Sisäistetyn läskifobian ytimessä
Luin Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille (2022) jo jokin aika sitten, en vain ole saanut aikaiseksi bloggata siitä. Kirjan mitäänsanomattomuudesta tämä ei kerro. Kun aikoinaan sain äänikirjan kuunneltua, olin juuri menossa syömään tuttuni kanssa. Kirja valui mukaan pöytäkeskusteluihimme kuin huomaamatta. Hehkutin Omaheimoa ruokaseuralleni, ja pohdiskelin ääneen, mahdanko itsekin kärsiä sisäistetystä läskifobiasta. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olen myös palannut kirjan pariin uudelleen, kun kaipaan kunnon suunpieksäntää.
Ratkaisuja läskeille ei raflaavasta nimestään huolimatta ole suunnattu vain "läskeille" (Omaheimon suosima termi), vaan ihan kaikille. Omaheimo kirjoittaa osuvasti, hauskasti ja kiinnostavasti elämästä isokehoisena länsimaisessa yhteiskunnassa. Nykykulttuurin tutkimuksesta väitelleenä kiinnostuin erityisesti Omaheimon huomioista liittyen siihen, miten läskit esitetään mediassa. Esimerkiksi elokuvissa läskit kuvataan usein negatiivisessa valossa, joko hassuina ja säälittävinä hedonisteina (Rough Night, 2017) tai vaarallisina (Piina, 1990). Lihava keho voi tuottaa myös suurta häpeää (Gilpert Grape, 1993).
Aivan oma ilmiönsä ovat lisäksi mediassa käytetyt päättömät läskit, eli kuvapankkikuvat anonyymeistä läskeistä, joiden päät on rajattu ulos kuvasta (Headless Fatties). Omaheimo kuvaa ilmiötä näin:
Se kertoo, että lihavuus on niin kamala tila, lihava keho niin kiusallinen asia, ettei kenenkään tarvitse uhrata kasvojaan siitä kertomiseen. Kamalinta on, että nämä päättömät läskit ovat vaatteistaan ulospullistuvia torsoja ilman kasvoja, ilman ääntä, ilman omaa tarinaa. He ovat lihakasoja joita voi ällistellä ja paheksua ja miettiä että en minä kyllä ainakaan.
Ihan kaikkea en Omaheimon teoksesta toki allekirjoita. Esimerkiksi kehopositiivisuuden määritelmä, jonka Omaheimo kirjassaan esittää, on tavallaan ok, mutta vieroksun sen tiukkaa rajaamista vain vähemmistökehoisille kuuluvaksi. Ja kuka saa määrittää, mikä lopulta on vähemmistökeho ja mikä ei? Kuinka läski pitää esimerkiksi olla, että pääsee pujahtamaan kehopositiivisuuden viitan alle? Tätä pohdintaa tehdessäni aioin hetken aikaa käyttää termiä "painoindeksi", mutta olen samaa mieltä Omaheimon kanssa siitä, että painoindeksien käyttö olisi hyvä lopettaa. Kuten Omaheimo toteaa: "BMI on saatanasta".
Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi mukaansatempaavimmista tietokirjoista pitkään aikaan. Lukekaa, lukekaa, lukekaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti