Pilvilinna joka romahti, Stieg Larsson

Jälkipuinti joka pitkästytti

Kaikkihan tietävät, miten action-elokuvissa ja trillereissä tarina loppuu yleensä siihen, kun suuren välienselvittelyfinaalin jälkeen poliisit saapuvat paikalle, vievät pahikset asemalle, ja sankarit saavat vihdoin hengähtää? Noh, siihen on syynsä, ja Stieg Larssonin Millenium-trilogian kolmatta osaa, Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, julk. 2008), voidaan pitää varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos tätä sääntöä rikotaan. Lyhyesti voisin todeta, että kolmososassa lähinnä vain märehdittiin kakkososan tapahtumia. Juuri mitään uutta ja yllättävää ei tapahtunut. 

Nyt koko Millenium-trilogian äänikirjoina kuunnelleena sanoisin, että jos teosten kiinnostavuutta pitäisi kuvata käyränä, näyttäisi se kolmiolta. Ykkösosa oli pääasiassa tylsää jumittelua ja rönsyilyä, kakkososassa kiinnostavuustaso ampaisi hetkellisesti huippulukemiin, ja kakkososan tapahtumilla ratsastavan kolmososan kanssa tehtiin jälleen uusi, melkoisen jyrkkä mahalasku. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että kolmososassa lähinnä vietettiin aikaa kokouksissa, surffailtiin netissä, ja istuttiin oikeussalissa? Niin, ja Mikael Blomkvist iski tietenkin jälleen uuden naisen, mutta tämähän nyt ei yllätä enää ketään.

Alkumetreille ja aivan loppuun oli toki saatu ympättyä pari sangen kiinnostavaa tapahtumaa, mutta ne eivät yksinään pystyneet pitämään tätä aivan liian pitkäksi venytettyä tarinaa kiinnostavana, kun suurimman osan ajasta ne persoonalliset pääpahiksetkin olivat joko a) sairaalassa, b) jo kuolleita, tai c) kadoksissa. Varsinkaan, kun pääjuoneen mitenkään liittymätön Mikael Blomkvistin avoin sekundaarisuhde, Erika Berger, roikkui mukana pääjuonta hidastavine lehtikuvioineen. Tunnustan, että toisinaan tuli skippailtua Erikasta kerrottuja osuuksia, koska ne eivät kerta kaikkiaan jaksaneet innostaa minua.

Se, mitä haluan kiitellä, on koko Millenium-trilogian ääneen lukeneen Kari Ketosen tulkinta. Hänen tasainen, eleetön ja sopivan tyly äänensä sopi erinomaisesti Larssonin luomaan synkkään, tunteettomaan ja pahaenteiseen maailmaan. 

What could have been..

Viisikymppisenä sydänkohtaukseen kuollut Stieg Larsson oli suunnitellut Millenium-sarjastaan alun perin kymmenosaista. Tämän huomasi kolmososasta selvästi, sen verran langanpätkiä jäi vielä pyydystämättä. 

Esimerkiksi Lisbethin salaperäisen kaksoissisaren, Camilla Salanderin, olemassaoloa väläyteltiin tuon tuostakin, mutta häntä ei vielä marssitettu mukaan tarinaan. Lisäksi Lisbethin isän omaisuuteen ja hämäräpuuhiin liittyi paljon epäselvyyksiä, jotka eivät vielä saaneet vastausta. Harmi, että kirjailijan kuollessa työn alla ollut nelososa ei koskaan ehtinyt valmistua, koska jos vanhat merkit olisivat pitäneet paikkansa, se olisi ollut kakkososan tapaan hemmetin hyvä. Kyseessä olisi nimittäin väistämättä ollut uuden toimintasyklin käynnistys. 

Viitososa (aka. "Neloskirjan jälkipuinti") taas olisi todennäköisesti kannattanut skipata, koska se olisi arvattavasti sisältänyt lähinnä Lisbethin ja hänen kauan kadoksissa olleen kaksoissisarensa välisiä oikeuskiistoja, ja jonkinlaisen uuden, entistä epäkiinnostavamman Erika Berger -keissin. Ehkäpä lehtitalofuusion tällä kertaa? We will never know.

Kultahattu - The Great Gatsby, F. Scott Fitzgerald

Klassikko, jolle lämpenin hitaasti, mutta varmasti

Hetki sitten luin Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille -teoksen, koska eräs lempikirjailijoistani, Hunter S. Thompson, oli kirjoittanut sen uudestaan sanasta sanaan kehittyäkseen kirjoittajana. Noh, näitä teoksia oli itse asiassa kaksi, ja nyt lukemani F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu - The Great Gatsby (julk. 1925) on niistä toinen. 

Hunter ei ollut ihailunsa kanssa yksin. Alun perin heikohkosti menestynyt The Great Gatsby nimittäin saavutti kirjaklassikon aseman Fitzgeraldin kuoltua, ja se on sittemmin valittu muun muassa 1900-luvun parhaaksi amerikkalaiseksi romaaniksi. Myös näytelmä- ja elokuvasovituksia on tehty runsaasti. Viimeisin filmatisointi on vuodelta 2013. Minä en ole tätä Oscarilla palkittua ja Leonardo DiCaprion tähdittämää elokuvaa vielä nähnyt, mutta nyt kirjan luettuani haluan ehdottomasti korjata asian.

Teos, jota ei kannata jättää kesken

Lukukokemukseni Kultahatusta on kaksijakoinen. Pitkään pidin kirjaa yhdentekevänä kuvauksena loputtomista juhlista, joita salaperäinen Jay Gatsby järjestää ylellisessä kartanossaan Long Islandilla. Melko kauas menneisyyteen, 1920-luvun Amerikkaan sijoittuva teos ei puhutellut minua myöskään aikakautensa puolesta. Suurimpana plussana pidinkin pitkään (noin sivun 160 paikkeille) Fitzgeraldin taidokasta kerrontaa:

Naapurini talossa kaikui musiikki halki kesäöiden. Hänen sinisissä puutarhoissaan miehet ja tytöt kulkivat edestakaisin kuin koit, kuiskeiden ja samppanjan ja tähtien parissa..

..Noin puolimatkassa West Eggin ja New Yorkin välillä autotie äkkiä kohtaa rautatien ja juoksee sen rinnalla lähes puoli kilometriä välttääkseen erään aution maa-alueen. Se on tuhkalaakso - mielikuvituksellinen farmi, missä tuhka kasvaa kuin vehnä harjuina ja mäkinä ja irvokkaina puutarhoina; missä tuhka muodostaa taloja ja savupiippuja ja kohoavaa savua ja vihdoin yliluonnollisin ponnistuksin tuhkanharmaita ihmisiä, jotka liikkuvat tomuisessa ilmassa epäselvinä, murenevina hahmoina.

Kirjan loppupuolella juoni pääsi kuitenkin samalle viivalle kerronnan kanssa, kun hitaasti kerääntyneet jännitteet alkoivat purkautua mitä dramaattisimmilla tavoilla, ja huomasin kiinnostuvani Gatsbyn ja Daisyn tarinasta aina vain enemmän ja enemmän. Aluksi kovin arrogantilta vaikuttanut Jay Gatsby paljastuikin lopulta todelliseksi romantikoksi; kaikki naisen takia.. 

Teoksen luettuani minulle selvisi, että Jayn ja Daisyn onneton rakkaustarina pohjautui vahvasti Fitzgeraldin omiin kokemuksiin; hän melkein menetti oman elämänsä suuren rakkauden, Zelda Sayren, koska oli naisen mielestä liian köyhä aviomieheksi. Ei siis ihme, että Fitzgerald loi Jay Gatsbyn, ryysyistä rikkauksiin naisen takia nousseen miljonäärin. 

