Meta, metampi, Toinen
Tuomas Vimman esikoisteos, Helsinki 12 (julk. 2004), oli aikoinaan kohuttu, paljon huomiota saanut romaani. Niinpä Vimma intoutui kirjoittamaan siitä fiktiivisen metaromaanin, Toisen, (julk. 2005), jossa "paljastuu", että Vimma olikin vain sätkynukke, ja todellisuudessa menestysromaanin on kirjoittanut hänen tyttöystävänsä, näyttävä ja älykäs, mutta julkisuutta vihaava ja siksi haamukirjailijan roolissa viihtyvä Indigo. Vimma itse ei ole edes lukenut tyttöystävänsä kirjaa kunnolla läpi, vaikka promoaa sitä aktiivisesti. Tämä meta-asetelma oli hauska. Vähän kuin Vimma olisi kävellyt oman itsensä takana, ja heitellyt kiviä takaraivoonsa.
Vimmalle tyypillisesti Toinen on villi ja hedonistinen teos, jossa yhdistetään sujuvasti kerskakulutus, seksi, ruoka, muotivaatteet ja kaikkien mahdollisten yhteiskunnan sääntöjen rikkominen. Erityisesti kirjan kolmas päähenkilö, Vimman umpirikas ystävä Ronja, tekee juuri niin kuin itse haluaa, olipa kyseessä sitten villin karhunpennun haltuunotto, oman aivokuoren lamauttaminen, feederismi, tai kyseenalaiset poliittiset mieltymykset. Tosin sen verran Vimma toki tulee vastaan, että hän näyttää lukijalle myös Ronjan tekemien valintojen haittapuolet ja jälkiseuraamukset.
Kuten muissakin Vimmalta lukemissani teoksissa, myös tässä otettiin kantaa johonkin kyseenalaiseen alaan. Tällä kertaa kritiikin kohteena oli sensaatiolehdistö, ja erityisesti kaikkien suomalaisten tuntema Seiska. Näkökulma ja sävy oli tällä kertaa kuitenkin erilainen, kuin Raksassa ja Helsinkin 12:ssa, joissa läpimätää alaa tarkastellaan sisäpuolelta käsin. Nyt Vimma nimittäin asetti itsensä ulkopuolisen uhrin asemaan, ja kritiikkikin oli mahdollisesti tästä johtuen tavallista hampaattomampaa. Lisäksi valitun alan lieveilmiöt olivat ennalta tuttuja, ja siksi kovin yllätyksettömiä. Juorutoimittaja Rauni Näätävaaran edesottamukset eivät siis valitettavasti saaneet aikaan samanlaista wow-efektiä, kuin rakennusalan ja mainosalan synkemmän puolen esittely:
- I've heard it, I've heard it, I've heard it.. Lopun kosto oli sentään vimmamaisen näyttävä ja yliampuva.
Kuten muissakin Vimmalta lukemissani teoksissa, myös tässä otettiin kantaa johonkin kyseenalaiseen alaan. Tällä kertaa kritiikin kohteena oli sensaatiolehdistö, ja erityisesti kaikkien suomalaisten tuntema Seiska. Näkökulma ja sävy oli tällä kertaa kuitenkin erilainen, kuin Raksassa ja Helsinkin 12:ssa, joissa läpimätää alaa tarkastellaan sisäpuolelta käsin. Nyt Vimma nimittäin asetti itsensä ulkopuolisen uhrin asemaan, ja kritiikkikin oli mahdollisesti tästä johtuen tavallista hampaattomampaa. Lisäksi valitun alan lieveilmiöt olivat ennalta tuttuja, ja siksi kovin yllätyksettömiä. Juorutoimittaja Rauni Näätävaaran edesottamukset eivät siis valitettavasti saaneet aikaan samanlaista wow-efektiä, kuin rakennusalan ja mainosalan synkemmän puolen esittely:
Kyllä mä olin omassa mielessäni ollut varautunut siihen, että media kiinnostuis musta. Jotenkin olin vain naivisti kuvitellut sen tarkoittavan haastattelupyyntöjä ja satunnaisia nimmarinruinaajia. Massiivinen ajojahti, jonka kohteeksi olin joutunut, oli jotain mistä en ollut pahimmissa painajaisissanikaan uneksinut.
- I've heard it, I've heard it, I've heard it.. Lopun kosto oli sentään vimmamaisen näyttävä ja yliampuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti