Seitsemän veljestä, Aleksis Kivi

"Elettiinpä ennenkin, vaik ojan takan' oltiin.."

Vihdoin se on tehty. Olen lukenut.. tai noh.. kuunnellut Suomen kansallisromaanin, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -teoksen (julk. 1873). Helpolla tämä 13,5 tuntia kestänyt kertomus ei minua päästänyt. Vaikka tätä "suomalaisen kirjallisuuden ja realistisen kansankuvauksen tienraivaajana" pidettyä tarinaa voi luonnehtia tyyliltään humoristiseksi ja kevyehköksi, oli juonessa silti melkoinen tietäminen, kiitos suuren henkilökavalkadin. Tunnustan avoimesti, että sekoitin veljekset toisiinsa tuon tuostakin. En siis ihmettele lainkaan, että Jokke kertoi omassa bloggauksessaan lukeneensa Seitsemän veljestä jo viiteen kertaan, ja edelleen löytävänsä siitä uusia puolia.

Eniten nautin Kiven leikkisästä ja luovasta kielenkäytöstä (voi sitä veikeiden adjektiivien ja verbien määrää..), joka sai minut hymyilemään kerta toisensa jälkeen, ja antoi myös lukuisia ahaa-elämyksiä. Synnyinkylästäni Otamosta on esimerkiksi kirjoitettu kotiseutukirja nimeltä "Elettiinpä ennenkin, kun Otamolla oltiin", ja nyt tiedän vihdoin, mistä Julle Mikkola otti kirjansa nimen! 

Seitsemän veljestä käsitti laajan ajanjakson Jukolan poikien elämästä, kuitenkin veljesparven vaiherikkaaseen nuoruuteen keskittyen. Omaksi suosikkikohdakseni nousi fantastisia elementtejä sisältänyt kohtaus, jossa Raamatun ja viinan välillä rimpuileva Simeoni kohtasi itse Lusifeeruksen:

Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin.. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan katsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan pitkin ohdakkeista, kivistä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin. Välistä hyppeli hän edelläni pienenä naukuvana kissanpoikasena, katsellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Välistä taasen kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulettui päänsä aina pilvien rajalle. Sieltä huusi hän minulle: "näetkös minun päätäni?" Minä, haastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituutta ja sanoin, että silmäni tuskin erotti hänen haarojansakaan.

..Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän päällämme kuin vaskiammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään syvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun, joka, niin kuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava kallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, eihän niitä voi kertoa syntinen kieli!

Kun Seitsemän veljestä aikoinaan julkaistiin, se sai kovaa kritiikkiä osakseen, koska teos ei kriitikkojen mielestä antanut suomalaisista kyllin siloteltua ja idyllistä kuvaa. Nykylukijan näkökulmasta tämä tuntuu hassulta. Itse ainakin pidin hyväntahtoisten, joskin toisinaan hieman hölmöjen veljesten edesottamuksia ja elämää varsin tervehenkisenä ja viattomana. No joo, välillä he ehkä joivat hieman viinaa, ja pääsi siinä muutama sonnikin hengestään, mutta verrattuna tämänhetkiseen maailmanmenoon tuo nyt on vielä pientä. Niinpä hieman pintaraapaisumaisen oloisesti koottu kirjan loppupuolisko, jossa lähinnä lueteltiin, minkä tytön kukin veljeksistä nai, alkoi tuntua jo jopa sangen tylsältä. "They lived happily ever after" ja niin edespäin.. Onneksi sentään pahis-Simeoni sekoitti hieman pakkaa vielä vanhoilla päivilläänkin, ja vaimot kärttyilivät toisinaan.

Kaukaisin ranta, Ursula Le Guin

Le Guin elämän ja kuoleman rajapinnoilla

Ursula Le Guinin kolmas Maameren tarinat -sarjan kirja, Kaukaisin ranta (The Farthest Shore, 1972), oli minulla kesken monta kuukautta. Luin nimittäin samaan aikaan useita muitakin teoksia, ja Kaukaisimman rannan juoni tuntui aluksi hieman laahaavalta. Tarinan huono imu oli kuitenkin kaikeksi onneksi vain väliaikainen ilmiö, ja teoksen loppupää olikin jo hyvin vetävää luettavaa. 

Tällä kertaa Maamerellä seikkaili jo varttuneeseen ikään ehtinyt Ged, ja hänellä oli mukanaan nuori Enladin prinssi, Arren. Yhdessä he kohtasivat pimeyden, joka uhkasi tällä kertaa koko maata, ei vain Gediä itseään, kuten sarjan ensimmäisessä osassa, Maameren velhossa, oli vielä asian laita. Tapahtumien merkityksellisyys ja kauaskantoisuus siis laajenee hetki hetkeltä ja kirja kirjalta, kuin renkaat veden pinnalla.