The Great Gatsbyn surullinen loppu toi minulle mieleen erään ikisuosikeistani, Thomas Mannin aina yhtä koskettavan Kuolema Venetsiassa -novellin. Myös tämä, The Great Gatsby (2013) -elokuvan soundtrackilta löytyvä Dana Del Reyn Young and Beautiful -kappale kuvaa hyvin tunnetilaa, johon tämä teos minut jätti:

Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina, Aino Kallas

Tyylipuhdas tarina riivatusta Lycanthropuksesta

Mikä kirja! Harvoin saan luettavakseni mitään yhtä koukuttavaa ja kiehtovaa, kuin juuri kädestä laskemani Aino Kallaksen Sudenmorsian (julk. 1928). Vanhahtavaan, balladimaiseen tyyliin kirjoitetut teokset tuntuvat minusta yleensä hieman vierailta, mutta kun ensimmäisen sivun esittelyteksti sisältää tällaista informaatiota, on lukemista yksinkertaisesti pakko jatkaa:

Tainkaltainen on tarina Aalosta, Priidik metsänvahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsäpetojen ja Diabolus sylvarum'in elikkä Metsädaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu.

Vanhan kirjan lumo

Sudenmorsian, joka monien lähteiden mukaan sai innoituksensa Aino Kallaksen ja Eino Leinon rakkaustarinasta, päätyi käsiini fantasiaa rakastavan tuttavani mainittua sen "Ten books that have resonated with me over the years" -listallaan sosiaalisessa mediassa. 

Sudenmorsiamen mystinen nimi kiinnitti huomioni, ja ennen kuin huomasinkaan, seisoin lähikirjastoni tiskin takana odottamassa, että kirja kaivettaisiin takahuoneen varastohyllystä luettavakseni. 

Kun pieni, pahoja vaurioita ajan hampaissa saanut nide sitten ojennettiin minulle, olin häkeltynyt: "Mitä ihmettä, siis miten vanha tämä oikein onkaan? ". Teoksen ajaton nimi kun ei ollut antanut vihiä sen iästä, eikä Aino Kallaksen nimi äkkiseltään, ilman tiedonhakuja, soittanut kelloja päässäni (kyllä, sivistyksessäni on aukkoja). Mutta toden totta, kyseessä oli kunnioitettavat 86 vuotta vanha ensipainos jo 1920-luvulla julkaistusta romaanista. Ikä todella näkyi, koska kirjan kellastuneet sivut olivat enää vain juuri ja juuri paikoillaan, ja osa sinnitteli jo täysin irrallaankin kansien välissä.

Vanhat kirjat ovat aina herättäneet minussa kunnioitusta. Niinpä se tosiasia, että olin saanut jo muutenkin kiehtovasta teoksesta käsiini vieläpä ikivanhan ensipainoksen, vain tuplasi lukuintoni. Ei siis ihme että lyhyehkö, vain 141 sivua pitkä kirja tuli luetuksi alle vuorokaudessa. 

Ihmissudet saivat hohtonsa takaisin

Vahvaa symboliikkaa sisältävä, monella eri tavalla tulkittavissa oleva fantasiakertomus kietoi minut pauloihinsa poikkeuksellisen voimakkaasti. Hollywoodin pahasti korruptoima ihmissusiteema sai vanhahtavalla, itse luomallaan kielellä kirjoittaneelta, ja mytologioista kiinnostuneelta Aino Kallakselta aivan uudenlaista hohtoa. 

Kiitos Kallaksen, nyt muistan taas, miksi ihmissudet ovat pelottaneet ja kiehtoneet ihmiskuntaa kautta aikojen. Suopursuntuoksuiset luontokuvaukset, Aalon moninaiset metamorfoosit, taidokkaat susikuvaukset ja mystiset värssyt Metsädaimonista veivät minut syvälle hiidenmaalaisiin metsiin. Olin suorastaan pahoillani, kun erinomaisesti rytmitetty tarina saapui sykliseen päätökseensä. Haluan lisää!

Jäähyväiset aseille, Ernest Hemingway

Viattomuus ja julmuus samoissa kansissa

Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille (A Farewell to Arms, 1929) päätyi luettavakseni hieman poikkeuksellisella tavalla: Minulle selvisi, että eräs lempikirjailijoistani, Hunter S. Thompson, opiskeli paremmaksi kirjailijaksi kopioimalla Hemingwayn Jäähyväiset aseille -teoksen sanasta sanaan. Minun silmissäni tämä on hyvin suuri kunnianosoitus, ja niinpä Jäähyväiset aseille oli aivan pakko lukea, kun asia selvisi.

