Kun kyyhkyset katosivat, Sofi Oksanen

Minähän en lopeta koskaan kesken. En nytkään.

Äänikirjan kuuntelemisen vaikeus

Kuuntelen äänikirjoja autolla ajaessani lähes päivittäin. Hyvä äänikirja voi pelastaa tylsän ja yksinäisen automatkan ja viedä kuuntelijansa toiseen maailmaan. Liikenteen seuraamisen kannalta tämä toisessa maailmassa oleilu ei tietenkään välttämättä ole hyväksi. 

Kerran en huomannut noudattaa nopeusrajoitusta, koska Twilight-äänikirjani oli niin mielenkiintoisessa kohdassa. Sakothan siitä tuli, ja vaikka yritin hoputtaa poliisia sakkolapun kirjoittamisessa, myöhästyin silti Veijo Hietalan elävän kuvan analyysi -luennolta. Onneksi aina yhtä sympaattinen Veijo oli silloinkin ymmärtäväinen.

Toinen ongelma on se, kun äänikirja on niin tylsä, että alkaa väsyttää, tai olo muuttuu levottomaksi. Silloin tulee helposti vaihdettua Source-näppäimestä CD-puoli USB:ksi. Musiikki sivuuttaa äänikirjan. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -äänikirja oli juuri tällainen "jaksaa kuunnella-ei jaksa kuunnella" -tapaus. Oikeastaan missään kohtaa ei tullut sellaista "Apua, mitähän seuraavaksi tapahtuu?" -oloa.

Historialliset romaanit eivät vain ole se minun juttuni, kuten taannoinen Laila Hirvisaari -episodikin todisti. Kuuntelin tämän äänikirjan lähinnä siksi, että sitä on mainostettu niin paljon, ja se sattui osumaan silmiini kotikirjastoni uutuustelineestä. En voinut vastustaa kiusausta olla ajan hermolla.

Oksasen runsas terminologia (josta oli koottu jopa oma painettu sanastonsa äänikirjan mukaan) ja historiallisten "tämä pitäisi tietää" -tapahtumien hienonyanssinen jatkumo sai minut turhautumaan: Sotkeennuin poliittisten tapahtumien verkostoon, ja samalla yritin pysyä mukana vielä tarinan ihmissuhdekuvioissakin. Muistella, kuka on kuka ja kenellä on suhde kenenkin kanssa. Mutta jos ajatellaan positiivisesti, niin ainakin tämä teos kasvatti yleissivistystäni ja aktivoi aivojani. Kuuntelunautinto sen sijaan oli vähissä, vaikka Esa-Matti Longin ääni olikin mitä miellyttävin.

                                                  ***************

Keskustelin Oksasen kirjallisesta tuotannosta taannoin erään Tampereen yliopistossa historiaa graduvaiheessa opiskelevan miehen kanssa. Kuten arvata saattaa, historiaan perehtynyt ihminen saa tällaisesta teoksesta hieman enemmän irti.

 Mies ei ollut lukenut tätä uusinta kirjaa, mutta Stalinin lehmät ja Puhdistus olivat tuttuja. Oksasen poliittinen ideologia sai kritiikkiä: Miehen mukaan Oksanen käyttää kirjoissaan denatsifikaatiota, joka on tällä hetkellä nousussa useissa maissa. Oksanen antaa kuvan, että Neuvostoliiton miehitys oli pahempi kuin tosiasiassa, ja huomiotta jää, että natsimiehityksen aikana koko Baltian maiden juutalaisväestö tuhottiin. 

Denatsifikaatio oli minulle uusi termi, jota yritin avata itselleni jälkeenpäin tekemällä pientä tiedonhakua. Ainakin yksi asia tuli selväksi: tämä kuumentaa tunteita. Enempää en aihetta kommentoi, koska tuntisin liikkuvani liian ohuilla jäillä. En ole perehtynyt aiheeseen riittävästi. Mutta sanotaan näin, että historiaan ja politiikkaan perehtynyt ihminen voi löytää Oksasen teoksista poliittisesti epäilyttäviä elementtejä.

Nyt takaisin minulle tutummalle maaperälle: Kirjoittajana Oksanen on lahjakas. Hän osaa kuvailla ihmisiä, maisemia ja oikeastaan mitä tahansa hyvin elävästi. En muista sanatarkkoja lainauksia, koska kyse on äänikirjasta, mutta mielestäni esimerkiksi naisen silmiä kuvailtiin maidossa kylpeviksi kyyhkysiksi, ja rikoksista paljastuvan miehen kasvoja romahtamassa olevan talon nurkaksi, joka sortuu yhdellä iskulla. Jos nämä taidokkaasti maalaillut kielikuvat esiintyisivät miellyttävämmässä tarinakehyksessä, saattaisin todella pitää Oksasen kirjoista. 

                                                     *******************

Välillä oli pakko kuunnella hieman mielialaa nostattavaa musiikkia, jotta jaksoi taas jatkaa tämän synkähkön äänikirjan parissa. Viimeisenä olevan the Curen kappaleen myötä haluan lähettää jouluterveiset gootti-Sofille.