Taolaisuuteen nojaava, kuolemattomuuden tavoittelun problematiikasta inspiraationsa ammentava loppuhuipennus, ja sitä edeltäneet, kuoleman ja elämän suhdetta koskeneet pohdiskelut olivat tämän, aiempiakin osia tummasävyisemmän kirjan, parasta antia:

Vain kuolevainen kantaa elämää sisällään, Arren. Vain kuolemassa on uuden elämän siemen. Tasapaino ei ole tyventä. Se on liikettä - ikuista uudelleensyntymistä.

.."Minä en pelkää mitään", hän sanoi. "Mitä kuollut pelkäisi?"

Lisäksi mukana oli Le Guinille tyypilliseen tapaan mitä taidokkaimpia lohikäärmekuvauksia: 

Kun Kaukokatse lähestyi saaria ja Arren näki lohikäärmeitten leijaavan ja kaartavan aamutuulessa hänen sydäntään sykäytti riemu, raju täyttymyksen riemu, pakahduttava kuin tuska. Sillä tuossa lennossa oli koko elämisen loistokkuus. Lohikäärmeitten kauneus uhkui kauhistuttavaa voimaa ja hurjaa villiyttä ja määrätietoista suloa. Ne olivat ajattelevia puhuvia olentoja, joiden sivistys on ikivanha: niiden lento oli täynnä kiihkeää hallittua harmoniaa.

Arren ei sanonut mitään ääneen, mutta hän ajatteli: 

En välitä mitä tapahtuu! Olenhan nähnyt lokikäärmeitten tanssivan aamutuulessa.

Maameri-sarja on tunnettu synkkyydestään, ja tällä kertaa myös majesteettiset lohikäärmeet saivat osansa tästä sävystä. Kirjan loppupuolella ne ovat tulleet hulluiksi, eivätkä osaa enää puhua. Seuraukset ovat kammottavat:

Vene kiersi pienen kallioniemekkeen ja Arren näki rannalla jotain jota hän hetken erehtyi luulemaan rauniolinnaksi. Lohikäärme. Sen toinen musta siipi oli taipunut sen ruhon alle ja toinen retkotti hietikon poikki veteen niin että rantaan lyövät aallot näykkivät sitä kuin kiusoitellen ees taas. Sen pitkä liskonruumis virui oikoisenaan kalliorannalla. Toinen etujalka oli poissa ja mahtavasta rintakehästä roikkui panssarin ja lihan riekaleita. Sen vatsa oli revitty auki niin että hietikko oli kyynärkaupalla mustana myrkyllisestä lohikäärmeenverestä. Mutta se eli yhä. Niin lujassa oli lohikäärmeen henki että vain mahtava taikuus voi sen riistää nopeasti. Sen kullanvihreät silmät olivat auki ja kun vene lipui ohi sen luinen valtava pää liikahti ja koriseva sihisevä huuru purskahti verisenä suihkuna sen sieraimista. 

Kuolevan lohikäärmeen ja meren välinen rantakaistale oli täynnä sen sukulaisten jalanjälkiä ja niiden valtavien ruhojen painanteita; sen sisälmykset oli tallattu hiekkaan.

Tämä ylläoleva kohtaus oli koko kirjan pysäyttävin. Minusta se kuvasi ennen kaikkea sitä, että toisinaan kuolema on suuri helpotus. Tämän kaltaiset tapahtumat saivat minut myös lisäämään ensimmäistä kertaa Le Guinia käsittelevään bloggaukseeni tägin "kauhu".

Olen nyt lukenut Maameren tarinoista kolme ensimmäistä osaa. Aikaa kului kaksi vuotta, mutta se ei haittaa juurikaan, koska nämä kirjat toimivat loistavasti myös itsenäisinä teoksina. Jäljellä on vielä Tehanu: Maameren tarinoiden päätösosa (julk. 1990), joukko Maamerelle sijoittuvia novelleja, sekä Toinen tuuli (julk. 2001), ja hyvä niin. Aion tutustua niihin aivan ehdottomasti. On ihanaa tietää, että "jossain tuolla" on laadukasta fantasiaa, jota en ole vielä lukenut.

Musta kuu, Mia Vänskä

"I see the bad moon rising, I see trouble on the way"

..Markuksen ote veitsestä herpaantui, ja se putosi kalahtaen lattialle. Yhtäkkiä häntä pelotti enemmän kuin hän olisi koskaan voinut kuvitella. Hän tunsi sydämensä kuminan rintakehässään ja kuuli tykytyksen korvissaan pelon liimatessa hänet paikalleen.

