Vieras, Riikka Pulkkinen

"Seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää elämänsä
ja matkustaa New Yorkiin. Vastuuntunto ja paontarve
käyvät hänessä kiihkeää vuoropuhelua."

Miksi jonkun pitää aina kuolla syöpään?

Riikka Pulkkinen kohosi nopeasti koko kansan tietoisuuteen vuonna 2006 ilmestyneen Raja-esikoisromaaninsa myötä. Muistan hieman tämän jälkeen lukeneeni Trendi-lehdestä henkilöhaastattelun, jonka kuvissa Pulkkinen näytti keijumaisen kauniilta ja arvoitukselliselta katsellessaan puun lehvästöjen lomasta kohti aurinkoa. Jutussa käsiteltiin muun muassa luomisen tuskaa. Kuinka vaikea on vastata lukevan yleisön odotuksiin, kun jo esikoisteosta on suitsutettu niin paljon.

Pulkkinen on aina ollut persoonana sympaattinen ja helposti lähestyttävä. Ehkä liiankin hauras tähän maailmaan. Niinpä haluaisin kovasti pitää hänen kirjoistaankin. Valitettavasti ne vain ovat minulle liian ryppyotsaisia ja kolkkoja, kuten niin monet muutkin suomalaisten kirjoittamat kirjat. Olen lukenut Vieraan (julk. 2012) lisäksi Totta-kirjan (julk. 2010) jokin aika sitten, ja mielestäni niistä voi löytää ennen kaikkea nämä yhteiset tekijät: syöpä ja parisuhdeongelmat.
-Mukavaa!

Kertojana Pulkkinen on taitava, sitä en kiellä. Mutta kun näitä kertojanlahjoja käytetään esimerkiksi kehittelemällä mahdollisimman monta eri tapaa kuvata sitä, että päähenkilön äiti on kuollut, niin ei se paljoa lämmitä. Erikoismaininta on tosin annettava tämän teoksen kohdalla hienoista tanssikuvauksista, jotka piristivät kuuntelukokemustani hetkellisesti, sekä yllättävän onnellisesta lopusta. Nämä kaksi seikkaa nostivat Vieras-kirjan edeltäjäänsä paremmaksi.

Tarina sisälsi opetuksen

Tämän teoksen myötä oivalsin jotain itsestäni lukijana. Tajusin lopullisesti, että en pidä ryppyotsaisista tarinoista, joissa päähenkilö harhailee ahdistuneena vailla päämäärää. Elämänlaatuni ei parane millään tavalla, jos luen jonkun fiktionaalisen hahmon suunnattomasta elämäntuskasta ja surusta. Ennemminkin huononee, jos satun pahaksi onnekseni samaistumaan lukemaani.

Jos päähenkilö on hukassa itsensä kanssa, on tarinan ainakin oltava sävyltään humoristinen, jotta tunnelma ei muutu minun makuuni liian lannistavaksi ja luotaantyöntäväksi. Hyvä esimerkki tällaisesta positiivisemmassa hengessä toteutetusta itsensäetsimistarinasta on Erlend Loen vuonna 1996 ilmestynyt läpimurtoromaani Supernaiivi, johon rakastuin ikihyviksi. Myös tuon tarinan päähenkilö, 25-vuotias mies, pakenee ahdistustaan New Yorkiin, aivan kuten Vieras-kirjan Mariakin. Molemmat protagonistit ovat rikki, ja kaukana kotoaan. Ratkaiseva ero on sävyssä. Loen käsittelee ahdistusta lämmöllä, kekseliäästi ja hauskasti. Pulkkinen ei.

Se, mistä tässä äänikirjassa pidin eniten, oli lukijana toiminut Leena Pöysti. Pöystillä ei ole mitään ärsyttäviä maneereita, ja hänen lukuäänensä on kerta kaikkiaan kaunis.