Vertailussa: Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja & Koko Kansan Johanna - Paljastuksia kulissien takaa

Antisankari vs. antisankaritar

Silmiini osui taannoin Jani Asikaisen kolumni nimeltä "Tuksu on tämän päivän Sid Vicious". Siinä hän toteaa: 

Tukiaisen keikoissa on punk-henkeä enemmän kuin missään muussa kotimaisessa musiikissa tällä hetkellä.. Raskaasti päihtynyt Tukiainen on niin piittaamaton, tyylitön, röyhkeä ja typerän itsevarma, että samalle viivalle yltää oikeastaan vain Sex Pistolsin 'basisti' Sid Vicious. Vicious oli käytännössä soittotaidoton ja hänet valittiin bändiin ulkonäkönsä ja asenteensa takia.

Kun luin tämän, en voinut kuin nyökytellä myöntävästi, sen verran hyvin vertaus osui ja upposi. Osittain tämän kolumnin innoittamana päätin myös tehdä ensimmäistä kertaa blogihistoriassani postauksen, jossa käsittelen yhdellä kertaa kaksi eri kirjaa, niitä samalla keskenään vertaillen. Vastapareiksi valikoituivat suuren kohun saattelemana vuonna 2013 julkaistu Koko Kansan Johanna -teos, ja Mötley Crüen basisti Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja (The Heroin Diaries. A Year in the Life of Shattered Rockstar, julk. 2007). Mainittakoon, että Nikki Sixx on suunnaton Sid Vicious -fani.

Äkkiseltään voisi ajatella, ettei maailmankuululla, yli 100 miljoonaa levyä myyneellä, karskilla amerikkalaisrokkarilla ja Suomessa niin sanotun turhan julkkiksen maineessa olevalla tuittupäänaisella olisi juuri mitään yhteistä. .. Well, think again.

Sekä Heroiinipäiväkirjassa, että Koko Kansan Johanna -teoksessa suuri osa ajasta vietetään tien päällä (Metropolin kiertue, Girls, Girls, Girls -kiertue), ja vapaa-aika sujuu enemmän ja vähemmän itsetuhoisissa merkeissä, vihan, pelon ja katkeruuden vallassa. Kumpikin purkaa pahaa oloa omalla tavallaan: Nikki kääntyy sisäänpäin ja kirjaimellisesti sulkeutuu vaatekomeroonsa huumeneulojen ja aseiden kanssa, Johanna taas hyökkää internetiin häiriköimään.

Nikkin viha suuntautuu hänet hylänneeseen äitiin ja ahneeseen levy-yhtiöön, Johannan suuttumus taas kohdistuu ennen kaikkea katoilevaan Artoon ja "näätiin". Myös henkilökunnan (ex-keikkamyyjä, manageri..) kanssa molemmilla on omat ongelmansa.

Nikki seurusteli vuonna 1987 Vanity-nimisen laulajattaren kanssa.

Lisäksi ihmissuhteet ovat sekä Nikkillä että Johannalla hyvin sekavia ja tuhoisia. Kumpikin artisti oli kertomahetkellä pitkälti parisuhteessa, mutta he pettivät kumppaneitaan toistuvasti, ja lopulta kummankin on-off -suhde kaatui. Ainoa selkeä ero oli tämä: Nikkin sittemmin uskovaiseksi kääntynyt Vanity-tyttöystävä ei suostunut katoamaan millään, kun taas Johannan aviomies Arto lähti toistuvasti karkuun kielloista huolimatta.

Kummassakin kirjassa antipatiat vastakkaista sukupuolta kohtaan ovat ilmeisiä: Johanna haukkuu ex-miehiään toistuvasi erittäin rajuin sanankääntein, kun taas Nikkin kirjan sivuilla toistellaan naisiin liittyvien anekdoottien yhteydessä kerta toisensa jälkeen seuraavaa mantraa: "MUIJAT = ONGELMIA". Villi kiertue-elämä yhdistettynä mielenterveysongelmiin ja päihteiden liikakäyttöön eivät selvästikään ole eduksi, jos toivoo löytävänsä rakkauden.

Vasemmalla Johanna & Arto, oikealla Johanna ja jo edesmennyt Julia-sisko.
Mainittakoon, että Koko Kansan Johanna -kirjan kuvaliite oli resoluutioltaan
poikkeuksellisen huonolaatuinen.

Lyhyesti voisi todeta, että Nikki ja Johanna ovat molemmat tarinan kertomahetkellä uransa huipulla, mutta silti ja ehkä juuri sen vuoksi totaalisesti romuna. Meikkejä ei jakseta pestä pois päiväkausiin (myös Nikki meikkasi), päihteitä kuluu hengenvaarallisia määriä, hiukset ovat takussa, vaatteet likaisia ja suihkuunkaan ei jakseta raahautua juuri koskaan. Nikki tiivistää kumpaankin tässä käsiteltyyn artistiin istuvan ajattelumallin osuvasti:

11. maaliskuuta 1987

Van Nyus, keskiyö

Olen kehitellyt pientä teoriaa, jota kutsun teoriaksi hygienian ylläpitämisestä. Se on periaatteessa hyvin yksinkertainen..

