana koko Baltian maiden juutalaisväestö tuhottiin.
Denatsifikaatio oli minulle uusi termi, jota yritin avata itselleni jälkeenpäin tekemällä pientä tiedonhakua. Ainakin yksi asia tuli selväksi: tämä kuumentaa tunteita. Enempää en aihetta kommentoi, koska tuntisin liikkuvani liian ohuilla jäillä. En ole perehtynyt aiheeseen riittävästi. Mutta sanotaan näin, että historiaan ja politiikkaan perehtynyt ihminen voi löytää Oksasen teoksista poliittisesti epäilyttäviä elementtejä.
Nyt takaisin minulle tutummalle maaperälle: Kirjoittajana Oksanen on lahjakas. Hän osaa kuvailla ihmisiä, maisemia ja oikeastaan mitä tahansa hyvin elävästi. En muista sanatarkkoja lainauksia, koska kyse on äänikirjasta, mutta mielestäni esimerkiksi naisen silmiä kuvailtiin maidossa kylpeviksi kyyhkysiksi, ja rikoksista paljastuvan miehen kasvoja romahtamassa olevan talon nurkaksi, joka sortuu yhdellä iskulla. Jos nämä taidokkaasti maalaillut kielikuvat esiintyisivät miellyttävämmässä tarinakehyksessä, saattaisin todella pitää Oksasen kirjoista.
*******************
Välillä oli pakko kuunnella hieman mielialaa nostattavaa musiikkia, jotta jaksoi taas jatkaa tämän synkähkön äänikirjan parissa. Viimeisenä olevan the Curen kappaleen myötä haluan lähettää jouluterveiset gootti-Sofille.
