Liitto, Tuomas Kyrö

Kyrö vakavana

Suomen kärkikirjailijoihin kuuluva Tuomas Kyrö on aiemmin ollut minulle tuttu lähinnä Mielensäpahoittajista ja Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmasta, ja minun silmissäni hän onkin aina ollut ennen kaikkea huumorimies, koko kansan oma karvahattu. Niinpä yllätyinkin melkoisesti, kun kuuntelin tämän, Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleen Liitto-teoksen vuodelta 2005. 

Vaikka äänikirjan takakannessa tarinaa kuvailtiinkin tragikoomiseksi, en itse juurikaan komiikkaa havainnut. Nyt uitiin syvissä vesissä. Osa sota-aikaan sijoittuvista kohtauksista oli suorastaan pysäyttävän raakoja ja puistattavia, vaikka Mielensäpahoittajan taustalla leijuva henki lievensikin tunnelmaa. Olisikin ollut mielenkiintoista tietää, miten paljon synkempänä olisin tätä romaania pitänyt, jos se ei olisi ollut juuri Kyrön kirjoittama.

Sinällään Liitossa on paljon samaa kuin Mielensäpahoittajissakin; menneet vuosikymmenet ovat tarinoissa läsnä joko konkreettisesti, tai ainakin muistoina. Ja ennen kaikkea: päähenkilöt ovat sympaattisia ja rehtejä puurtajia, mutta heillä on vaikeuksia kommunikoida läheistensä kanssa, tuppisuisia suomalaismöllejä kun ovat. 

Liitto on kerännyt kirjabloggarien keskuudessa pääosin kiitosta. Kerrontaa ja kieltä on kehuttu, ja mitä äänikirjaversioon tulee, totesi esimerkiksi Amma omassa arviossaan, että kahden eri lukijan (Veikko Honkanen ja Päivi Akonpelto) käyttäminen oli onnistunut ratkaisu, joka toi tarinaan lisäsyvyyttä. Itse olen pitkälti samoilla linjoilla, vaikka minulle Mielensäpahoittaja onkin silti edelleen ykkönen, mitä Kyrön tuotantoon tulee. Noissa kirjoissa kun on jotain uniikkia tähän verrattuna. Koska onhan toki selvää, että Liiton kaltaisia teoksia on julkaistu Suomessa useita, ja esimerkiksi niin ikään Suomen sota-ajoista kertova Katja Ketun Kätilö (julk. 2011) oli minusta kokonaisuutena kiehtovampi.