Erittäin vahvasti Hemingwayn omiin sotakokemuksiin ja rakkauskuvioihin perustuva tarina tasapainoili raakojen sotakuvausten ja poikkeuksellisen romanttisen ja kauniin, jopa naivistisen rakkaustarinan välillä. Tunnelmaa luotiin niin säätiloilla (sotaa käytiin pitkälti sateessa), kuin puhekielisillä, soljuvilla dialogeillakin, joita päähenkilö, luutnantti Frederic Henry, ja hänen rakastettunsa, Catherine, kävivät keskenään.

"Your love alone is not enough"

Fredericin ja Catherinen suhde oli ihailtavan avoin ja rakastava, mutta olisin kuitenkin kaivannut siihen hieman enemmän särmää. Se, että Catherine "kerran tunsi itsensä lutkaksi seitsemän minuutin ajan hotellihuoneen sisustuksen takia" ei ihan riitä. 

Ongelman ydin oli siinä, että Catherine oli liian yksiulotteinen ja litteä henkilöhahmo, ja hänen koko persoonansa roikkuin vain ja ainoastaan Fredericin varassa. Teki mieli kysyä: "Ihan kiva, että olet rakastunut, mutta onko sinulla mitään muita tasoja tai ominaisuuksia?". 

Edelleen ajankohtainen

On sanottu, että Jäähyväiset aseille on "yksi tehokkaimmista ja ahdistavimmista kirjallisuuden tuntemista sotakuvauksista". Itse kuitenkin sanoisin, että Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian sotakuvaukset vankileireineen, kuulusteluineen, pakkasöineen ja julmine teloituksineen on vielä huomattavasti tehokkaampi. Varsinkin, kun pitkä trilogia antaa lukijalle paljon paremman tilaisuuden kiintyä sodan armoille joutuviin hahmoihin, kuin tässä suhteellisen lyhyessä (311 s.) tarinassa.

Sodanvastaisuus tuli tästä ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuneesta teoksesta kuitenkin hyvin ilmi: 

Vaivaannuin aina sanoista pyhä, kunniakas ja uhraus sekä sellaisista ilmauksista kuin turhaan. Olimme kuulleet niitä, seisoessamme joskus sateessa melkein korvankantaman ulkopuolella, niin että vain huudetut sanat tulivat perille, ja olimme lukeneet niitä, julistuksista joita ilmoitusten kiinnittäjät olivat läntänneet toisten julistusten päälle, nyt jo kauan sitten, enkä minä ollut nähnyt mitään pyhää eikä asioissa jotka olivat kunniassa ollut mitään kunnioitettavaa ja uhraukset olivat kuin Chicagon teuraspihat silloin kun ei ollut muuta tehtävissä kuin haudata liha.

Näinä Venäjä-jännitteiden aikoina tämä teos puhutteli minua melko lailla. Huomasin jopa siteeraavani sitä Facebookissa erään Venäjä-keskustelun yhteydessä. Totesin ensin, että en kestä kuulla enää yhtäkään pelottelu-uutista Venäjästä, ja kirjoitin perään seuraavan sitaatin: 

"Minulla oli sanomalehti mutta en lukenut sitä koska en halunnut lukea sodasta. Aioin unohtaa sodan. Olin tehnyt erillisrauhan." - Luutnantti Frederic Henry kirjassa Jäähyväiset aseille

Hevosen taju, Ville Virtanen

Groteskein ja hämmentävin hevosromaani, jonka olen koskaan lukenut

Kun näin Ville Virtasen Hevosen taju -teoksen (julk. 2013) lähikirjastoni palautuskärryssä, oli ensireaktioni: "Vau! Ihan uskomattoman kaunis kirja! Pakko lainata.". Kysyin saman tien luottokirjastonhoitajani mielipidettä tästä poikkeuksellisen upeasta ja kiinnostavan oloisesta niteestä. Ratsastusta harrastavan kirjastotädin vastaus oli kuitenkin nihkeä: "En tykännyt, meni liian erikoiseksi ja oudoksi. Mutta lue itse.." Ja minähän luin. Mitäpä muuta tällainen hevosia viimeiset 21 vuotta omistanut elämäntaparatsastaja ja kirjaholisti voisikaan tehdä. Sen verran harvoin vastaan kuitenkaan tulee aikuisille suunnattuja hevosromaaneja. 

