Valkoinen aura, Mia Vänskä

Jälleen viihdyttävä kauhukirja Vänskältä

Mia Vänskästä on muodostunut minulle melkoinen guilty pleasure. Vaikka hänen teoksiaan ollaankin kritisoitu milloin töksähteleviksi, milloin kliseisiksi tai hätäisiksi, minä viihdyn niiden parissa erinomaisesti, eikä myöskään Valkoinen aura (julk. 2014) tehnyt poikkeusta. Joululoman suosiokkaan myötävaikutuksen tukemana onnistuin jälleen kerran kehittämään sitkeän "vielä yksi sivu" -syndrooman lähes välittömästi, ja kaikki muut kesken olleet kirjat jäivät oman onnensa nojaan sata-prosenttisesti. Voi kunpa tätä Suomi-kauhua vain olisi tarjolla enemmän! 

Se toki myönnettäköön, että erityisen pelottavana en Valkoista auraa pitänyt, enemmänkin luin sen trillerinä, jonka kiinnostavin elementti oli yllätyksellinen juoni ja sen selvittäminen, kuka tappoi ja kenet. Pelottavimman suomalaisen romaanin titteliä minun silmissäni kantaa edelleen Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa.

Valkoisessa aurassa käsiteltiin melko paljon energiahoitoja ja chakroja. Tämä oli minusta kiehtova lisä, koska olen perehtynyt aihealueeseen jonkin verran itsekin joogaharrastukseni kautta. Vänskän käsittelyssä nämä elementit saivat luonnollisesti hyvinkin synkkiä ja vastenmielisiä sävyjä, ja erityisesti pari raakaa kuolemaa jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Mitä itse murhiin tulee, toivat ne mieleeni italialaisen Leonarda Cianciullin tapauksen. 

Ruling Your World - Ancient Strategies for Modern Life, Sakyong Mipham

"If we accept impermanence, we can dare to live beyond hope and fear of what will happen next"

Luin jokin aika sitten Sakyong Miphamin isän, Chöguam Trungpan kirjan Smile at Fear, joten mikäs sen luontevampaa, kuin tutustua seuraavaksi hänen poikansa tuotantoon. Ruling Your World (julk. 2005) oli lukukokemuksena hieman helpompi, kuin moniin vertauskuviin verhottu Smile at Fear, ja monissa kohdissa se resonoi täysin saumattomasti länsimaisen psykologian ja puhtaan maalaisjärjen kanssa. Aivan kuten Goodreadsiin arvostelunsa kirjoittanut Clark Chamberlainkin totesi, ei tarvitse olla buddhalainen saadakseen tästä kirjasta paljon irti:

You don't need to be a Buddhist in order to read this book and gain your own insights that can be put into your own life. My life, especially in the military, has always been in a constant state of change; probably just like yours. Those changes can bring a lot of stress and pain, this book has helped me accept change and find more peace in my day to day life.

Yllä olevassa arviossaan Chamberlain tiivistää hienosti Ruling Your Worldin parhaimman annin, kyseessä on nimittäin ennen kaikkea mielenhallintaa käsittelevä teos, joka pyrkii auttamaan sisäisen rauhan saavuttamisessa. Tärkeimmäksi apukeinoksi Mipham tarjoaa länsimaissakin paljon tunnustusta saanutta meditaatiota:

The Autobiography of a Brown Buffalo, Oscar Zeta Acosta

Meksikolaiskirjallisuuden kulmakivi avarsi maailmankuvaani

My father is an Indian from the Mountains of Durango. Although I cannot speak his language.. You see, Spanish is the language of our conguerors... No one ever asked me or my brother if we wanted to be American citizens. We are all citizens by default. They stole our land and made us half-slaves. They destroyed our gods and made us bow down to a dead man who's been strung up for 2000 years.

Kiinnostuin Oscar Zeta Acostan The Autobiography of a Brown Buffalo -elämänkerrasta (julk. 1972) alun perin Hunter S. Thompsonin ansiosta. Acosta on nimittäin tuttu Gonzo-journalismin isänä tunnetun Thompsonin kuuluisasta Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa -teoksesta, jossa hän esiintyy samoalaisena asianajajana. Lisäksi Oscar nähdään Thompsonista kertovassa Where the Buffalo Roam -elokuvassa (1980). 

