Rommipäiväkirja, Hunter S. Thompson

Jo 1960-luvulla kirjoitettu Rommipäiväkirja julkaistiin vasta
vuonna 1998.  Tarina on fiktiivinen, mutta se perustuu
vahvasti Hunter S. Thompsonin omiin kokemuksiin.

"Tuo tämäniltainen juttu voi karata käsistä.. 

Ainakin toivon niin."

Hunterin S. Thompsonin (1937-2005) persoonassa on jotain tavattoman kiehtovaa. Hunter oli älykäs, tarkkanäköinen ja oikealla tavalla vihainen mies, jonka olemus huokui kahlitsematonta energiaa. Nämä piirteet tulivat esille erityisesti aiemmin lukemissani kirjoissa Helvetin enkelit ja Pelon valtakunta. Nyt lukemani, 1950-luvun Puerto Ricon San Juaniin sijoittuva Rommipäiväkirja oli niihin verrattuna melko rauhallisesti kirjoitettu.

Ok, mukana oli kyllä esimerkiksi tämä kohtaus:

Olin yhä tajuissani, ja tietoisuus siitä, että minua potkittiin kuoliaaksi Puerto Ricon viidakossa yhdentoista dollarin ja viidenkymmenen sentin takia, täytti minut sellaisella kauhulla, että aloin kirkua kuin eläin.

-Tällaiset kohdat olivat kuitenkin pääsääntöisesti melko harvassa. Kerrontatyyliltään kirja oli nimensä mukaisesti päiväkirjamainen: Lueteltiin, mitä juotiin ja syötiin ja missä, millaisia lehtikeikkoja tehtiin, ja niin edelleen. Pitkälti Hunter myös vain tarkkaili ympäristöään ja mietti: "Mitä minä teen täällä?".

Juoni tiivistyi vasta kirjan loppupuolella. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tarina muuttui kiinnostavaksi sivun 159 paikkeilla, jossa Hunter totesi: "Tuo tämäniltainen juttu voi karata käsistä.. Ainakin toivon niin."

Vähemmän pisteitä= parempaa luettavaa

Hunterille tyypillisiä, tarkkanäköisiä, taidokkaasti ja rönsyilevästi ilmaistuja ajatuksia lauottiin liian harvoin. Tähän liittyen haluan kuitenkin esitellä tämän poikkeuksellisen hyvän kohdan:

Heittelimme lyhyitä syöttäjä keskustan yli ja pitkiä leijoja sivurajaa pitkin, ja jonkin ajan kuluttua minusta alkoi tuntua siltä, etä suoritimme jotain pyhää rituaalia, kaikkien nuoruudenlauantaidemme uudelleenvahvistamista - karkotettuina, eksyneinä ja eristettyinä nuoruutemme peleistä ja juopuneista stadioneista, melun tuolle puolen ja sokeina niiden iloisten spektaakkelien valheellisuudelle - siinä minä nyt olin, pilkattuani vuosia amerikkalaista jalkapalloa ja kaikkea mitä se edusti, autiolla Karibian hiekkarannalla, juoksemassa hölmöjä syöttökuvioita aidon korttelipallofanaatikon antaumuksella.

-Minä nautin suunnattomasti juuri tällaisista lennokkaista ja hengästyttävän pitkistä lauseista. Minulle Hunter on parhaimmillaan juuri tällaisena. Tässä kirjassa tällainen flow oli valitettavasti harvinaista herkkua, ja pääosin kerronta vaikutti hieman laiskalta. Sanoisinkin, että jos haluaa tutustua Hunter S. Thompsonin kirjoihin, ei kannata aloittaa Rommipäiväkirjalla. Se kannattaa lukea vasta lopuksi, niin sanottuna bonuksena, jos piti muusta tuotannosta.

Nuori Hunter.

Hunterin herkempi puoli

Nostan tämän kirjan parhaimmaksi ja mieleenpainuvimmaksi kohtaukseksi hyvin epähuntermaisen kohdan, joka toi unenomaisella ja haikealla tunnelmallaan mieleen enemmänkin Sofia Coppolan elokuvat:

Sitten huomasin kaksi toisiinsa kietoutunutta ihmistä lähellä riuttaa. Tunnistin Yeamonin ja tytön, joka oli ollut samassa koneessa kanssani. He olivat alasti ja seisoivat vyötäröään myöten vedessä, tytön jalat Yeamonin lantion ympärillä ja kädet tämän kaulalla. Tytön pää oli taaksepäin kallellaan ja hänen hiuksensa valuivat hänen takanaan ja kelluivat vedessä kuin vaalea harja.

Aluksi luulin näkeväni harhoja. Näkymä oli niin idyllinen, että järkeni kieltäytyi hyväksymästä sitä. Minä vain seisoin paikallani ja katselin. Yeamon piteli tyttöä kiinni lanteilta ja keinutti tätä hitaissa kaarissa puolelta toiselle. Sitten kuulin äänen, pehmeän, iloisen kiljahduksen, kun tyttö levitti kätensä kuin siivet.

Silloin lähdin pois ja ajoin takaisin Jesus Lopo -kaupalle. Ostin pienen pullon olutta viidellätoista sentillä, istuin ulos penkille ja tunsin itseni vanhaksi mieheksi. Näky, jonka olin juuri todistanut, toi mieleen paljon muistoja - ei asioista, joita olin tehnyt, vaan asioista, joita en ollut onnistunut tekemään, tuhlatuista tunneista ja turhauttavista hetkistä ja iäksi hukatuista tilaisuuksista, koska aika oli syönyt niin ison osan elämästäni enkä koskaan saisi sitä takaisin. Kadehdin Yeamonia ja säälin itseäni samaan aikaan, koska olin nähnyt hänen kokevan hetken, joka sai minun onneni vaikuttamaan mitättömältä.

Rommipäiväkirja-elokuva

Rommipäiväkirjasta on tehty myös elokuva, joka ilmestyi vuonna 2011. Se ei noudattele kirjan juonta orjallisesti (ja miksi pitäisikään, ovathan elokuva ja kirja kaksi eri diskurssia), mutta on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Rommipäiväkirja-elokuvan pääosan näytteli Johnny Depp. Itse olen assosioinut Johnnyn Hunteriksi jo vuosia, tekihän Johnny suorastaan ikimuistoisen roolityön Hunterina elokuvassa Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa. En tule koskaan unohtamaan kohtausta, jossa Hunter/Johhny herää vettä lainehtivasta ja täysin tuhotusta hotellihuoneesta jättimäinen matelijan tekohäntä takapuolessaan.
-Jos nauruun voisi kuolla..

Johnny Depp ja Hunter S. Thompson olivat hyviä ystäviä myös tosielämässä. Hunter oli Johnnylle tietynlainen mentori.