Puoleen väliin asti Hevosen taju toimikin ajoittain liian kikkailevaa ja raskasta kieltä lukuun ottamatta hyvin. Se oli särmikäs, asiantunteva ja ihon alle menevä tarina Flon ja Eliaksen elämästä heidän suurella hevoskauppatallillaan. Kaikesta näki, että Virtanen todella tuntee hevosmaailman perinpohjin. Tekstissä vilahti muun muassa Niinisalo, tuo minullekin hyvin tuttu hevosurheilun keskus, jossa olen monesti käynyt katsomassa oman ponini kisasuorituksia. Elävästi kirjoitettuja tilannekuvauksia ratsastuskilpailuista ja tallielämästä oli ilo lukea, ja monesti liikutuinkin. Erityisesti Eliaksen Liisa-tammaan liittyvät lapsuusmuistot osuivat ja upposivat, samoin kuvaukset salaperäisestä akhaltektammasta kiehtoivat: 

Muu vilinä lakkasi olemasta: oli ainoastaan tamma, Elias ja heidän välisensä kontakti. Hevosen suunnalta humisi, se oli jotain taikaa, vähän pelotti, että taika särkyisi. Hän oli ensimmäistä kertaa kohdannut elämänsä hevosen. Hän oli päässyt perille siihen kohtaan, mistä hänen tiensä oli alkava. Hän oli saanut aavistuksen lahjastaan: kun Elias kuiskaa, hevonen kuuntelee, kun hevonen kuiskaa, Elias kuulee. Hevosen taju.

Oli myös hyvä, että Virtanen nosti teoksessaan esille hevosbisneksen varjopuolet, joista hänellä on omakohtaista kokemusta. Nuorena miehenä hollantilaisella kauppatallilla hevosia ratsuttanut Virtanen ei voi hyväksyä hevosten kohtelua pelkkinä rahanteon välineinä. Tämä kanta välittyy vahvasti myös Hevosen taju -kirjan sivuilta.

Hyvän maun rajat ylittyivät

Valitettavasti pitkään hyvin kasassa pysynyt ja mielenkiintoinen tarina alkoi loppua kohden muuttua varsin vaivaannuttavaksi. Kuten Sallan kirja-arvostelua kommentoinut anonyymi totesi: 

Ratsastus- ja hevoskirjana minusta oivallinen kirja puoliväliin saakka, mutta sitten tapahtuu jotain, jota nimittäisin "pakkotaiteeksi". Ihan kuin kirjailijalle olisi yhtäkkiä tullut paniikki siitä, ettei hevoskirjan kirjoittaminen riitäkään, eikä  se ole oikeaa kirjallisuutta "ja että lapasesta pitää lähteä ja kunnolla, että tulee uskottavaksi kirjailijaksi".

Samainen anonyymi kertoi, että hänellä oli ollut vaikeuksia jaksaa lukea kirja loppuun asti. Itse huomasin saman, vaikka yleensä rakastankin fantasiaa, ja hieman outoja tarinoita. Kirjan alkupuolen kävin läpi tarkasti, jokaista sanaa maistellen. Lopussa lukeminen muuttui kuitenkin ajoittain vaivaantuneeksi selailuksi ja hyppimiseksi, enkä enää saanut itseäni keskittymään, koska Virtanen vei minua paikkoihin, joihin en halunnut mennä.

Tarinan loppu oli toki moraaliselta viestiltään looginen ("olet kohdellut hevosia väkivaltaisesti, ja nyt sinun on aika maistaa omaa lääkettäsi"), mutta toteutus meni minusta liian pitkälle. Se oli kertakaikkiaan liian atavistinen, vaivaannuttava ja outo. Mieleeni tuli lähinnä Madonnan Confessions Tour vuodelta 2007:

Voi. Voi voi.