1. Miksi käydä suihkussa, jos kuitenkin tulee uudelleen likaiseksi?

2. Miksi pedata sänky, jos kuitenkin aikoo nukkua siinä uudelleen?

3. Miksi selvitä, jos aikoo kuitenkin vetää uudet kännit?    

Suihkussa tarvitsee käydä vain silloin, kun ympärillä on ihmisiä, jotka eivät voi sietää löyhkää. Ainoa syy olla selvin päin on, että pitää tehdä jotakin. Kun minulla on muutama vapaapäivä kotona, voin paskat piitata muista ihmisistä ja velvoitteista.

"Johanna on tallonut Artoa korkokengillä päähän.."

Myös väkivalta, kuten moottoripyöräjengiläisten palkkaus ja ihmisten pahoinpitely viini- ja Jack Daniels -pulloilla kuuluvat näiden artistien elämään, ja hotellihuoneita tuhotaan rutiininomaisesti. Koko Kansan Johanna -kirjasta löytyvät muun muassa seuraavat, paljonpuhuvasti nimetyt luvut:

Väkivaltaa Arton kanssa
Lisää väkivaltaa Arton kanssa
Yhä lisää väkivaltaa Arton kanssa
Väkivalta Arton kanssa ei ota päättyäkseen

Mitä taas Nikki Sixxiin tulee, kertoo esimerkiksi musiikkivideo-ohjaaja Wayne Isham seuraavaa:

Nikki riivasi meikäläistä aina, haistatteli päin naamaa ja yhtenä päivänä hän täysin arvaamatta kävi käsiksi ja löi minua oikein kunnolla. Siihen tavallaan tottui.

Mötley Crüen väkivaltaista kulttuuria kuvaa lisäksi erinomaisesti heidän turvapäällikkönsä, entisen Helvetin enkeli Fred Saundersin selonteko:

Vastasin Mötley Crüen turvallisuudesta aina Shout at the Devil -kiertueesta lähtien. Kun Doc McGhee aikanaan palkkasi meikäläisen, se sanoi bändin olevan niin holtiton, että minun pitäisi tehdä mitä tahansa pitääkseni ne kurissa. Itse asiassa se sanoi antavansa minulle lisäpalkkion aina, kun löisin niitä. Sanoin, että sovittu.

Vedin Mötleyn jätkiä pataan harva se kerta. Kerran Indianassa mursin Tommyn klyyvarin, hajotin Nikkin kylkiluut ja pieksin Vincen pahanpäiväisesti monta kertaa, koska... no koska se on kusipää. Taisin jopa kerran lyödä Mick-parkaa. Ihan vain täydentääkseni kokoelman.

Lukijana oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavalla näiden kahden antisankarin ajoittain lähes identtisiin edesottamuksiin tuli toisinaan suhtauduttua. Kun Nikki Sixx sytytti hotellihuoneiden ovia palamaan, se oli poikamaisen hauskaa ja hassua, sellaista Extreme Duudsonit -meininkiä, mutta tarina Johannan hajottamasta ovesta herätti lähinnä kulmien kohottelua ja kummastusta: "Mites se nyt noin, pieni naisihminen..?".

Näiden kahden tarinan reflektointi herättikin oivalluksen siitä, miten erilaisia odotuksia ja standardeja eri sukupuolten edustajien käytökselle on ihan huomaamattaan tullut asettaneeksi. Vaikka uskookin sukupuolten väliseen tasa-arvoon, sitä saattaa silti huomaamattaan sietää miehiltä enemmän huonoa käytöstä kuin naisilta. Näiden kahden elämänkerran lukeminen peräkkäin onkin mitä erinomaisin kaksinaismoralismin paljastuskeino. Lukija saa toden teolla katsoa itseään peiliin.

Toisaalta on huomattava, että nämä väkivaltaiset välikohtaukset myös esitettiin näissä kirjoissa hyvin erilaisessa, sukupuolikoodiston värittämässä valossa, ja tämä totta kai ohjaili jossakin määrin minun reaktioitani lukijana: Heroiinipäiväkirjassa nyrkkien heiluttelu kuitattiin useimmiten luonnollisena ja arkisena tapahtumana kuin ohimennen, ja usein suhtautuminen verenvuodatukseen oli jopa humoristinen, kuten ylläolevista sitaateista selviää. "Pojat on poikia.."

Johannan harjoittamaan väkivaltaan taas suhtauduttiin lähinnä tyrmistyneesti, ja painopiste oli usein uhrien vammojen kuvailussa, ja tapahtumia todistaneiden ihmisten järkyttyneissä reaktioissa:

..Johanna istui päällä ja raivosi Artolle. Arto piteli Johannaa käsistä ja yritti rauhoitella. Tilanteesta häkeltyneenä ex-keikkamyyjä huusi Johannalle: "Mitä helvettiä?!" ja tilanne päättyi...

