Matkaystävä, Suvi Ratinen

Vahva esikoisteos tarpeesta kuulua joukkoon

Suvi Ratinen on osoittautunut erittäin pidetyksi kirjailijaksi vetämässäni lukupiirissä. Aiemmin bloggasinkin jo lukupiirikirjana olleesta Hyvä tarjous -teoksesta ja heti perään valittiin seuraavaksi luettavaksi Ratisen esikoisteos, Matkaystävä (2019). Tämä on ensimmäinen kerta lukupiirimme historiassa, kun luemme peräkkäin kaksi saman kirjailijan teosta. Pakkohan tämä on siis jakaa myös täällä blogin puolella.

Lestadiolaisyhteisössä kasvamista ja siitä irtautumista kuvaava Matkaystävä oli Hyvän tarjouksen tapaan erinomainen teos, jonka ahmaisin kerralla vailla mitään vaikeuksia. Itse kuuntelin nimettömäksi jääneen päähenkilön kehitystarinan äänikirjana ja teoksen selkeän rakenteen ansiosta se sopikin erinomaisesti myös kuunneltavaksi. Ainoa miinus tarinassa oli minusta mukana kulkeneen katoamistapauksen lattea ja epämääräiseksi jäänyt loppuratkaisu. Toisaalta päähenkilön ihastuksen kohteen, Risto-Pekan, tarina kehittyi mielenkiintoiseen suuntaan. 

Kirjan kansikuvassa komeilee musta lammas. Tämän metaforan merkitys on ilmeinen. Hieno detalji on kuitenkin se, että lampaalla on myös meikkiä, ei mitään "sallittua" peitepuikkoa, vaan meikkiä.

Tarinana Matkaystävä herätti paljon ajatuksia uskontojen luonteesta. On sanottu, että uskonnossa on monesti kyse enemmän sosiaalisuudesta ja ryhmään kuulumisesta, ei niinkään suhteesta jumalaan. Tämän kirjan maailmassa asia tuntuu olevan juuri näin. Lestadiolaisuuteen synnytään ja siitä muodostuu ihan omanlaisensa spirituaalinen DNA. Viikot täyttyvät erilaisista uskonnollisista tapahtumista ja ryhmäkuri on kova. Tietoisuuden taso vaikuttaa olevan varsin matala. 

Kun päähenkilö lopulta kyllästyy siihen, että mitään uskontoon liittyvää ei saa kyseenalaistaa ja eroaa yhteisöstä, vertaavat uskovaiset sukulaiset sitä kuolemaan. Kirjan hienoin kohta liittyy juuri siihen vaiheeseen tarinaa, jossa päähenkilö hyvästelee mielessään vanhan uskonyhteisönsä ja suuntaa kohti maailmaa:

Mutta kohta olisin vapaa, tästä valheestakin, joka kiristää umpeen puristamiani huulia, että muka uskoisin, että vain tällä tavalla elämällä, keittiövuoronsa hoitamalla ja aviomiestä tavoittelemalla, perisi iankaikkisuuden. Painan valot pois. Pitkät loisteputket sammuvat keittiön katossa räsähdellen. Tulee hämärää.

Vain suurten hurisevien teräskylmiöiden pienet punaiset merkkivalot loistavat, ja hätäuloskäyntien vihreät valokyltit. Niissä valkoinen tikku-ukko juoksee nuolen osoittamaan suuntaan. Pimeässäkin näkee, mistä pääsisi pois hädän hetkellä.

Isoista ikkunoista näkyy vain pimeää. Mutta kun valo häviää sisältä, alkaa pimeän läpi erottaa kaupungin valoja. Katulamppuja. Ohi ajavia autoja. Kerrostalojen ikkunoita. Siellä on Maailma. 

Oli mielenkiintoista huomata, miten ihmisen primääri perustarve kuulua rymään ei katoa. Kun päähenkilö, jonka tarina perustuu Ratisen omiin kokemuksiin, eroaa lestadiolaisuudesta, hän alkaa tavoitella kuulumista "normaaleihin ihmisiin" suurella raivolla. Äkkiä on pakko meikata, tietää kaikki populaarikulttuurista, katsoa jääkiekkoa ja ryypätä (liikaa). Samalla menneisyys pitää salata täysin (tätä päähenkilön ystävä ei ymmärrä ja saa siksi kärsiä). Viisari heilahtaa ääripäästä toiseen. 

Itselleni tuli tästä kaikesta tunne, että päähenkilöllä ei ole varsinaisesti omaa persoonaa, hän vain matkii ylikorostuneesti sitä, mitä kulloinkin ympärillään näkee. Tämä on tietenkin periaatteessa hyvin normaalia ja jossain määrin kaikki ihmiset tekevät samaa. Mutta mikä lopulta on omaa? Olemmeko kaikki vain sosiaalisten ja kulttuuristen vaikutteidemme kollaaseja, vailla omaa, uniikkia minuutta?

In the Wake of the Willows, Frederick Gorham Thurber

Kun jatko-osa eksyy liian kauas alkuperäisestä

Kaikki klassikkokirjoille kirjoitetut jatko-osat eivät voi puhutella. Siitä huolimatta tai varsinkaan, jos rakastaa alkuperäistä teosta. Luontokolumneistaan tunnetun Frederick Gorham Thurberin kirjoittama In the Wake of the Willows (2016) on minulle uusin muistutus tästä. Thurberin vaimon, Amy Thurberin, kauniisti kuvittama kirja jaksoi kiinnostaa minua noin puoleen väliin saakka, sitten iski turhautuminen ja pitkästyminen. 

Sinällään voisi ehkä olla ihan toimivakin idea sijoittaa tuttu brittiklassikko uudelle mantereelle, erilaiseen biotooppiin, mutta nyt valitettavasti ajelehdittiin jo liian kauas Kenneth Grahamen universumista. Ohut ja helposti unohdettava, hämärästi alkuperäisestä tarinasta muistuttava kertomus oli nimittäin tungettu ääriään myöten täyteen luontokuvauksia ja keskusteluja luonnosta. Kuten Goodreadsissakin todettiin: "A large chunk of the narrative is just characters talking about the local nature". Minulle tuli lukijana tunne, että Kaislikossa suhisee -adaptaation tekeminen oli tässä tapauksessa vain tekosyy päästä kirjoittamaan luontokirja, eikä kirjailijan vahva tausta luontokolumnistina ollut omiaan hillitsemään näitä epäilyksiä. Vaikka pidänkin Kenneth Grahamen kauniista luontotunnelmoinnista ja Vesirotan rakkaus jokeen on hieno lisä alkuperäiseen tarinaan, tässä mentiin jo liian pitkälle. 

Lisäksi minulle juuri alkuperäistarinan brittiläisyys on itse asiassa tärkeä osa sen viehätystä. Niinpä tarinan siirtäminen Yhdysvaltojen maaperälle vähensi sen vetovoimaa minun silmissäni selvästi.

Kolmas ongelmani tämän teoksen kanssa oli, että alkuperäiset hahmot eivät saaneet tarpeeksi tilaa ja heidän persoonansa tuntuivat vesitetyiltä. Heistä oli tullut vanhoja ja tylsiä. Pääosassa oli seuraava sukupolvi: Toady (Rupikonnan poika) ja Rickie (Vesirotan tytär). Varsinkin Myyrä ja Mäyrä loistivat poissaolollaan suurimman osan ajasta. Muistan jossain vaiheessa lukemista jopa miettineeni, onko Myyrää ja Mäyrää lainkaan olemassa tässä tarinassa. Tämä alkuperäisen nelikon laiminlyönti harmitti minua, sillä heidän välisensä dynamiikka on minulle tärkeä osa Grahamen tarinamaailman viehätystä. Nyt esimerkiksi hupsun Rupikonnan ja vakavan Mäyrän välinen nokittelu loisti poissaolollaan.

Lisäksi kirjan taitto oli ongelmallinen. Teksti oli pientä, ja katosi ikävästi keskimarginaaliin. Tuntui kestävän ikuisuuden, että sai edes yhden aukeaman luettua. Kaiken kaikkiaan Wake of the Willows kelpaa toki osaksi laajempaa Kaislikossa suhisee -kaanonia, mutta kokoelman helmeksi sitä ei voi kutsua.