Täällä Pohjantähden alla, Osa II, Väinö Linna

Se Suomen historian astetta synkempi luku

Väinö Linnan (1920-1992) Täällä Pohjantähden alla -trilogian toinen osa (1960) oli pysäyttävää kuunneltavaa. Kirjasarjan ensimmäisessä osassa talollisten ja torpparien välille muodostuneet jännitteet purkautuivat nyt verisesti. Hahmoja ei todellakaan säästelty tai säälitty. Huomasin selkeästi, että astetta kevyempien fiktiivisten kertomusten jäljiltä odotin tuon tuostakin turhaan, että "hyvät tyypit pelastuisivat viime hetkellä" jollakin mielikuvituksellisella ja cinemaattisella tavalla. Nyt ei kuitenkaan ratsastettu kepeästi auringonlaskuun, vaan joko kaaduttiin joukkohautaan, tai onnuttiin luurangonlaihoina ja yhteiskunnan hylkääminä takaisin kotiin. Kaukana oli kepeä Hollywood-viihde.

Yleensä en ole kiinnostunut sotatarinoista. Esimerkiksi joitakin vuosia sitten silloinen poikaystäväni yritti saada minua katsomaan palkittua, Tom Hanksin tähdittämää Pelastakaa Sotamies Ryan -elokuvaa, mutta ei. Ei vaan napannut, koska sota ei ole minun juttuni. Nyt huomasin kuitenkin liikuttuvani, ja todella kiinnostuvani siitä, miten taisteluissa käy. Tämä johtui paitsi Linnan kertojanlahjoista, myös tapahtumien henkilökohtaisesta koskettavuudesta. Pysähdyin toistuvasti pohtimaan, miltä omista sukulaisistani on mahtanut tuntua vuonna 1918. Jos isoiso-vanhempani olisivat vielä elossa, haluaisin mennä kysymään heiltä, miten he kaiken kokivat, ja millä puolella vankileirin piikkilanka-aitaa he seisoivat. Tietojeni mukaan suonissani virtaa niin talollisten, kuin torpparienkin verta.

Viime aikoina mediassa on uutisoitu laajasti Pohjois-Korean vankileirien oloista. Miten ihmiset ovat olleet niin nälkäisiä, että he ovat syöneet jopa ruohoa. Niinpä olikin jokseenkin kiusallista kuulla, miten Linna kuvaili suomalaisten punavankien leirioloja pitkälti samanlaisiksi. Väkivaltaa oli huomattavasti vähemmän, mutta nälkään näännyttäminen kuului täälläkin nähtävästi asiaan, ja jopa iholla kiipeilevät syöpäläiset kelpasivat luurangonlaihojen miesten ravinnoksi, jos Linnaa on uskominen.

Torppariperheen kasvattina Linna tietenkin painotti ennen kaikkea valkoisten pahoja tekoja, mutta tästä ymmärrettävästä puolueellisuudesta huolimatta punavankien järkyttävät olot saivat minut häpeämään. Ajattelin hiljaa mielessäni: "Ei voi olla totta, että vieraat valtiot todella kritisoivat suomalaisten punavankien oloja samassa hengessä, kuin nyt kritisoidaan Pohjois-Korean vankileirejä! Miksi tästä ei aikoinaan puhuttu koulun historiantunneilla enempää? Enpä olisi uskonut..".

Koskettavin kohtaus oli minusta pentinkulmalaisten punaisten pahaenteinen lähtö Tampereelle sisällissodan alkaessa. Tavassa, jolla ensimmäistä kertaa junassa olleet, huonosti varustautuneet nuoret sotilaat jännittivät tulevaa matkaa, oli jotain todella liikuttavaa ja karmivaa. Kaikki oli kiinnostavaa ja uutta, ja he olivat vielä niin kovin viattomia. Ihan kuin olisivat olleet teuraalle menossa; eivät ymmärtäneet, mikä heitä perillä odotti.. Kunnioitan tapaa, jolla Linna kuvasi sotilaat kasvottomien tappokoneiden sijasta tuntevina ja ajoittain hyvin herkkinäkin ihmisinä. Ihmisinä, joita odotettiin takaisin kotiin.

Ei ihme, että vuoden 1918 tapahtumia pidetään Suomen historian ristiriitaisimpina, ja kollektiivisen trauman jäljet ulottuvat pitkälle. Olisi mielenkiintoista lukea Linnan punanäkökulman jälkeen vastapainoksi vaikkapa Frans Eemil Sillanpään Hurskas Kurjuus -teos (1919), joka käsittelee tapahtumia puolestaan valkoisten perspektiivistä käsin.

Loppukevennys

Linnaa on kritisoitu naisnäkökulman sivuuttamisesta. Itse olen kuitenkin löytänyt Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta useita persoonallisia naishahmoja, joista muodostin mielessäni hyvinkin selkeät ja tunnepitoiset kuvat.

Räväkästä Elma Laurilasta pidin yli kaiken, kun taas takakireä Ellen Salpakari sai niskakarvani pystyyn. Värikäs Aune Leppänen herätti puolestaan sympatiani: hänen moraalikäsityksensä eivät istuneet kyläyhteisöön kovinkaan hyvin, ja hän sai kärsiä siitä. Nykymaailmassa Aunella olisi helpompaa. Ja lopuksi: Elina Koskela oli herttainen, mutta hieman liiankin kiiltokuvamainen, ja siksi tylsähkö. Rakkaustarina Akselin kanssa pelasti kuitenkin paljon, ja toi hahmoon kaivattua lisäsyvyyttä. Näin minä heidät sieluni silmin näin:

Elma Laurila

(www.theguardian.com)

Ellen Salpakari

(www.thefancarpet.com)

Aune Leppänen

(www.laineysgossip.com)

Elina Koskela (os. Kivivuori)

(www.mtv.fi)