Olen lukenut niin paljon Hunter S. Thompsonin teoksia, että oli lähes väistämätöntä, että ennemmin tai myöhemmin domino-efekti lähtee kolisten liikkeelle, ja siirryn lukemaan myös hänen hyvän ystävänsä kirjoja. Acostan tuotanto on tosin huomattavasti suppeampi, koska hän katosi jo vuonna 1974, vain kaksi vuotta tämän teoksen ilmestymisen jälkeen. Syyksi Oscarin katoamiselle epäillään hänen robinhoodmaista osallisuuttaan meksikolaisliikkeessä (Chicano Movement), joka pyrki parantamaan meksikolaisten asemaa ja vähentämään meksikolaisiin liitettyjä negatiivisia stereotypioita. 

Lukukokemuksena The Autobiography of a Brown Buffalo oli ajoittain melko samanlainen, kuin Hunter S. Thompsonin teokset; sekoitus villejä käänteitä, poliittista kantaaottavuutta ja gonzomaista kerrontaa. Lisäksi Hunter S. Thompson esiintyi kirjan sivuilla paitsi esipuheen kirjoittajana, myös nimellä "the King", tietenkin vain hankkiutuakseen vaikeuksiin yhdessä Oscarin kanssa. Tämä oli hauska yllätys kaltaiselleni Thompson-fanille. 

Hunter S. Thompson & Oscar Zeta Acosta (justin-maurer.com).

Suurin ero Oscarin ja Thompsonin tekstien välillä on niiden sävyssä. Oscar on selvästi katkerampi, koska Yhdysvalloissa asuvana meksikolaisena hän kärsii juurettomuuden tunteesta, ja lisäksi hän suree tapaa, jolla meksikolaisia kohdellaan.

Parasta The Autobiography of a Brown Buffalo -kirjassa oli tapahtumarikas ja elävästi kuvailtu vierailu Oscarin syntykaupunkiin, El Pasoon:

My head was in a guagmire, twisted with the delights of the most beautiful women I'd ever seen in my life. Millions of brown women with black hair, Graceful asses for strong children; full breasts for sucking life; eyes of black almonds encased in furry nests.

Luonnollisesti Oscar joutuu ongelmiin, ja päätyy lopulta maapohjaiseen, torakoita kuhisevaan vankilaan, ja siitä oikeuden eteen, jossa hän puolustaa itse itseään, asianajaja kun on. Tämän rujon välikohtauksen jälkeen vanhan kotikaupungin loisto tuntuu hiipuvan hänen silmissään:

I walk slowly in the late morning hours trough the city of sin and colored lights. Gone are the shaped women with mascara and ruby lips. The bars are silent. I see no pimps. The city is grey. Dust covers all the walls of cheap paint.

Oscarin juurettomuuden tunne konkretisoituu Amerikan rajalla, kun hän on poistumassa Meksikosta, ja henkilöpaperit ovat hukkuneet. Tämä johtaa henkiseen romahdukseen:

I stand naked before the mirror. I cry in sobs. My massive chest quivers and my broad shoulders sag. I am a brown buffalo lonely and afraid in a world I never made. I enter the womb of night and am dead to this world of confusion for thirty-three hours..

Kirjan loppu on kuitenkin riehakkaan kapinallinen; Oscar aikoo tehdä kaikkensa kansansa ja vallankumouksen eteen. Tästä voi halutessaan lukea lisää hänen toisesta kirjastaan, vuonna 1973 ilmestyneestä teoksesta nimeltä The Revolt of the Cockroach People.

The Autobiography of a Brown Buffalo sai minut tajuamaan, miten Eurooppa-keskeistä suomalaisen koululaitoksen historianopetus lopulta onkaan. Minulla kun ei ollut juuri minkäänlaista muistikuvaa meksikolaisten vaiheista, ja huomasin, että minulta puuttuu meksikolaiskirjallisuuden kulttuuritaustan tuntemus pitkälti kokonaan, ja pieni yleistiedon paikkailu on aiheellista. Niinpä tämän teoksen lukeminen oli paitsi viihdyttävää, myös avartavaa.

Humiseva harju, Emily Brontë

"Talvella ei mitään ankeampaa, kesällä ei mitään ihanampaa, kuin nuo kukkuloitten piirittämät laaksot ja nuo uljaina kaartuvat kanervaiset rinteet"

Humisevan harjun (Wuthering Heights) vuonna 1847 julkaissut Emily Brontë kuoli saman ikäisenä kuin minä olen nyt, saatuaan keuhkotaudin. Tämä tapahtui vain vuosi maailmanklassikoksi myöhemmin nousseen ainokaisteoksen ilmestymisen jälkeen. Sympatisoin Emilyä vahvasti, olen nimittäin itsekin juuri kuumeessa, mutta kiitos nykyaikaisen lääketieteen, ei tämä sairastuminen mitä todennäköisimmin koidu kohtalokseni. Toista se oli 1800-luvun Englannissa, ja niinpä Emily ei koskaan päässyt todistamaan kirjansa valtaisaa menestystä.

Kaunista luontokuvausta ja rosoisen eläviä henkilöhahmoja pursuava Humiseva harju on ollut minulla kesken viisitoista vuotta. Aloitin sen lukemisen jo yläasteella, mutta jostain syystä en saanut tuolloin kahlattua tarinaa loppuun. Kaikki nämä vuodet Catherinen ja Heathcliffin tarina on kuitenkin ollut mielessäni, ja nyt päätin tarttua tähän kuuluisaan rakkausromaaniin uudemman kerran, muutaman elokuvasovituksen (paras oli vuoden 1992 versio) tässä välissä katsottuani. 

Pian uusimman lukukierroken aloitettuani totesin, että olisi ollut hyvä lukea kirja ennen elokuvien katsomista, koska nyt vertailin eri elokuvasovituksia alkuperäistekstiin tuon tuostakin, ja kiirehdin päässäni juonen edelle yrittäen muistella, mitä seuraavaksi tapahtuukaan. Sen verran vangitsevasti Humiseva harju oli kuitenkin kirjoitettu, että kaikesta huolimatta kirja nousi lopulta elokuvaversioiden yli. Ajoittain saatoin suorastaan haistaa Yorkshiren kanervanummien raikkaan tuulen nenässäni, ja henkilöhahmot pureutuivat suoraan sisimpääni.

Erityisesti pidin teoksen alkupuoliskosta, jossa Catherine oli vielä elossa ja pohdiskeli valintaansa Heathcliffin ja Edgar Lintonin välillä, sekä tarinan päätöksestä, jossa Heathcliff ennen karmivaa kuolemaansa vaipuu jonkinlaiseen psykoosiin, ja häntä verrataan jopa ihmissusiin ja vampyyreihin. 

Alku on täynnä vahvoja tunteita:

Elämäni suurimmat kärsimykset ovat olleet Heathcliffin kärsimykset - jokaisen niistä olen myötäelänyt; hän on elämäni tärkein sisällys. Jos kaikki muu tuhoutuisi, mutta hän jäisi, jatkuisi elämäni; mutta jos kaikki muu jäisi ja hän tuhoutuisi, muuttuisi koko maailma minulle aivan vieraaksi.

Nelly, minä olen Heathcliff - hän on aina, aina mielessäni - ei ilona, sen enempää kuin itsekään olen aina itselleni iloksi - vaan osana ominta itseäni - älä siis enää puhu meidän erostamme, sellainen on mahdoton..

Loppu taas on silkkaa goottilaista synkeyttä ja kauhua: 

Puhuessani osui kynttilän valo hänen kasvoilleen. Voi, herra Lockwood, en voi kuvailla, miten kauheasti tuo aavemainen näky säikähdytti minut! Nuo syvänmustat silmät! Tuo hymy ja aavemainen kalpeus! Hän ei näyttänyt herra Heathcliffiltä vaan peikolta, ja pelästyksissäni päästin kynttilän vaipumaan vasten seinää, jolloin se sammui ja jäin pimeään. ..Kiiruhdin pois huoneesta mielettömän pelon vallassa..

Suljin ikkunan, kampasin hänen pitkät mustat hiuksensa pois otsalta ja yritin sulkea hänen silmäluomensa peittääkseni, jos suinkin mahdollista, tuon kauhistuttavan, niin elävältä näyttävän hurmioituneen katseen ennen kuin kukaan muu näkisi sen. Mutta silmät eivät sulkeutuneet, vaan näyttivät nauraen ilkkuvan yritystäni, ja myöskin hänen raollaan olevat huulensa ja valkeat hampaansa nauroivat ilkkuvasti. Minut valtasi jälleen pelko ja huusin Josephia.

Fantasian ja kauhun ystävänä arvostan suuresti Humisevan harjun juoneen kietoutuvaa synkkyyttä, pelkoa ja yliluonnollisia elementtejä. Ne toivat tarinaan aivan omanlaistaan, useammista rakkausromaaneista puuttuvaa lisäsyvyyttä. Kauhuelementit oli nimittäin valjastettu korostamaan päähenkilöiden tunteita: Heathcliff muun muassa kaivaa Catherinen ruumiin esiin vain, jotta voisi nähdä kaivattunsa, ja tarinan lopussa Heathcliffin ja Catherinen haamujen kerrotaan kuljeskelevan vanhoilla asuinsijoillaan yhdessä. He siis toden totta olivat yhdessä ikuisesti..

