 |
| Reunoilla olevat Mannit odottavat lukemista, Tohtori Faustus on jo aloitettu. |
Taivaan himmeän kupolin alla levisi kaikkialla ympärillä meren suunnaton kiekko. Autiossa, rannattomassa avaruudessa meiltä katoaa myös ajan taju, me vaivumme mittaamattomuuteen.
Thomas Mann (1875-1955) on yksi niistä kirjailijoista, joiden tuotanto vetää minua puoleensa hyvin voimakkaasti. Haluan lukea kaiken mitä hän on kirjoittanut ihan jo sen perusteella, miten hyvä vuonna 1912 julkaistu Kuolema Venetsiassa -novelli on. Se on niin sulavasti ja ihanan viipyilevästi kirjoitettu (toi mieleeni Vladimir Nabokovin kirjoitustyylin), että lisää on pakko saada. Ei ihme, että Mann on saanut muun muassa Nobelin kirjallisuuspalkinnon (http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/literature/laureates/1929/), ja häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista.
Juonen puolesta Kuolema Venetsiassa toi mieleeni Erlend Loen noin sata vuotta uudemman teoksen Hiljaiset päivät Nigellan kanssa. Kummankin ydintarina on nimittäin seuraavanlainen: kirjoitusblokista kärsivä kirjoittaja lähtee matkalle, lankeaa nolostuttavan ihastuksen pauloihin (liian nuori ja kaunis poika- Nigella Lawson) ja sekoaa. Loen päähenkilö ei kuitenkaan kuole tarinan lopussa, kuten Mannin novellin päähenkilö Gustav von Aschenbach. En tiedä, onko Erlend Loe käyttänyt Mannia lähteenään, mutta yhtymäkohtia kuitenkin on. Tietysti voi myös olla, että Loe viittaa suoraan Mannin omiin innoituksen kohteisiin, kuten Platoniin ja Nietzscheen.
Mutta onko sattumaa, että Loe kaiken lisäksi sijoitti oman tarinansa juuri Mannin synnyinmaahan, Saksaan? Jos minulta kysytään, tässä on intertekstuaalinen yhteys. Kirjoittajina naivistina pidetty Loe ja runollisen rönsyilevä Mann ovat toki toistensa täydelliset vastakohdat, mutta juonissa on siinä määrin samaa, että se kiinnitti huomioni.
Mannin novellissa on mukana myös toisen asteen kertomus, joka tukee perusidealtaan pääkertomuksen tuhon teemaa: Venetsiassa alkaa levitä intialainen kolera, ja viranomaiset haluavat salata asian, koska se voisi tietää turistien rahavirran tyrehtymistä.
Tämä oli Venetsia, tuo liehittelevä ja petollinen kaunotar.
Häntä miellytti tuo kaupungin vaarallinen salaisuus, joka sulautui yhteen hänen oman salaisuutensa kanssa... Ajatus kotiinpaluusta, paluusta maltillisuuteen, järkevyyteen.. inhotti häntä.
Kuolema Venetsiassa on minusta ennen kaikkea menetetyn nuoruuden kaipaamisesta kertova tarina, joka muistuttaa myös yksinäisyyden ja liiallisen itsensä piiskaamisen vaaroista. Tarinan lopussa jo pahasti turmeltunut ja seonnut kirjan päähenkilö, Gustav von Aschenbach, katselee, miten hänen ihastuksensa kohde, nuori poika on tukehtua rantahiekkaan. Tämä symboloi ehkä sitä, että nuoret ja kauniitkaan eivät ole kuolemattomia. Tai sitten poika itse asiassa kuoli tukehtumalla, ja hän otti Gustavin mukaansa rajan yli. Novellin loppu on tarinan tyylille uskollinen: rauhallinen.
-Löysin YouTubesta tämän, novellista vuonna 1971 tehdyn elokuvan. Minusta siinä välittyy hyvin novellin tunnelma. Yksi käyttäjistä kertoi kommenttiosiossa, että Jackie Kennedy olisi nimennyt tämän kauneimmaksi elokuvaksi, jonka hän on koskaan nähnyt. En tiedä, pitääkö paikkaansa, mutta voi elokuvan perusteella hyvin pitääkin. Sen verran koskettava tämä oli. Varsinkin kohtaus, jossa Gustav laittautuu parturissa, oli samaan aikaan karmiva ja sympatiaa herättävä. Lisäksi loppukohtaus, jossa Gustav kuolee, oli hyvin liikuttava.
Mutta onko sattumaa, että Loe kaiken lisäksi sijoitti oman tarinansa juuri Mannin synnyinmaahan, Saksaan? Jos minulta kysytään, tässä on intertekstuaalinen yhteys. Kirjoittajina naivistina pidetty Loe ja runollisen rönsyilevä Mann ovat toki toistensa täydelliset vastakohdat, mutta juonissa on siinä määrin samaa, että se kiinnitti huomioni.
Mannin novellissa on mukana myös toisen asteen kertomus, joka tukee perusidealtaan pääkertomuksen tuhon teemaa: Venetsiassa alkaa levitä intialainen kolera, ja viranomaiset haluavat salata asian, koska se voisi tietää turistien rahavirran tyrehtymistä.
Tämä oli Venetsia, tuo liehittelevä ja petollinen kaunotar.
Häntä miellytti tuo kaupungin vaarallinen salaisuus, joka sulautui yhteen hänen oman salaisuutensa kanssa... Ajatus kotiinpaluusta, paluusta maltillisuuteen, järkevyyteen.. inhotti häntä.
Kuolema Venetsiassa on minusta ennen kaikkea menetetyn nuoruuden kaipaamisesta kertova tarina, joka muistuttaa myös yksinäisyyden ja liiallisen itsensä piiskaamisen vaaroista. Tarinan lopussa jo pahasti turmeltunut ja seonnut kirjan päähenkilö, Gustav von Aschenbach, katselee, miten hänen ihastuksensa kohde, nuori poika on tukehtua rantahiekkaan. Tämä symboloi ehkä sitä, että nuoret ja kauniitkaan eivät ole kuolemattomia. Tai sitten poika itse asiassa kuoli tukehtumalla, ja hän otti Gustavin mukaansa rajan yli. Novellin loppu on tarinan tyylille uskollinen: rauhallinen.
-Löysin YouTubesta tämän, novellista vuonna 1971 tehdyn elokuvan. Minusta siinä välittyy hyvin novellin tunnelma. Yksi käyttäjistä kertoi kommenttiosiossa, että Jackie Kennedy olisi nimennyt tämän kauneimmaksi elokuvaksi, jonka hän on koskaan nähnyt. En tiedä, pitääkö paikkaansa, mutta voi elokuvan perusteella hyvin pitääkin. Sen verran koskettava tämä oli. Varsinkin kohtaus, jossa Gustav laittautuu parturissa, oli samaan aikaan karmiva ja sympatiaa herättävä. Lisäksi loppukohtaus, jossa Gustav kuolee, oli hyvin liikuttava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti