Pohjoisen mytologia, Neil Gaiman

 

Edda gaimanilaisittain

Kun tartuin tähän Neil Gaimanin Pohjoisen mytologia -teokseen (Norse Mythology, julk. 2017), en ollut varma, mitä odottaa. Tiesin vain, että kirjan kansi on hieno, nimi lupaava, ja sen on kirjoittanut legendan maineessa oleva fantasiakirjailija. Kun aloitin lukemisen, jätin johdannon väliin, ja hyppäsin ummikkona suoraan tarinoihin. 

Pian minulle selvisi, että kyseessä on Gaimanin uudelleentulkinta Runo-Eddasta (800-1000 -luku), ja Proosa-Eddasta (noin 1220). Petyin hieman, koska olin odottanut saavani lukea jotain aivan uutta. Mietin jopa, ovatko Gaimanilta loppuneet ideat kesken? Mutta taas toisaalta, onko mikään lopultakaan täysin uutta, ja jos siltä joskus vaikuttaakin, voiko sekin johtua vain siitä, että lähde on lukijalle sillä kertaa tuntematon? Tämä on klassinen ikuisuuskysymys. Kuten Christopher Booker on todennut kirjassaan The Seven Basic Plots - Why We Tell Stories: 

Without in any way wishing to detract from the genius of our great storytellers -- the stories told by even the greatest of them are not their own. Their skill lies in the power with which they manage to find new outward clothing in which to dress up a theme which is already latent, not only in their own minds but in those of their audience. (Booker, 2004, s. 543.)

Kokemuksena Gaimanin Edda-uudelleentulkinnat olivat sujuvaa, joskin ajoittain hieman pintaraapaisumaista ja asiasta toiseen hyppivää luettavaa. Tämä tarinoiden sekvenssimäisyys johtuu tietenkin pitkälti Gaimanin lähdemateriaalista, joka on toki sinällään ehdottomasti lukemisen arvoista itsessäänkin. Omiksi suosikeikseni Gaimanin uudelleentulkinnassa nousivat tarinat, joissa Loki oli keskeisessä roolissa (esimerkiksi "Mestarirakentaja"). Pidän Lokin moniselitteisyydestä, ilkikurisuudesta, ja tämän kyvystä muuttaa muotoa milloin miksikin. 

Sellainen Loki vain on. Häntä paheksui silloinkin, kun oli syytä olla kiitollinen, ja hänelle oli kiitollinen silloin, kun häntä olisi pitänyt vihata.

Ongelmallinen tekijyys

Kaiken kaikkiaan Pohjoisen mytologia pyrki minusta olemaan hieman liian "uskollinen" alkuperäiselle materiaalille, kun ottaa huomioon, ettei itse kirjan nimessä mainittu Eddaa lainkaan. Ehkä siksi tästä teoksesta jäi hämmentynyt fiilis. Kirja on Gaimanin, mutta toisaalta taas ei ole. Gaiman on tässä tapauksessa ennemminkin kuin nykyajan Elias Lönnrot tai Snorri Sturluson 2.0, mutta tuokaan vertaus ei tunnu ihan oikealta.

Pohjoisen mytologia vaikuttaakin pyörivän jonkinlaisessa tekijyyden liminaalitilassa, haastaen samalla käsitykseni fantasiakirjallisuuden ja muinaisten myyttien kompleksisesta suhteesta. Fantasiakirjailijat toki lainaavat myyteistä ja taruista materiaalia tuon tuostakin, mutta astetta harvemmin olen törmännyt tilanteeseen, jossa fantasiakirjailija päättää kertoa vanhat tarut uudestaan, täydennellen, tulkiten, ja uuden nimen alla. Kärjistäen voisi kysyä: onko tässä kirjamaailman Theseuksen laiva?

Tällaisissa uudelleenkerrontatilanteissa preferöisin tarinan tai myytin alkuperäisen nimen säilyttämistä tai vähintäänkin jonkinlaista korostamista myös uuden teoksen nimessä. Tämä osoittaisi ansaittua kunnioitusta alkuperäistä tarinaa kohtaan, ja potentiaaliset lukijat välttyisivät väärinkäsityksiltä. Näin, alkuperäistä tarun nimeä esiintuoden, toimittiin esimerkiksi Tolkienin postuumisti julkaistun The Legend of Sigurd & Gudrún:in (2009) kanssa.

Lukemisen arvoinen kirja tämä toki oli, ja ajoittain varsin viihdyttäväkin sellainen. Tarinoiden irrallisuuden ansioista tämä kirja sopi myös erinomaisesti osissa luettavaksi. Saatoin kahlata läpi esimerkiksi yhden kertomuksen per. päivä. Pohjoisen mytologiaa voi suositella myös nuoremmille lukijoille helposti avautuvaksi ensikosketukseksi Eddoihin. 

LÄHDE:

Booker, C. (2004). The Seven Basic Plots: Why We Tell Stories. London & New York: Continuum.