On myös kerrottu, että Emily Brontën haamu olisi ilmestynyt kuolemansa jälkeen Charlotte-sisarelle, ja että Emilyn henki vaeltelisi vielä tänäkin päivänä Englannin karuilla nummilla vailla rauhaa. Samoin kirjailijasiskosten veljen, Branwell Brontën uskotaan edelleen kummittelevan.

Avioliittosimulaattori, Veera Nieminen

Tämä ei vaan iskenyt

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (julk. 2013) on kirja, josta mitä ilmeisimmin pitkälti kaikki ovat pitäneet: Helsingin Sanomien kirja-arviossa Avioliittosimulaattoria luonnehdittiin "hotkaistavaksi, vatsanpohjaa pompottelevaksi tripiksi", joka antaa lukijalle aitiopaikan "kärpäsenä katossa, hihittelemässä". Mitä taas kirjabloggareihin tulee, kutsui esimerkiksi Krista  tätä Niemisen esikoisteosta hyvän mielen kirjaksi, ja Marile löysi omassa, sangen positiivisessa arviossaan yhtymäkohtia Hilja Valtoseen, ja kuvaili Avioliittosimulaattoria muun muassa viihdyttäväksi ja hupaisaksi. 

Itse en valitettavasti voi yhtyä tähän ylistäjien kuoroon, koska pitkästyin tämän tarinan parissa niin totaalisesti, että sain hädin tuskin kuunneltua kirjastosta lainaamani, alle seitsemäntuntisen MP3-äänikirjan loppuun. Periaatteessa romantiikkaa, maalaiselämää ja kulttuurieroja reippaasti yhdistelleen Avioliittosimulaattorin olisi kyllä pitänyt miellyttää minua, olenhan itsekin maatilan kasvatti, joka on viettänyt koko pienen ikänsä navetoissa ja talleissa, hoitaen vuoronperään hevosia, lampaita ja lehmiä. Lisäksi kirjassa esiintyneet murteet ja ihmistyypit olivat minulle ennalta tuttuja, koska olen länsi-suomalainen, jolla on sukua myös lähellä Venäjän rajaa (voi sitä puheen tulvaa!). Mutta silti, kaikista näistä kotikenttäeduista huolimatta, Avioliittosimulaattori ei onnistunut vangitsemaan mielenkiintoani missään vaiheessa. 

Toisaalta: ehkä ongelma oli juurikin Niemisen luoman miljöön tuttuudessa. Avioliittosimulaattori ei vienyt minua vieraaseen, kiehtovaan maailmaan, vaan tuntui sen sijaan lähinnä arkiselta ja tutulta, liiankin tavanomaiselta. Esimerkiksi harvasanaiset, murahtelevat ukot eivät ole minun mielestäni millään lailla koomisia ja eksoottisia, koska tapaan heitä tosielämässä harva se päivä. He vain ovat sellaisia kuin ovat. End of the story.

Enpä tiedä. Ehkä minun pitäisi olla suurkaupungin kasvatti, jotta osaisin todella arvostaa tällaista "agraarisesti rajoittunut emäntäkokelas näkee ensimmäisen kerran nykyaikaisen suomalaisnavetan" -asetelmaa.

Lisäksi tarinassa esiintyneet hahmot tuntuivat minun makuuni liian ohuilta ja kliseisiltä. Esimerkiksi umpirehti sulhaspoika-Jussi on mahdollisesti tylsin keskushahmo Suomen kirjallisuushistoriassa kautta aikojen, eikä muitakaan valonpilkahduksia ollut juuri havaittavissa. Mitä nyt ajoittain säälin yli-innokasta miniäkokelas-Ainoa, joka yritti miellyttää tulevan aviomiehensä perhettä totaalisessa paniikissa.

Ainoat jossakin määrin kiinnostavat henkilöhahmot olivat Ainon villit sinkkuystävät, mutta valitettavasti heidän osuutensa tarinassa oli aivan liian pieni mielenkiintoni ylläpitämiseksi. Kaiken kaikkiaan olisin kaivannut huomattavasti persoonallisempia ja kompleksisempia henkilöhahmoja, jotta olisin todella voinut viihtyä Avioliittosimulaattorin parissa.

Ainoa, mikä vielä kaiken tämän yllä todetun jälkeen olisi minun silmissäni voinut pelastaa Avioliittosimulaattorin, olisi ollut yllätyksellinen ja stimuloiva juoni. Valitettavasti sellaista ei kuitenkaan ollut tarjolla, ja höttömäisen rakkaustarinan ympärille rakennetun kertomuksen loppu sai minut lähinnä kysymään: "Tässäkö tämä nyt oli? Missä vaiheessa tämän olisi pitänyt muuttua kiinnostavaksi?". Jopa inhokkini Danielle Steel osaa punoa räyhäkkäämpiä juonikuvioita, ja hänenkin kirjansa tuntuvat minusta lähinnä hitaalta ja tuskastuttavalta lobotomialta.