Kauhukirjailija Mia Vänskä viihdytti minua taannoin mitä erinomaisimmin Saattaja-teoksellaan,  ja kaikeksi onneksi kirjailijan hyvä vire näyttää jatkuneen myös seuraavassa, vuonna 2012 julkaistussa Musta kuu -kirjassa. Aivan kuten Saattaja, myös Musta kuu vei minut mukanaan siinä määrin, että ahmin tarinan parissa päivässä. Tätä ei vain halunnut jättää kesken! Mukana oli jälleen sopivassa suhteessa kauhuelementtejä, ihmissuhdevääntöä ja mytologiaa:

"Aivan! Vanhoissa uskomuksissa Kapeet ja Kuumeet ovat kuun vaiheisiin liittyviä henkiolentoja. Kuumeet vähentävät kuun ja Kapeet kasvattavat sen. Kapeiden sanotaan ilmestyvän lintujen muodossa, ehkä jopa ilmattarina. Kuumeet taas ovat salaperäisiä pimeyden olentoja." 

Itselleni nämä Kapeet ja Kuumeet olivat täysin uusia tuttavuuksia, aivan kuten edellisestä Vänskän kirjasta mukaan tarttunut metsänpeitto-käsitekin. Lisäksi nyt tiedän, kuka on Lilith, tuo Frasieristakin tuttu naisriivaaja, jota voidaan pitää kaikkien femme fataleiden itseoikeutettuna kantaäitinä.

- Aina ei tarvitse lukea tietokirjallisuutta sivistyäkseen. 

Parasta Mustassa kuussa oli yllättävä loppuratkaisu. Alussa olleen prologin perusteella tein nimittäin varsin selkeitä ennakko-oletuksia siitä, ketkä selviävät kirotusta, eristyksissä olevasta mökkikylästä hengissä ja ketkä eivät. Mutta ah, miten ihanan väärässä olinkaan! Kutkuttavan hitaasti mutta varmasti juoni ja henkilöhahmojen käytös alkoivat kääntyä odottamattomiin suuntiin, joista löytyi vaikka mitä mielenkiintoista. Lisäksi vielä aivan viimeisillä sivuilla mukaan pahuuden ketjuun astui uusi, yllättävä hahmo. 

- Erinomaista!

Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen, Tommy Tabermann

"Ellet polvistu onnen edessä, et ole onnen arvoinen"

Sain Tommy Tabermannin Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen -runokirjan (julk. 2003) yllättäen lainaksi työkaveriltani, ilmeisen vannoutuneelta Tabermann-fanilta. Teoksen etusivua koristi vaivoja säästelemättä ("taksilla piti ajaa Turkuun asti..") hankittu omistuskirjoitus, ja parhaat kohdat oli vieläpä merkitty kirjanmerkein. Itselleni Tommy on ennestään tuttu lähinnä Uutisvuodosta, vaikka joskus takavuosina olenkin kuunnellut Eroottiset runot -teoksen äänikirjaversion.

Tämä kauniisti kuvitettu kirjanen sai minut kohottelemaan kulmiani kahdesta syystä: Ensinnäkään en löytänyt Yksinäisestä tytöstä ja yksisarvisesta kuin yhden bloggauksen, vaikka kyseessä on huippusuosittu runoilija - lieneekö Tommy jonkinlainen tabu kirjabloggarien silmissä? Toiseksi Tabermannin kuvakieli yllätti latauksellaan ja (ainakin näennäisellä) suoruudellaan:

Miehessä asuu eläin

Naisessa asuu eläin

Miehessä ja naisessa asuu käärme, lintu,

asuu hevonen

jolle kukaan ei suitsia pane

Mies on yksisarvinen

Miehellä on sarvi

ja naisessa paikka sarvea varten

sarven paikka maailmassa 

on nainen

Miehessä huutaa eläin

Naisessa huutaa eläin

Miksi kaksi huutoa

ei kuule toisiaan?

- Seems legit. Ei liene yllätys, että tällaiset reippaanpuoleiset fallos-analogiat ovat hieman liikaa joillekin kriitikoille. Toisaalta, kuten Asko Kaunislehto bloggauksessaan totesi:

Mm. tämä teos panee miettimään, miksi Tommy Tabermannin lyriikkaa niin ankarasti vihataan ja ennen muuta mitä pahaa on erotiikassa. Miten asioita muuttaa se, että niistä hymistellään huomattavasti peitetymmin.

Tämä on totta. Ja kuten kirjan minulle lainannut työkaverinikin totesi: jokaisen rivin välissä on tyhjä tila lukijan omia tulkintoja varten. ..Ehkä provosoivasti esitetty sarvi symboloikin vaikkapa rakkautta..? Kuka tietää. Jokainen päättäköön itse.

Minua, tottumatonta runojen lukijaa, tämä yksisarviskirja vuoron perään viihdytti ja hymyilytti. Kyllä minä Tabermannia luen ennemmin kuin vaikkapa 50 Shades of Greytä. Suomi 1 - Englanti 0.