Elolliset, Iida Turpeinen

 

Surumielinen ekoromaani

Nainen jatkaa matkaansa. Askelten ääni kaikuu huoneissa, sekoittuu toisesta salista kantautuvaan valaan lauluun, ja äkkiä kaikki seisahtuu. Sade taukoaa, Stellerin kynä jäykistyy muistikirjan ylle, Constance laskee säämiskää pitelevän kätensä, Grönvallin sivellin pysähtyy paperilla ja museon seinissä piileskelevät myrkkyhämähäkit jähmettyvät aloilleen, pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaiken nielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa.

Iida Turpeisen esikoisteos Elolliset (2023) nimettiin hetki sitten Finlandia-ehdokkaaksi, eikä syyttä. Kirja oli mukaansatempaavaa, koskettavaa ja ajoittain myös järkyttävää luettavaa. Tässä on teos, jossa on kohdillaan sekä juoni että kieli, eettisestä ja filosofisesta sanomasta puhumattakaan. Monissa muissakin arvioissa esiin nostettu kiitos-osio, jossa luetellaan kirjan kirjoittamisen aikana sukupuuttoon kuolleita lajeja on ilman muuta pysäyttävä. Tämä on dystopia, joka on jo tapahtunut.

Tarinan keskiössä on 1700-luvulla sukupuuttoon kuollut stellerinmerilehmä, milloin elollisena, milloin elottomana. Varsinkin kirjan ensimmäinen osa on vavahduttavaa luettavaa. Siinä arviolta 4000 kiloa painava ja seitsemän metriä pitkä, lempeä ja kesy sireenieläin kohtaa ihmisen, kuolettavin seurauksin. Aluksi metsästys tapahtuu tieteen varjolla, mutta pian huomataan, miten käyttökelpoisia eläimen liha ja rasva ovatkaan. En muista koskaan lukeneeni yhtä sydäntä särkeviä kuvauksia eläimen metsästyksestä. Jouduin pitämään taukoa äänikirjan kuuntelussa, koska en pystynyt ottamaan enempää kärsimystä vastaan. Tähän liittyen minua järkytti merilehmien tappamisen ohella erityisesti villikettujen tarpeettoman julma kohtelu. 

Tätä nykyä esimerkiksi meillä Suomessa metsästys on tarkoin säädeltyä, ja siinä noudatetaan muun muassa luonnonsuojelulakia ja metsästyksen eettisiä ohjeistuksia. Elollisista löytyy syy sille, miksi metsästystä säädellään nykyisin tarkasti. 

Toisin kuin stellerinmerilehmän kohtalonhetkinä 1700-luvulla, nykyisin ihmisen aiheuttaman sukupuuton käsite tunnetaan ja sitä pyritään estämään. Toki vaihtelevalla menestyksellä. Joitakin jo sukupuuttoon kuolleita lajeja yritetään myös herättää uudelleen henkiin geeniteknologian avulla, joskaan Elollisissa näille yrityksille ei hurrata. 

Iida Turpeinen ja stellerinmerilehmän luuranko.
Kuva: Susanna Kekkonen.