tiistai 1. tammikuuta 2013

Layla, Jari Tervo




Epäkäytännölliset kannet. Kansikuva on koskettava, mutta en
ollut eläissäni törmännyt näin outoihin pahvivirityksiin. Terveisiä
vaan Merikarvian kirjastoon: Joka kerta, kun boksin avasi, nämä
jäykät irtopahvit lähtivät liikkeelle. Selkäpahvi meni asentoon,
joka esti boksin sulkemisen, ja kerran molemmat irtopalat tippuivat
lumihankeen, kun nousin autosta aukiolevan boksin kanssa. -Nice.



Parempi kuin Sofi Oksanen


Aloitin tämän, vuonna 2011 julkaistun äänikirjan kuuntelemisen tehdessäni joulusiivouksia. En ollut varma mitä odottaa, koska en ole lukenut Tervoa koskaan aiemmin, ja tunsin hänet vain Uutisvuodon kautta. Kirjastonhoitajani oli kuitenkin jo ehtinyt varoittaa minua: Uutisvuodosta saatu hilpeä kuva Tervosta pettää: kirjat ovat synkkiä. 

Tervon tähänastisen uran pääteokseksi nimetyn kirjan alku ei ollutkaan millään lailla miellyttävä, ja Sofi Oksasen yhä kummitellessa mielessäni olin entistä herkempi alun inhottaville tapahtumille: kunniamurhaa, raiskaamista, väkivaltaa.. Ei oikein napannut! Ajattelin jo mielessäni, että lopetan kuuntelemisen kesken.

Hetkeksi lopetinkin. Kun myöhemmin jatkoin kuuntelua, yllätyinkin positiivisesti: Tarina alkoi muuttua monipuolisemmaksi ja kiinnostavammaksi. Lisäksi Tervo ei kohdellut kirjansa hahmoja yhtä kylmän kliinisesti, kuin Oksanen omiaan. Kerronnassa oli mukana myötätuntoa.

Kiinnostukseni heräsi siinä määrin, että pian aloin jopa miettimään, mitä sellaista voisin seuraavaksi tehdä, jonka lomassa äänikirjan kuuntelu olisi mahdollista. 

Tarina kertoo 15-vuotiaan istanbulilaisen Laylan tarinan: Layla pakenee sukunsa kunniamurhayritystä muutaman välietapin kautta Suomeen ja joutuu perillä ihmiskaupan uhriksi. Mutta tarinassa on muutakin: on kebab-pizzerian pitäjä, on uusnatseja, on alkoholisoitunut äiti joka haluaa takaisin poikansa huoltajuuden, on aiemmissa bisneksissään epäonnistunut kauppatieteiden maisteri ja tämän vieraantunut poika, on vaimonsa pelinappulaksi joutunut islaminuskoinen isä.. 

Nimenomaan erilaisten henkilöhahmojen kirjo ja tapa, jolla nämä hahmot ovat kosketuksissa toisiinsa teki tästä kuuntelemisen arvoisen. Jos tarina oltaisiin kerrottu vain Laylan näkökulmasta, olisi se ollut liian synkkä ja yksipuolinen. 

Lukija voi pelastaa tai pilata äänikirjan


Lukijana toiminut Jarmo Mäkinen miellytti minua. Mäkisellä ei ole mitään ärsyttäviä maneereita, ja hänen äänensä on sopivan neutraali. Laylan osuudet lukenut (onneksi harvoin äänessä ollut) Erja Manto taas sai niskavillani pörhistymään. 

Jotenkin tuntui, että Manto äänsi konsonantit liian korostetusti, ja taas toisaalta ääni oli liian samea ja hyssyttelevä. Lopputulos: sihisevää, yliartikoloitua kuiskailua. Aina kun Manto alkoi lukemaan omaa osuuttaan, mieleeni nousivat sanat: "Ei taas! Toivottavasti tämä ei kestä kauaa!" 