- Anteeksi, Veera Nieminen. 

Pussikaljaromaani, Mikko Rimminen

Tajunnanvirtamainen veijaritarina

Nenäpäivä-teoksellaan Finlandia-palkinnonkin voittanut Mikko Rimminen on ollut minulle pitkään nimenä tuttu, mutta teostasolla vieras kirjailijasuuruus. Nyt tämä aukko sivistyksessäni on kuitenkin korjattu, kiitos juuri kuuntelemani Pussikaljaromaani-äänikirjan (julk. 2004), jota pidetään yleisesti Rimmisen läpimurtoteoksena. Tämä surrealistisen soljuvasti kirjoitettu tarina sai aikoinaan sekä Finlandia-ehdokkuuden että Kalevi Jäntti -palkinnon.

Myönnettäköön, että Pussikaljaromaanin dekadentti nimi aiheutti minussa jonkinasteisia ennakkoluuloja ennen kuuntelun aloittamista. Kaikeksi onneksi teos paljastui kuitenkin viipyileväksi ja lempeäksi veijaritarinaksi, jonka keskiössä oli ennen kaikkea huumori, ystävyys, ja elämän unenomaisen absurdiuden tarkkailu. Rimmisen kerrontatyyli oli lapsenomaisen ihmettelevä, ympäristön jokaisen pikku yksityiskohdan tarkasti ja omaperäisesti huomioiva. Kokonaisuuden täydensi lukijana toimineen Arttu Kurttilan rauhallinen ja hämillisen pohdiskeleva ulosanti. Ihan kuin olisin katsonut Veikko Huovisen käsikirjoittamaa ja Sofia Coppolan ohjaamaa elokuvaa. Hahmot, huumori ja juoni ovat ehtaa Huovista, kerrontatyyli ja tunnelma kaikkine hienovireisine vivahteineen taas tuo mieleen Coppolan viipyilevän kerrontatyylin.

Pussikaljaromaani sai minut myös pohtimaan sitä, miten nykyajan ongelmana on usein jatkuvien huippukokemuksien maaninen ja pakonomainen tavoittelu. Elämän jokaisen hetken pitäisi olla pelkkää loputonta ilotulitusta ja tajunnanräjäyttävää juhlaa. Yksikin tylsä hetki, ja ihmisen mielenkiinto lopahtaa. Pieniä, joka puolella ympäristössämme piileviä yksityiskohtia ja tavallisen arjen kiehtovuutta ei enää osata arvostaa. Tätä kuvaa hyvin mediatutkija Henry Jenkinsin luonnehdinta tyypillisestä nykyajan mediakuluttajasta:

"You've got three seconds, impress me."
An advertisement for Applebox Productions depicts the new youth consumer: his scraggly discwater blonde hair hangs down into his glaring eyes, his chin is thrust out, his mouth is turned down into a challenging sneer, and his finger posed over the remote. One false move and he'll zap us.

(Fans, Bloggers and Gamers, Exploring Participatory Culture, Henry Jenkins, julk. 2006).

Rimmisen viipyilevän mietteliäs Pussikaljaromaani on erinomainen vastalääke tällaista nopearytmisyyden pakkoa vastaan. Ainakin minut se sai pysähtymään, rentoutumaan, ja hengittämään syvään. 

P.S.

Pussikaljaromaani kääntyi vuonna 2011 myös ulkomaita myöten suosiota niittäneeksi Pussikaljaelokuvaksi:

Itse en ole Pussikaljaelokuvaa vielä nähnyt, mutta..
(pajamapress.ca)

Vertailussa: Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja & Koko Kansan Johanna - Paljastuksia kulissien takaa

Antisankari vs. antisankaritar

Silmiini osui taannoin Jani Asikaisen kolumni nimeltä "Tuksu on tämän päivän Sid Vicious". Siinä hän toteaa: 

Tukiaisen keikoissa on punk-henkeä enemmän kuin missään muussa kotimaisessa musiikissa tällä hetkellä.. Raskaasti päihtynyt Tukiainen on niin piittaamaton, tyylitön, röyhkeä ja typerän itsevarma, että samalle viivalle yltää oikeastaan vain Sex Pistolsin 'basisti' Sid Vicious. Vicious oli käytännössä soittotaidoton ja hänet valittiin bändiin ulkonäkönsä ja asenteensa takia.

Kun luin tämän, en voinut kuin nyökytellä myöntävästi, sen verran hyvin vertaus osui ja upposi. Osittain tämän kolumnin innoittamana päätin myös tehdä ensimmäistä kertaa blogihistoriassani postauksen, jossa käsittelen yhdellä kertaa kaksi eri kirjaa, niitä samalla keskenään vertaillen. Vastapareiksi valikoituivat suuren kohun saattelemana vuonna 2013 julkaistu Koko Kansan Johanna -teos, ja Mötley Crüen basisti Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja (The Heroin Diaries. A Year in the Life of Shattered Rockstar, julk. 2007). Mainittakoon, että Nikki Sixx on suunnaton Sid Vicious -fani.

Äkkiseltään voisi ajatella, ettei maailmankuululla, yli 100 miljoonaa levyä myyneellä, karskilla amerikkalaisrokkarilla ja Suomessa niin sanotun turhan julkkiksen maineessa olevalla tuittupäänaisella olisi juuri mitään yhteistä. .. Well, think again.

Sekä Heroiinipäiväkirjassa, että Koko Kansan Johanna -teoksessa suuri osa ajasta vietetään tien päällä (Metropolin kiertue, Girls, Girls, Girls -kiertue), ja vapaa-aika sujuu enemmän ja vähemmän itsetuhoisissa merkeissä, vihan, pelon ja katkeruuden vallassa. Kumpikin purkaa pahaa oloa omalla tavallaan: Nikki kääntyy sisäänpäin ja kirjaimellisesti sulkeutuu vaatekomeroonsa huumeneulojen ja aseiden kanssa, Johanna taas hyökkää internetiin häiriköimään.

Nikkin viha suuntautuu hänet hylänneeseen äitiin ja ahneeseen levy-yhtiöön, Johannan suuttumus taas kohdistuu ennen kaikkea katoilevaan Artoon ja "näätiin". Myös henkilökunnan (ex-keikkamyyjä, manageri..) kanssa molemmilla on omat ongelmansa.

Nikki seurusteli vuonna 1987 Vanity-nimisen laulajattaren kanssa.

Lisäksi ihmissuhteet ovat sekä Nikkillä että Johannalla hyvin sekavia ja tuhoisia. Kumpikin artisti oli kertomahetkellä pitkälti parisuhteessa, mutta he pettivät kumppaneitaan toistuvasti, ja lopulta kummankin on-off -suhde kaatui. Ainoa selkeä ero oli tämä: Nikkin sittemmin uskovaiseksi kääntynyt Vanity-tyttöystävä ei suostunut katoamaan millään, kun taas Johannan aviomies Arto lähti toistuvasti karkuun kielloista huolimatta.

Kummassakin kirjassa antipatiat vastakkaista sukupuolta kohtaan ovat ilmeisiä: Johanna haukkuu ex-miehiään toistuvasi erittäin rajuin sanankääntein, kun taas Nikkin kirjan sivuilla toistellaan naisiin liittyvien anekdoottien yhteydessä kerta toisensa jälkeen seuraavaa mantraa: "MUIJAT = ONGELMIA". Villi kiertue-elämä yhdistettynä mielenterveysongelmiin ja päihteiden liikakäyttöön eivät selvästikään ole eduksi, jos toivoo löytävänsä rakkauden.

Vasemmalla Johanna & Arto, oikealla Johanna ja jo edesmennyt Julia-sisko.
Mainittakoon, että Koko Kansan Johanna -kirjan kuvaliite oli resoluutioltaan
poikkeuksellisen huonolaatuinen.

Lyhyesti voisi todeta, että Nikki ja Johanna ovat molemmat tarinan kertomahetkellä uransa huipulla, mutta silti ja ehkä juuri sen vuoksi totaalisesti romuna. Meikkejä ei jakseta pestä pois päiväkausiin (myös Nikki meikkasi), päihteitä kuluu hengenvaarallisia määriä, hiukset ovat takussa, vaatteet likaisia ja suihkuunkaan ei jakseta raahautua juuri koskaan. Nikki tiivistää kumpaankin tässä käsiteltyyn artistiin istuvan ajattelumallin osuvasti:

11. maaliskuuta 1987

Van Nyus, keskiyö

Olen kehitellyt pientä teoriaa, jota kutsun teoriaksi hygienian ylläpitämisestä. Se on periaatteessa hyvin yksinkertainen..

1. Miksi käydä suihkussa, jos kuitenkin tulee uudelleen likaiseksi?

2. Miksi pedata sänky, jos kuitenkin aikoo nukkua siinä uudelleen?

3. Miksi selvitä, jos aikoo kuitenkin vetää uudet kännit?    

Suihkussa tarvitsee käydä vain silloin, kun ympärillä on ihmisiä, jotka eivät voi sietää löyhkää. Ainoa syy olla selvin päin on, että pitää tehdä jotakin. Kun minulla on muutama vapaapäivä kotona, voin paskat piitata muista ihmisistä ja velvoitteista.

"Johanna on tallonut Artoa korkokengillä päähän.."

Myös väkivalta, kuten moottoripyöräjengiläisten palkkaus ja ihmisten pahoinpitely viini- ja Jack Daniels -pulloilla kuuluvat näiden artistien elämään, ja hotellihuoneita tuhotaan rutiininomaisesti. Koko Kansan Johanna -kirjasta löytyvät muun muassa seuraavat, paljonpuhuvasti nimetyt luvut:

Väkivaltaa Arton kanssa
Lisää väkivaltaa Arton kanssa
Yhä lisää väkivaltaa Arton kanssa
Väkivalta Arton kanssa ei ota päättyäkseen

Mitä taas Nikki Sixxiin tulee, kertoo esimerkiksi musiikkivideo-ohjaaja Wayne Isham seuraavaa:

Nikki riivasi meikäläistä aina, haistatteli päin naamaa ja yhtenä päivänä hän täysin arvaamatta kävi käsiksi ja löi minua oikein kunnolla. Siihen tavallaan tottui.

Mötley Crüen väkivaltaista kulttuuria kuvaa lisäksi erinomaisesti heidän turvapäällikkönsä, entisen Helvetin enkeli Fred Saundersin selonteko:

Vastasin Mötley Crüen turvallisuudesta aina Shout at the Devil -kiertueesta lähtien. Kun Doc McGhee aikanaan palkkasi meikäläisen, se sanoi bändin olevan niin holtiton, että minun pitäisi tehdä mitä tahansa pitääkseni ne kurissa. Itse asiassa se sanoi antavansa minulle lisäpalkkion aina, kun löisin niitä. Sanoin, että sovittu.

Vedin Mötleyn jätkiä pataan harva se kerta. Kerran Indianassa mursin Tommyn klyyvarin, hajotin Nikkin kylkiluut ja pieksin Vincen pahanpäiväisesti monta kertaa, koska... no koska se on kusipää. Taisin jopa kerran lyödä Mick-parkaa. Ihan vain täydentääkseni kokoelman.

Lukijana oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavalla näiden kahden antisankarin ajoittain lähes identtisiin edesottamuksiin tuli toisinaan suhtauduttua. Kun Nikki Sixx sytytti hotellihuoneiden ovia palamaan, se oli poikamaisen hauskaa ja hassua, sellaista Extreme Duudsonit -meininkiä, mutta tarina Johannan hajottamasta ovesta herätti lähinnä kulmien kohottelua ja kummastusta: "Mites se nyt noin, pieni naisihminen..?".

Näiden kahden tarinan reflektointi herättikin oivalluksen siitä, miten erilaisia odotuksia ja standardeja eri sukupuolten edustajien käytökselle on ihan huomaamattaan tullut asettaneeksi. Vaikka uskookin sukupuolten väliseen tasa-arvoon, sitä saattaa silti huomaamattaan sietää miehiltä enemmän huonoa käytöstä kuin naisilta. Näiden kahden elämänkerran lukeminen peräkkäin onkin mitä erinomaisin kaksinaismoralismin paljastuskeino. Lukija saa toden teolla katsoa itseään peiliin.

Toisaalta on huomattava, että nämä väkivaltaiset välikohtaukset myös esitettiin näissä kirjoissa hyvin erilaisessa, sukupuolikoodiston värittämässä valossa, ja tämä totta kai ohjaili jossakin määrin minun reaktioitani lukijana: Heroiinipäiväkirjassa nyrkkien heiluttelu kuitattiin useimmiten luonnollisena ja arkisena tapahtumana kuin ohimennen, ja usein suhtautuminen verenvuodatukseen oli jopa humoristinen, kuten ylläolevista sitaateista selviää. "Pojat on poikia.."

Johannan harjoittamaan väkivaltaan taas suhtauduttiin lähinnä tyrmistyneesti, ja painopiste oli usein uhrien vammojen kuvailussa, ja tapahtumia todistaneiden ihmisten järkyttyneissä reaktioissa:

..Johanna istui päällä ja raivosi Artolle. Arto piteli Johannaa käsistä ja yritti rauhoitella. Tilanteesta häkeltyneenä ex-keikkamyyjä huusi Johannalle: "Mitä helvettiä?!" ja tilanne päättyi...

Nopeasti edenneen tilanteen järkytyksestä toivuttuaan ex-keikkamyyjän puoliso ehti tilanteeseen mukaan tarttumalla Johannaan kiinni, ja suunniteltu "Arto löi minua" -video jäi tekemättä.

