Match made in hell
The interest in people like Fred and Rose is curious. I would suggest that we are facinated because we can study them in detail while remaining completely safe. They are like specimens of rare poisonous spiders impaled on pins and set in cases at the natural history museum. We peer through the glass, in distaste, secure in the knowledge that we can come into no harm. What we can learn from these macabre exhibits what Fred and Rose demonstrated so effectively is that it is possible to kill repeatedly for many years without being caught. And the Wests may never have been caught without few slices of luck.
Luin hetki sitten sarjamurhaajapariskunta Fred ja Rose Westin tyttären, Mae Westin paljon ajatuksia herättäneen elämänkerran Love as Always, Mum xxx (2018). Vaikka olenkin yleensä varsin maltillinen true crimen lukija, tulin tarttuneeksi samoin tein kahteen muuhunkin 25 Cromwell Streetin tapahtumia käsitelleeseen teokseen. Howard Sounesin Fred & Rose (1995/2013) on niistä toinen. Tämä on yksi tärkeimmistä ja myös ensimmäisistä kirjoista, jotka käsittelevät Westien rikoksia. Sounes itse oli jutussa alusta asti mukana toimittajan roolissa ja hän muun muassa keksi kollegansa kanssa kuuluisan ilmaisun "House of Horrors". Suosittelisinkin tätä kirjaa kaikille aiheesta kiinnostuneille.
Erityisen hyvän Fred & Rose -kirjasta tekee sen monipuolisuus ja tasapainoisuus. Sounes ei mässäile karmivilla yksityiskohdilla loputtomiin (vaikkakin ajoittain minun olikin pakko pitää taukoa kuuntelustani), vaan siirtyy kirjan puolessa välissä oikeudenkäyntien kuvailuun, joissa hän itse oli läsnä. Lisäksi hän kertoo kirjan päivitetyssä versiossa myös eri osapuolien uusimpia kuulumisia ja esimerkiksi kommentoi Mae Westin kirjaa. Minun tapaani myös hän ihmettelee, miten on mahdollista, että Mae edelleen epäilee äitinsä syyllisyyttä. Varsinkin, kun sittemmin on tullut ilmi, että yksi perheen lapsista todisti siskonsa Heatherin murhan.
Eräs kirjan tärkeimmistä osioista käsittelee yhteiskunnan ja yhteisön vastuuta ja pohtii muun muassa sitä, miksi sosiaaliviranomaiset eivät heränneet tutkimaan asioita, vaikka Westien lapset tulivat vähän väliä kouluun ruhjeilla. Tapauksien ajankohta toki selittänee osan tästä, sillä briteissä koulu ja sosiaaliviranomaiset ovat tiivistäneet yhteistyötään vasta Westien jäätyä kiinni. Samanlaista parannusta alettiin ajaa meillä Suomessa Vilja-Eerikan tapauksen myötä. Toinen esiin nostettu näkökulma muistutti, että osaa Westien uhreista ei oltu edes ilmoitettu kadonneiksi, koska heidän omaisensa eivät joko välittäneet tarpeeksi tai luulivat, että kadonnut perheenjäsen halusikin kadota ja tulla jätetyksi rauhaan.
Sounes huomauttaa myös, että Fred ja Rose olivat sarjamurhaajina hyvin epätyypillisiä. Tilastollisesti tyypillinen sarjamurhaaja on nimittäin yleensä tavallista älykkäämpi, päihdeongelmainen sinkkumies alemmasta yhteiskuntaluokasta. Fred ja Rose olivat kuitenkin raitis aviopari, jolla oli paljon lapsia ja Fredin älykkyysosamäärä oli 84 (Rosea ei koskaan tutkittu, mutta hänenkin koulumenestyksensä oli ollut huono). Vaarallisiksi heidät teki ennen kaikkea lapsuudessa ja nuoruudessa kärsityt aivovauriot ja väkivalta eri muodoissaan. Rosen äiti oli myös saanut sähköshokkihoitoja odottaessaan Rosea. Kun nämä kaksi sitten tapasivat, olivat seuraukset tuhoisia. Lähellä oli toki sekin, että jompi kumpi olisi murhannut toisen. Molemmat kyllä yrittivät. Ja aivan kuten Sounes totesi: heidän imagonsa suurperheen raittiina lähiövanhempina suojeli heitä rikossyytteiltä tehokkaasti. Kukaan ei pystynyt uskomaan, että lastenhuoneen lattian alla oli salainen hautausmaa.
Turhauttavinta Fredin ja Rosen tarinassa on, että poliisin kanssa yhteistyötä tehneen Fredin itsemurhan myötä kaikki murhat eivät tule mahdollisesti koskaan selviämään. On nimittäin todennäköistä, että uhriluku on paljon korkeampi kuin virallisesti todettu 12, mutta Fred vei salaisuutensa mukanaan hautaan. Vielä elossa oleva Rose ei tule puhumaan koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti