Siipien kantamat, Jussi Valtonen

Finlandia-palkinnon hieno etiäinen

Minulla on ollut melkoinen Jussi Valtos -putki päällä. Olen nimittäin samaan aikaan kuunnellut Valtosen kahta eri teosta rinnakkain, toista autossa, toista kotona. Kierroksessa ovat Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät (julk. 2014) ja seitsemän vuotta vanhempi, Tammen ja Bonnierin pohjoismaisessa romaanikilpailussa toiseksi sijoittunut Siipien kantamat (julk. 2007). Astetta lyhyempi Siipien kantamat tuli ensin päätökseensä. 

Omalla kohdallani tätä kuunteluelämystä lyhensi entisestään se ikävä sattuma, että kuusilevyisen äänikirjan ensimmäinen cd ei toiminut lainkaan, vaikka kokeilin onneani lopulta neljällä eri laitteella. Esimerkiksi kaksi eri tietokonetta ilmoitti levyn olevan tyhjä. Outoa..

Mutta asiaan. En ole yleensä tämänkaltaisten, synkähköjen suomalaiskirjojen ylin ystävä. Esimerkiksi Riikka Pulkkinen ja Sofi Oksanen ovat minulle hieman liikaa. Valtosen kohdalla minkäänlaista vastenmielisyyttä ei kuitenkaan syntynyt. Uskon syyn olevan siinä, että Valtosen henkilökavalkadissa oli syvissä vesissä uivan Juhanin ohella myös räväkkä Marianne, joka toi hahmogalleriaan kaivattua sähäkkyyttä ja huolettomuutta. Lukijana olen aina nauttinut siitä, että tarinasta löytyy vahvoja ja värikkäitä persoonia. Sinällään lukiolaistytön ja äidinkielenopettajan suhde oli toki todella tulenarka aihe, mutta Valtonen hoiti sen onneksi hyvällä maulla. 

Nautin myös Valtosen runsaista intertekstuaalisista viittauksista ("Nabokov hymyilee jossain..") ja elävästä kerronnasta, joita kaikissa tästä kirjasta lukemissani arvosteluissa on kiitelty, ja syystäkin. Tapa, jolla Juhanin mielenliikkeitä ja ajatuksia kuvattiin, oli poikkeuksellisen tarkkanäköinen ja osuva. Osasyy tähän saattaa löytyä Valtosen psykologin koulutuksesta.