JORDAN - A Whole New World, Katie Price

Salainen paheeni: Iso-Britannian kuuluisimman glamourmallin elämänkerrat

Pari viikkoa sitten suunnitteilla olevan väitöskirjani tutkimussuunnitelman ajoittain kuivahko lähdekirjallisuus aiheutti vastareaktion: huomasin kaipaavani jotain todella kevyttä, helppoa ja viihteellistä luettavaa. Niinpä nappasin kirjahyllystäni jo kertaalleen luetun JORDAN - A Whole New World -pokkarin (julk. 2007), yhden viidestä glamourmallina maineeseen kohonneen Katie Pricen elämänkerroista. Nämä tapahtumarikkaat ja tunnepitoiset girl talk- hengessä kirjoitetut vuodatukset ovat kuin pinkki ja pörröinen peite, johon on toisinaan mukava kääriytyä. 

Teksti on niin avointa, että melkein tuntuu, kuin Katie olisi läheinen ystävätär, jonka kanssa istuskellaan takkatulen ääressä viiniä siemaillen, henkilökohtaiset tunteet ja tapahtumat jakaen, oli sitten kyse viimeisimmistä rakkauskuvioista, akuutista hiuskriisistä, tai vaikkapa työhuolista. 

Rakkaustarinan nousu ja tuho

JORDAN - A Whole New World on järjestyksessä toinen Katie Pricen elämänkerta. Omissa silmissäni kirja jakautuu aikaan ennen ja jälkeen Katien ja hänen aviomiehensä (nykyään ex-avoimiehensä) Peter Andren ensimmäisen lapsen, Junior-pojan syntymän. Salamarakkauden sekopäinen huuma ja onni vaihtui nimittäin surullisen nopeasti raskaudenjälkeiseen masennukseen, josta alkoi lopulta suhteen hajoamiseen ja avioeroon johtanut laskukierre:

Ten days after Junior was born Pete, Harvey, the baby and I did a shoot for OK! magazine. I must have looked like the perfect mother who had it all - beautiful new baby, loving fiancé and fabulous wedding to look forward to. But as I smiled away I felt this searing pain inside me - it wasn't all perfect.

Nykyajan julkkiksia on toistuvasti verrattu muinaisiin kreikkalaisiin jumaliin: heitä seurataan ja jopa palvotaan, mutta he ovat kuitenkin hyvin inhimillisiä, ja kaikkea muuta kuin täydellisiä. Omalla tavallaan itselleen miljoonaomaisuuden kerännyt ja kotimaassaan äärimmäisen tunnettu Katie Pricekin on moderni kreikkalainen jumalatar: hyvin menestynyt, mutta ei kuitenkaan ihailtava, kiiltokuvamainen hahmo, vaan kaikessa haavaoittuvaisuudessaan, kostonhimossaan (laulajattaret Gina G & Javine saivat tässä kirjassa osansa..) ja kompleksisuudessaan hyvinkin inhimillinen.

FAIL

Palauttamisen vaikeus

Yksi kirjaston kätevimmistä ominaisuuksista on palautusluukku. Ei tarvitse ajoittaa menojaan kirjaston aukiolojen mukaan, ja elämä muuttuu näin kaikin puolin helpommaksi. 

Paitsi jos...

Lainattu (ääni)kirja onkin niin massiivinen, että se ei mahdu palautusluukusta sisään. Ja voin kertoa, että tämä ei ole ensimmäinen kerta. Paksun niteen voi aina avata keskeltä, ja näin puolittaa epäonnistumisen uhan, mutta valtaisat, nähtävästi vailla minkäänlaisia enimmäismittoja olevat äänikirjaboksit eivät moiseen taivu. Hitto vie! 

Monet kirjabloggarit ovat kritisoineet Stieg Larssonin rönsyilevää ja venyttelevää kirjoitustyyliä - asiat voisi sanoa lyhyemminkin. Tällä hetkellä olen sattuneesta syystä täysin samaa mieltä.

Niin lähellä.. mutta ei.

Pari kirjavinkkiä joogaharrastajille: Yoga Dharma & Yoga Yãjñavalkya

Kurkistus Suomen tunnetuimman astangajoogaopettajan kirjahyllyyn

Osallistuin elokuun alussa Petri Räisäsen astangajoogaretriitille Hämeenkyrössä sijaitsevassa Frantsilan Hyvän Olon Keskuksessa. Retriitti oli elämäni neljäs. Mysore-tyylisten joogatuntien, tekniikkatuntien, hengitysharjoitusten ja meditaation ohella istuimme myös alas keskustelemaan. Ja mikäs sen luontevampi tapa aloittaa juttutuokio, kuin tutustua pariin merkittävään joogateokseen! Kirjat olivat minulle ennestään vieraita, mutta herättivät mielenkiintoni.

Vaikka jooga onkin monille ennen kaikkea yhtä kuin fyysinen asanaharjoitus, jonka oppii parhaiten tekemällä, voi siitä niin halutessaan löytää myös paljon muita mielenkiintoisia tasoja, kuten hengitysharjoitukset, ja joogafilosofian monine eri vivahteineen. Merkittävää on huomata, että kyse on nimen omaan filosofiasta, ei uskonnosta. Petriä lainatakseni: jooga sopii kaikille, uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta. Joogin pitää pystyä olemaan kuin kotonaan niin kirkossa, kuin moskeijassakin. Niin haluttaessa joogaa voidaan toki käyttää oman uskonnollisen vakaumuksen tukena. Esimerkiksi monet luostareissa asuvat nunnat ja munkit harrastavat joogaa.

Yoga Dharma, Hamish Hendry

Yoga Dharma (julk. 2014) on Iso-Britannian kuuluisimman astangajoogaopettajan, Hamish Hendryn, käsialaa. Sri K. Pattabhi Joisin oppilaana kunnostautuneen Hendryn kirjassa keskitytään joogafilosofiaan, ei niinkään asanoihin. Yoga Dharmaa on kehuttu vuolaasti muun muassa Elephant Journal -lehdessä, mutta sen voi ostaa tällä hetkellä ilmeisesti vain suoraan Hamish Hendryltä itseltään.

Ulkoasultaan riisuttu kirja alkaa sanoilla:

Before you start reading this book breathe long and deep. This is the only practice in this book and may be the most important.

Yoga Yãjñavalkya, kääntänyt A. G. Mohan

Yoga Yãjñavalkya on ikivanha, sanskritin kielestä käännetty joogakirjallisuuden klassikko, johon viitataan joogamaailmassa toistuvasti. Sitä pidetään yhtenä tärkeimmistä koskaan kirjoitetuista joogateoksista. Yoga Yãjñavalkyassa Yãjñavalkya-niminen mies kertoo vaimolleen Gãrgille joogan kahdeksasta haarasta, jotka ovat yama, niyama, ãsana, prãnãyãma, pratyãhãra, dhãranã, dhyãna ja samãdhi. Kyseessä on syvällinen katsaus joogafilosofiaan.

Tämän käännöksen (julk. 2013) takana on modernin joogan perustajana pidetyn Sri T Krishnamacharyan opissa ollut A. G. Mohan.

Mohanin käännöstä on kiitelty muun muassa näin:

It takes a great deal more than knowledge of Sanskrit to make an accurate and meaningful translation of any of the ancient yoga texts, such as the Yoga Sutras of the Yoga Yajnavalkya. Only trough his long experience and study with Krishnamacharya and subsequent untiring scholarship has A. G. Mohan prepared himself adequately for this task. No other active yoga teacher can match Mohan's depth of knowledge and understanding of these texts. We are grateful to him for his lucid translation. 

Tyttö joka leikki tulella, Stieg Larsson

Kakkososasta polvi paranee

Olen Stieg Larssonin hengästyttävien Millenium-elokuvien suuri ihailija. Filmien taustalta löytyvien teosten suhteen en kuitenkaan ole ollut yhtä haltioitunut. Ensimmäinen osa, Miehet jotka vihaavat naisia, oli minusta niin hidastempoinen ja rönsyilevä, että melkein palautin trilogian kaksi seuraavaa osaa takaisin kirjastoon kuuntelemattomina. Pari kuukautta nuo massiiviset äänikirjaboksit matkustivatkin autoni ovilokerossa koskemattomina, ja pölyä keräten.

