Suomen aavemetsästäjät, Mika Nikkilä

 

Kummituksia on olemassa, mitä seuraavaksi?

"Montako elävää henkilöä istuu nyt täällä yläkerrassa?" Välittömästi kysymyksen jälkeen nainen vastasi: "Kolme." Meitä todellakin oli kolme. Uskomatonta mutta totta, nainen todellakin taisi meidät siis nähdä, koska miten muuten hän olisi voinut tietää, montako meitä on. 

Skeptikot, jotka eivät tunnusta varmaan edes omaa olemassaoloaan ilman, että se on tieteellisesti todistettu, olisi hyvä joskus saada mukaan näihin tutkimuksiin...

Mika Nikkilän Suomen aavemetsästäjät -kirjaan (2019) pätee ilmaisu: hyvä idea, huono toteutus. Vietin nuoruusvuoteni katsellen Most Hauntedin kaltaisia tosi-tv -helmiä, ja odotin tämän kirjan jatkavan samalla linjalla, Ghost boxeja, orbeja ja dramatiikkaa säästelemättä. Ja nyt ollaan vieläpä Suomessa, ja vieraillaan muun muassa Kytäjän kartanossa, Lapinlahden vanhassa mielisairaalassa ja Hämeen linnassa. Tämänhän on pakko olla mitä parhainta viihdettä tummeneviin iltoihin! Varsinkin, kun Suomen aavemetsästäjät suhtautuvat asiaansa vakavasti, ja kunnioitusta tuntien, mistä iso plussa.

Mutta. Valitettavasti aavemetsästys ei käänny kirjaksi kovinkaan hyvin. Ei varsinkaan, kun tekstissä on jatkuvia kirjoitusvirheitä. Erityisesti lauseiden sanajärjestykset tökkivät. Herää kysymys, miksei kukaan ole oikolukenut tekstiä kunnolla? Jossain vaiheessa outoihin sanajärjestyksiin toki jo turtui. 

Toinen ongelma on aavekontaktien monotonisuus ja pintapuolisuus. Esimerkiksi paikkojen, ja niissä majailevien aaveiden historioista olisi voinut kertoa paljon enemmän. Kirja formaattina olisi taipunut siihen loistavasti. Ja aaveille olisi myös voinut esittää hiukan kiinnostavampia kysymyksiä. Nikkilä ja hänen tiiminsä kuitenkin pyrkivät kommunikoinnillaan lähinnä todistamaan, että henkiä on olemassa, ja siihen se sitten monesti jäi. Tarina loppui kesken kuin kananlento kerta toisensa jälkeen. 

Paikalla oli toki myös meedio, joka auttoi vainajia kulkemaan valoon, mutta tästä ei harmikseni kerrottu juuri mitään. Tällainen pintapuolisuus tuntui melkoiselta härnäämiseltä, ja muuttui kirjan edetessä myös toisteiseksi. En toki odottanut, että Nikkilä olisi tehnyt tunteja kestäviä, kulttuuriantropologisia syvähaastatteluja henkien kanssa, mutta hiukan enemmän olisi ollut kiva saada irti. Välillä henget sentään mätkivät Nikkilää ja muita aavemetsästäjiä turpaan. Hieman teki mieli itsekin tehdä samoin.