En tiedä, miksi Manto on nyt äkkiä alkanut ärsyttämään minua. Aiemmin olen pitänyt hänen äänestään. Sinikka Nopolan lämminhenkisessä Matkustan Melko Harvoin ja muita kirjoituksia -teoksessa hän oli omiaan. Ehkä Manto ei vain sopinut tämän tyyliseen, astetta rankempaan teokseen:

Kurditytön pitää tajuta kulkevansa soihtuna kuivilla oljilla täytettyjen miesten joukossa. Miehet ovat viattomia kuin vuorten karhut, niin Ismail sanoi. Niin oli Allah tarkoittanut. -Tällaiset sanat eivät vain sovi Erja Mannon suuhun. Tai no, eivät oikeastaan kenenkään, mutta varsinkaan eivät Mannon. Tällaisia sanoja ei kuulu lausua pehmeästi kuiskaillen. Se on liian karmivaa.

Kotikenttäetu lisäsi kiinnostavuutta


Mainittakoon, että detaljitasolla kirjan parasta antia olivat ulkomaalaisten henkilöhahmojen tuoreet ja erilaiset, monesti huvittavatkin näkökulmat Suomesta ja suomalaisista. Välillä tiedot olivat hieman vääriä tai vanhentuneita: Layla esimerkiksi kuulee ennen Suomeen saapumistaan, että Suomessa ei käytetä alkoholia, koska siellä on säädetty kieltolaki. 

Toisin kuin Sofi Oksasen teoksissa, tässä eletään tutussa nykyajan Suomessa, ja näin ollen pedantimpikin lukija/kuuntelija voi rentoutua ja keskittyä itse tarinaan sen sijaan, että tarvitsee stressata siitä, ettei tunne tarinan viitekehystä niin hyvin, kuin omasta mielestä pitäisi. Oksasen kanssa hermostuin, ja yritin muistella, mitä siellä peruskoulun ja lukion historian tunneilla taas sanottiinkaan silloin vuosia sitten. Tervon Laylaa kuunnellessa riitti se, että olen seurannut uutisia. 

3 kommenttia:

  1. Kirjailija Jari Tervo kärsii Uutisvuoto-Jari Tervosta. Ennakkoluulot kannattaa ehdottomasti heittää syrjään, sillä hän on taidokas kirjoittaja.

    VastaaPoista
  2. Näinpä. Olen aiemmin vältellyt Tervon kirjoja, koska tunnen Tervon Uutisvuodosta (=hauska, mutta vaikea mieltää kirjailijaksi) ja kirjojen nimet (kuten Myyrä ja Koljatti) eivät ole houkutelleet lukemaan. Ehkä olen automaattisesti olettanut, että ne ovat "äijäkirjoja", jotka eivät aukea minulle. -Toisaalta, pidänhän minä Veikko Huovisestakin :D

    Kaiken kaikkiaan: Layla oli sen verran hyvä, että aion lukea jatkossa muitakin Tervon kirjoja. Mikä parasta, niistä monet voi havaintojeni perusteella lainata kirjastosta äänikirjoina.

    VastaaPoista
  3. Äänikirjoista pakko sanoa vielä sen verran, että ne voivat auttaa laajentamaan kuuntelijansa kirjamakua.

    Äänikirjoja kun on tarjolla kirjastoissa paljon vähemmän kuin painettuja kirjoja, ja ennemmin tai myöhemmin ahkera äänikirjojen kuuntelija joutuu valintatilanteen eteen: lopetanko kuuntelemisen kokonaan, koska kaikki tuttu, turvallinen ja houkutteleva on jo kuunneltu, vai siirrynkö oman mukavuusalueeni ulkopuolelle?

    Itse jouduin tähän tilanteeseen ajat sitten (ajan autolla paljon..) ja sen ansiosta olen tutustunut muun muassa J.K. Rowlingiin, Veikko Huoviseen ja tässä käsiteltyyn Jari Tervoon.

    -Kyllä kannatti!

    VastaaPoista