Mutta kuinkas sitten kävikään.. Aloitin kakkososan, Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden 2006/2007), kuuntelun lopulta kaikesta huolimatta, ja äkkiä kaikki vaan klikkasi. Mikä onni! Nyt tarina rullasi paljon suuremmalla energialla eteenpäin, ja verkossa tempoili juuri sopiva määrä enemmän ja vähemmän epämääräisiä ja epäilyttäviä hahmoja: salaperäinen Zala, äärimmäistä individualismia edustava Lisbeth Salander, uhkaava valkoinen jättiläinen, kaiken keskellä luoviva, aina yhtä kevytkenkäinen ja jokseenkin turhautunut Mikael Blomkvist.. Toimii.

 Salla kritisoi omassa arviossaan hahmojen pitkälle vietyä mustavalkoisuutta ja äärimmäisyyttä. Ymmärrän täysin, mistä Salla puhuu; osa hahmoista vaikutti lähinnä piirroselokuvasankareilta, joista tuli mieleen milloin Harry Potter -kirjojen Voldemort, milloin taas Marvelin sarjakuvista ja elokuvista tuttu Hulk. Esimerkiksi Lisbethin yli-inhimilliset kyvyt lähes kaikessa mihin hän ryhtyi, ja pitkälle viety nihilismi olivat kieltämättä kombinaatio, joka sai minunkin kulmani ajoittain kohoamaan epäuskosta. Melkein sitä jo odotti, milloin Larsson paljastaa, että Salanderia on purrut radioaktiivinen hämähäkki, tai tyttö on nuorena tippunut taikajuomapataan.

Toisaalta Lisbethin taustoja ja geeniperimää valottanut juoni kyllä selittikin naisen poikkeavia henkisiä ja fyysisiä attribuutteja melko tyhjentävästi. Äärimmäiset hahmot eivät muutenkaan minun silmissäni syöneet tarinan nautittavuutta, koska mielestäni ne sopivat hyvin jo itsessäänkin äärimmäiseen tarinaan.

Aika on tehnyt tehtävänsä

Yksi, melkoisen triviaali seikka minua kuitenkin häiritsi: ajan hammas ei ollut kohdellut alun perin nykyaikaan jämäkällä otteella sijoitettua tarinaa kovinkaan hellästi. Ajat sitten haudattu, nyt jo jokseenkin vaivaannuttava Millenium-hype muistutti itsestään tuon tuostakin, kiitos Mikaelin kökösti nimetyn Millenium-lehden.
- It might have seemed like a good idea at the time..

Lisäksi vahvasti uusimpaan ja hienoimpaan teknologiaan nojaava juoni herättää vuoden 2014 kuuntelijassa ajoittain lähinnä huvittuneisuutta. Varsinkin Lisbethin monimutkaiset langaton netti -viritykset vain naurattivat, ja muuttivat parin tiukan kohtauksen tunnelman ikävän surkuhupaisaksi, vieden huomion itse tapahtumilta. Lisäksi Lisbethin ostama, "peräti" 18-tuumainen, tuliterä televisio sai pokkani pettämään totaalisesti. Nämä toistuvat viitteet vanhentuneeseen teknologiaan tuottivat samanlaisen ummehtuneen olon kuin ne hetket, kun kirjaston poistohyllyä silmäillessä katse sattuu osumaan Windows 98 -käyttöjärjestelmän opaskirjaseen.

Kaiken kaikkiaan Tyttö joka leikki tulella oli kuitenkin niin addiktoiva kuuntelukokemus, että aloitin heti sen loputtua kolmannen osan, Pilvilinna joka romahti, kuuntelun. Juoni yksinkertaisesti jäi liian kiinnostavaan kohtaan, jotta voisin edes harkita minkään muun äänikirjan valitsemista. Elokuvien katselustakin on onneksi jo sen verran aikaa, että en muista enää, miten kaikki menikään.