Nopeasti edenneen tilanteen järkytyksestä toivuttuaan ex-keikkamyyjän puoliso ehti tilanteeseen mukaan tarttumalla Johannaan kiinni, ja suunniteltu "Arto löi minua" -video jäi tekemättä.

..Mies oli tosiaan aika verillä, ja mun hommaama paita riekaleina.

Kuka kertoo ja miten?

Suurin ero Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen välillä on kertojan näkökulmassa: Nikkin kirja perustuu kyllä jossakin määrin tuttujen, kuten Tommy Leen ja Slashin kommentteihin, mutta ennen kaikkea Nikkin omiin, sangen avoimiin päiväkirjamerkintöihin vuosilta 1986-1987.  Koko Kansan Johanna -teos taas on koottu lähinnä Johannan lähipiirin haastatteluista ja muista sekundaarilähteistä.

Ainoat primaarilähteet Tukiaisen paljastuskirjassa ovat muutamat vanhat haastattelut, sekä Johannan muihin yhteyksiin (blogi, Facebook..) kirjoittamat, usein sangen sekavat avautumiset, joita on välillä siteerattu Koko kansan Johanna -kirjassa pitkästikin. Copypaste-toiminto on siis ollut Helen Ranta -nimimerkin taakse piiloutuvalla kirjoittajalla kovassa käytössä.

Lyhyesti: Heroiinipäiväkirja on päähenkilön itsensä kokoama elämänkerta, kun taas Koko Kansan Johanna on ulkopuolisen tahon kynäilemä paljastuskirja, jonka sisällön tarinan keskushenkilö haluaa pitkälti kieltää. Sinällään kukaan ei voi tietenkään sanoa varmasti, kumpi näistä kahdesta kirjasta on lopulta lähempänä objektiivista totuutta.

Nämä Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen sangen erilaiset syntytaustat ovat vaikuttaneet vahvasti siihen, mihin sävyyn tapahtumat on kerrottu. Heroiinipäiväkirjassa Nikki kontrolloi itse omaa imagoaan, ja pääsee itse päättämään, millaiseksi kertomuksen sävy muodostuu. Tarina ei ole kaunis, mutta se esitetään lukijalle ennen kaikkea varoittavana esimerkkinä ("Jos yksikin ihminen lukee tämän kirjan ja välttyy joutumasta sille tielle jolla minä olin, minun kannatti kertoa henkilökohtaisesta helvetistäni muille."), ja loppu on nostattava ja positiivissävyinen:

Minä olin narkomaani, alkoholisti, masentunut kontrollifriikki ja egoisti.. Rehellisyyden nimissä minun on pakko myöntää itselleni, että oikeasti vain juoksin pakoon..

..Joku kysyi, miksi kirjoitan tätä kirjaa, ja sanoin: "Ehkä yksi ihminen lukee sen ja saa siitä apua." Kysyjä sanoi: "No, eipä ole kovin rokkenrollia." Vastasin: "Haista vittu!" ja virnistin, koska tiedän, että juuri se on meikäläisessä kaikkein rokkenrolleinta - se, että teen elämässäni mitä huvittaa.

Oli myös mukava lukea, että osa Heroiinipäiväkirjan tuotosta käytetään hyväntekeväisyyteen:

Minä myös lahjoitan tämän kirjan tuottoja perustamalleni hyväntekeväisyysaloitteelle, Running Wild in the Nightille, joka Covenant Housen kautta auttaa kotoaan karanneita lapsia. 

Koko Kansan Johanna taas on kirjoitettu ilman päähenkilön suostumusta, ja kerronnan sävy on pääosin asiallinen, mutta usein myös sangen ivallinen. Monesti teksti muistuttaa väittelyä tai oikeudenkäyntiä, jossa ensin kerrotaan Johannan kanta asioihin, ja sen jälkeen muut tahot kumoavat kaiken. Niinpä Koko Kansan Johanna -kirjan sangen omaperäinen jännite syntyy paitsi häiritsevistä tapahtumista, myös keskenään riitelevien näkökulmien välisistä törmäyksistä.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että amerikkalaiset veivät tämän erän. Siinä missä Koko Kansan Johanna on hätäisen oloisesti ja riitaisissa tunnelmissa koottu sotkuinen ryöpytys, voi Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa luonnehtia sujuvasti ja omaäänisesti kerrotuksi selviytymistarinaksi, jolla on myös selkeä ja opettavainen viesti.

Lopuksi haluan vielä vinkata, että mikäli musiikin maailmaan sijoittuvat laatuelämänkerrat kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tutustua myös Mötley Crüen kiiteltyyn The Dirt -yhteiselämänkertaan vuodelta 2001.

Heroiinipäiväkirjan graafinen ilme on teemaan sopiva

ja poikkeuksellisen pitkälle mietitty.