keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Kaikenkarvaiset ystäväni, James Herriot



Lamb-approved literature.


Tarinoita reaalimaailman Konnusta


Olen lukenut James Herriotin (1916-1995) Kaikenkarvaiset ystäväni -teoksen (All Creatures Great and Small, 1972/1979) nyt jo kahdesti. Plus kaikki muutkin Herriotin eläinkirjat ainakin kerran. Syy on yksinkertainen: maaseutueläinlääkärinä toimineen Herriotin vauhdikkaiden ja hellyttävien eläintarinoiden lukeminen tekee hyvää. Ne ovat täydellinen vastalääke kaikkiin mahdollisiin vaivoihin aina työstressistä yleiseen maailmantuskaan ja Miley Cyrusin uusimpiin mauttomuuksiin asti. Vain muutama sivu Herriotin tekstiä, ja mieli on taas kuin taikaiskusta tyyni, vakaa ja iloinen.

Tarinoiden vanha, 1930- ja 1940 -luvun taitteen brittiläinen maaseutu on turvapaikka vailla vertaa. Se tuntuu olevan niin kovin kaukana pahasta maailmasta. Ei ihme, että J.R.R. Tolkienkin otti sen esikuvakseen luodessaan hobittien idyllistä kotiseutua, Kontua.

Eläin- ja ihmisluonnon kummallisuuksia tarkastelevissa kertomuksissa käyskennellään pitkin Yorkin maaseudun kauniita tasankoja raikasta ilmaa haistellen, ja tuon tuostakin lempeästi naurahdellen. Vaarallisistakin tilanteista jalostuu jälkeenpäin hauskoja anekdootteja, joita ei jäädä kauhistelemaan, olipa kyse sitten huippujyrkän mäen laskemisesta jarruttomalla autonromulla, tai verenhimoisen tanskandoggin väkivaltaisen hyökkäyksen torjumisesta. Aina välillä heittäydytään kumisaappaat jalassa selälleen nummelle, ja mietitään pilviä tuijotellen, kuinka mukavaa onkaan, kun saa työskennellä maaseudulla. Herriotin peruskiitollista, iloista ja rohkeaa elämänasennetta ei kerta kaikkiaan voi olla ihailematta. Välillä hän saattaa kyllä todeta:

Miksi hitossa olinkin saanut päähäni ruveta maaseutueläinlääkäriksi? Olin ollut hullu valitessani työn, jossa sai raataa seitsemän päivää viikossa ja yöt lisäksi. Toisinaan minusta tuntui, kuin ammattini olisi ollut pahansuopa elävä olento, joka kokeili ja tarkkaili minua lisäten painetta yhä enemmän ja enemmän vain nähdäkseen, missä pisteessä lysähtäisin kuolleena maahan.

Mutta jo pian: 

Täysin alitajuinen reaktio nosti minut kuiville itsesäälin suosta; luontainen optimismini palasi ja ohjasin ajatukseni edessä olevaan työhön.

- Respect!


Äitini lammaskatraan karitsat luottivat James Herriotiin heti.
Huomaa myös pieni, kiinnostunut turpa vasemmalla.

2 kommenttia:

  1. Onpas sööttejä lampaita, tuo musta karitsa on aivan ihana. :) James Herriotia olen lukenut vuosia sitten, tämä postaus toi mukavia muistoja mieleen. :)

    Sinulle on Muumi-haaste blogissani: http://oksanhyllylta.blogspot.fi/2014/03/haastevastaus-muumikirjat-ja-mina.html

    VastaaPoista
  2. Joo, harmi etteivät pysy aina noin pieninä ja suloisina =) Olivat kyllä helppoja kuvattavia, heti tulivat aidan viereen, kun näkivät ihmisen, eivätkä pelänneet edes salamavaloa. Kirjaakin piti varjella, koska yrittivät syödä sen :D

    James Herriot on minullekin tuttu jo vuosien takaa, edellisen kerran luin hänen kirjallisen tuotantonsa läpi noin kymmenen vuotta sitten. Mutta näihin teoksiin palaa kyllä mielellään uudestaan ja uudestaan, sen verran ihastuttavia ne ovat. Seuraavaksi voisi katsoa kirjojen pohjalta tehdyn televisiosarjan.

    Kiitos haasteesta, tartun tähän ilman muuta. =)

    VastaaPoista