..Mies oli tosiaan aika verillä, ja mun hommaama paita riekaleina.

Kuka kertoo ja miten?

Suurin ero Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen välillä on kertojan näkökulmassa: Nikkin kirja perustuu kyllä jossakin määrin tuttujen, kuten Tommy Leen ja Slashin kommentteihin, mutta ennen kaikkea Nikkin omiin, sangen avoimiin päiväkirjamerkintöihin vuosilta 1986-1987.  Koko Kansan Johanna -teos taas on koottu lähinnä Johannan lähipiirin haastatteluista ja muista sekundaarilähteistä.

Ainoat primaarilähteet Tukiaisen paljastuskirjassa ovat muutamat vanhat haastattelut, sekä Johannan muihin yhteyksiin (blogi, Facebook..) kirjoittamat, usein sangen sekavat avautumiset, joita on välillä siteerattu Koko kansan Johanna -kirjassa pitkästikin. Copypaste-toiminto on siis ollut Helen Ranta -nimimerkin taakse piiloutuvalla kirjoittajalla kovassa käytössä.

Lyhyesti: Heroiinipäiväkirja on päähenkilön itsensä kokoama elämänkerta, kun taas Koko Kansan Johanna on ulkopuolisen tahon kynäilemä paljastuskirja, jonka sisällön tarinan keskushenkilö haluaa pitkälti kieltää. Sinällään kukaan ei voi tietenkään sanoa varmasti, kumpi näistä kahdesta kirjasta on lopulta lähempänä objektiivista totuutta.

Nämä Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen sangen erilaiset syntytaustat ovat vaikuttaneet vahvasti siihen, mihin sävyyn tapahtumat on kerrottu. Heroiinipäiväkirjassa Nikki kontrolloi itse omaa imagoaan, ja pääsee itse päättämään, millaiseksi kertomuksen sävy muodostuu. Tarina ei ole kaunis, mutta se esitetään lukijalle ennen kaikkea varoittavana esimerkkinä ("Jos yksikin ihminen lukee tämän kirjan ja välttyy joutumasta sille tielle jolla minä olin, minun kannatti kertoa henkilökohtaisesta helvetistäni muille."), ja loppu on nostattava ja positiivissävyinen:

Minä olin narkomaani, alkoholisti, masentunut kontrollifriikki ja egoisti.. Rehellisyyden nimissä minun on pakko myöntää itselleni, että oikeasti vain juoksin pakoon..

..Joku kysyi, miksi kirjoitan tätä kirjaa, ja sanoin: "Ehkä yksi ihminen lukee sen ja saa siitä apua." Kysyjä sanoi: "No, eipä ole kovin rokkenrollia." Vastasin: "Haista vittu!" ja virnistin, koska tiedän, että juuri se on meikäläisessä kaikkein rokkenrolleinta - se, että teen elämässäni mitä huvittaa.

Oli myös mukava lukea, että osa Heroiinipäiväkirjan tuotosta käytetään hyväntekeväisyyteen:

Minä myös lahjoitan tämän kirjan tuottoja perustamalleni hyväntekeväisyysaloitteelle, Running Wild in the Nightille, joka Covenant Housen kautta auttaa kotoaan karanneita lapsia. 

Koko Kansan Johanna taas on kirjoitettu ilman päähenkilön suostumusta, ja kerronnan sävy on pääosin asiallinen, mutta usein myös sangen ivallinen. Monesti teksti muistuttaa väittelyä tai oikeudenkäyntiä, jossa ensin kerrotaan Johannan kanta asioihin, ja sen jälkeen muut tahot kumoavat kaiken. Niinpä Koko Kansan Johanna -kirjan sangen omaperäinen jännite syntyy paitsi häiritsevistä tapahtumista, myös keskenään riitelevien näkökulmien välisistä törmäyksistä.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että amerikkalaiset veivät tämän erän. Siinä missä Koko Kansan Johanna on hätäisen oloisesti ja riitaisissa tunnelmissa koottu sotkuinen ryöpytys, voi Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa luonnehtia sujuvasti ja omaäänisesti kerrotuksi selviytymistarinaksi, jolla on myös selkeä ja opettavainen viesti.

Lopuksi haluan vielä vinkata, että mikäli musiikin maailmaan sijoittuvat laatuelämänkerrat kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tutustua myös Mötley Crüen kiiteltyyn The Dirt -yhteiselämänkertaan vuodelta 2001.

Heroiinipäiväkirjan graafinen ilme on teemaan sopiva

ja poikkeuksellisen pitkälle mietitty.