Loru Sorbusten Herrasta, Henry N. Beard & Douglas C. Kenney

Hauskin kirja, jonka olen koskaan lukenut

Vaikka emme voikaan täysin vilpittömästi professori Tolkienin tapaan sanoa, että "tämä tarina muotoutui kerrottaessa", voimme vakuuttaa, että tämä tarina (tai pikemminkin tarve tyrkyttää sitä viattomille kuluttajille halpahallin hinnoilla) kasvoi suorassa suhteessa karhukirjeisiin, joita saimme Harvardin luottokonttorista.

..Tämän kirjan tarkoituksena on rahan tienaaminen, ja sen sivuilta voi lukija oppia monia seikkoja kirjoittajien kieroutuneesta luonteesta ja kirjallisesta lahjattomuudesta.

Amerikkalaisen huumorilehti National Lampoonin perustajien, Douglas C. Kenneyn ja Henry N. Beardin Loru Sorbusten Herrasta (Bored of the Rings, julk. 1969) on kirja, johon olen palannut säännöllisin väliajoin viimeisten kymmenen vuoden ajan. Vaikka olen lukenut tämän kulttimaineeseen nousseen parodian jo arviolta viidesti, se saa minut edelleen nauramaan ääneen joka kerta. Tässä on todellakin teos, jota minun ei pidä erehtyä lehteilemään, jos lähistöllä sattuu olemaan esimerkiksi nukkuvia ihmisiä.

Naulan kantaan

Taru Sormusten Herrasta -trilogian kaltaiseen mestariteokseen kajoaminen tällä tavalla olisi voinut väärissä käsissä olla suunnaton moka, josta omistautuneet Tolkien-fanit olisivat rankaisseet armotta. Toisin kuitenkin kävi, kiitos oikean tulokulman. Beard ja Kenney kun arvostavat alkuperäisteosta suuresti, ja tuntevat sen läpikotaisin. Niinpä lopputulos on juuri sopivan hulvaton, ja stimuloi takuulla jokaisen Tolkieninsa tuntevan lukijan aivoja. Kaikki on oudolla tavalla kovin tuttua, mutta kuitenkin juuri sopivalla tavalla täysin erilaista ja vinksahtanutta: Frodo onkin hännällinen pikku otus nimeltä Fritzu, Gandalf go-go -saappaisiin pukeutuva huijarisilmänkääntäjä nimeltä Goodgulf, ja Bilbosta Dildoksi muuntautunut hobit.. ööh.. höpötti säästää Kolkkaajan hengen, koska "..on sääli, että panokset loppuivat". 

Loru Sorbusten Herrasta seuraa alkuperäisteoksen juonta sangen uskollisesti, mutta tarinaa on tiivistetty, ja yksittäisten tapahtumien motiivit on muutettu astetta koomisemmiksi. Fritzu esimerkiksi pelastuu jokea ylittäessä mustien rats.. anteeksi.. Nasalsprayiden kynsistä, koska haltiat vaativat niiltä kohtuuttoman suuria siltamaksuja:

"Siltamaksu, olkaa hyvä", ilmoitti hahmo hämmästyneille ratsastajille. Kädenliikkeellä hän kehotti typertyneitä takaa-ajajia tutustumaan hätäisesti kyhättyyn tauluun, joka oli pikaisesti naulattu sillan kaiteeseen.

HALTIALAN KUNNAN VIRALLISESTI VAHVISTETUT SILTAMAKSUT

Jalankulkijat                        1 penni

Nelipyöräiset heinäkärryt   2 penniä

Mustat Ratsastajat             45 kultarahaa

- Nasalsprayt joutuvat kääntymään pois, koska haltiat eivät hyväksy Mormorin keskuspankin takaamia sekkejä, tai Kansainvälistä luottokorttia.

Kirjan huumori on camp-henkistä, ja juhavuorismaisen roisia. Ajoittain se luiskahtaa myös karnevalistisessa hengessä täysin yli äyräidensä. Tässä on esimerkiksi humoristiparivaljakon näkemys TSH:n suuresta lopputaistelusta Minas Tirithissä/Minas Troneyssä:

Portista valui satatuhatpäinen vesikauhuinen narkkilauma, joka heilutti pyöränkettinkejä ja jakoavaimia. Niitä seurasivat mulkosilmäisten lehtolasten kuolaten konttaavat rivistöt, ja niitä puolestaan mielenvikaiset zombiet ja penikkatautiset ihmissudet. Viimeksi mainittujen olkapäillä ratsasti tusinoittain hohottavia, vahvasti panssaroituja aarnikotkia. Vasemmalta hyökkäsivät kolmetuhatta steppaavaa muumiota ja kolonna moottorikelkoilla päälle jyristäviä lumimiehiä. Niiden kannoilla lampsi kuusi komppaniaa kodittomia haamuja, kahdeksan iltapukuista vampyyriä ja Oopperan kummitus. Heidän yläpuolellaan taivaan tummensivat ilkeät pelikaanit, autotallin kokoiset kärpäset ja lentävä Rodan-hirviö. Portista ryntäsi ulos yhä lisää sanoinkuvaamattomia kammotuksia: kuusijalkainen jättiläisameeba, Loch Nessin hirviö, King Kong, Godzilla, Mustan laguunin hirviö, Peto, jolla on miljoona silmää, Arous-planeetan aivot, Olio, Se, Hän, He ja Klöntti. Näiden kammottavien olioiden hyökkäyksen nostattama meteli olisi herättänyt kuolleetkin, elleivät he olisi jo ehtineet hyökkäyksen jälkijoukkoon mukaan.

- Vannon, että kun luin tämän kohtauksen vuosia sitten ensimmäisen kerran, silmistäni valuivat kyyneleet. Tämä oli vaan niin liikaa. Hyvällä tavalla.

"Nyt ehkä menee hyvin, mutta odotapas sivua 129"

Pidän myös siitä, miten Kenney ja Beard käyttävät postmodernille kirjallisuudelle tunnusomaista metafiktiota yhtenä keinona luoda huumoria. Tekstin keinotekoisuudella siis leikitellään surutta: 

Heidän seisoessaan synkässä painanteessa, he kuulivat susien ulvonnan, karhujen murinan ja korppikotkien kiljunnan. 

"On liian hiljaista", sanoi Gimpi.

"Liian hiljaista", vahvisti Legoland.

"Emme voi jäädä tänne", lisäsi Ara-Korni.

"Emme", myönsi Barafin vilkaisten harmaan sivun yli kirjan jäljellä olevaa, paksumpaa puolikasta. "Meillä on vielä pitkä matka."

Versiointi kertoo elinvoimasta

Bored of the Ringsin kaltaisten kirjojen ilmestyminen voi joidenkin tahojen mielestä osoittaa huonoa makua. Itse olen kuitenkin samoilla linjoilla kuuluisan Tolkien-tutkija Tom Shippeyn kanssa: 

For books, like words, do not stay where they started. They may be put in new contexts, stir new feelings, have new results. I hope this is what happens to Tolkien, and think it is already happening, via hosts of imitators.. (The Road to Middle-Earth, Tom Shippey)

Kirja, joka alkaa julkaisunsa jälkeen elämään omaa elämäänsä, ja jota tulkitaan yhä uudestaan ja uudestaan, on elinvoimainen ja merkityksellinen.

Helsinki 12, Tuomas Vimma

Kirjamaailman Cheekin vahva esikoisteos

Mun teki mieli heittää kärrynpyöriä ja pyöritellä jänisräikkiä, eikä 'omatunto' edes kuulunut sanavarastooni.

Tuomas Vimma on addiktoinut minut huolella. Taannoin kuuntelin Raksa-teoksen äänikirjaversion hyvin intensiivisessä tahdissa, ja nyt puolestaan koukutuin seitsemän vuotta vanhempaan Helsinki 12:ta (julk. 2004) totaalisesti.

Vimmalle tyypillisesti Helsinki 12 sisälsi paljon moraalittomuuksia, epäkorrekteja näkemyksiä ja tietoista lukijan provosointia. Tämä huikentelevainen, helsinkiläiseen mainosmaailmaan sijoittuva tuhlaajapoikatarina oli kaikessa narsistisessa nihilismissään ja kerskailevassa hedonistisuudessaan kuitenkin todella viihdyttävä kokemus, överiys kun on tyylikeino muiden joukossa. Aivan kuten Vimman sielunveli, Jare Henrik Tiihonenkin toteaa: "Vien tän äärirajoille, äärirajoille/vien tän äärirajoille, sua varten."

Mainostoimistoissa 90-luvulla työskennellyttä Vimmaa syytettiin mainosmaailman moraalia säälimättömästi ruotivan Helsinki 12:ta ilmestymisen jälkeen oman pesän likaamisesta. Vanhat kollegat ärsyyntyivät, koska Vimma sohi muurahaispesää heidän mielestään turhan rankasti. Sama, kirjailijalle henkilökohtaisesti tutun alan ongelmakohtien ronski esiin nostaminen jatkui myös Raksa-teoksessa, jossa tulilinjalle joutui puolestaan suomalainen remonttibisnes.

Minua henkilökohtaisesti ei haittaa tällainen eri alojen epäkohtien säälimätön (tosin toivon mukaan kärjistetty) osoittelu millään muotoa. Päin vastoin, on hienoa, että Vimma uskaltaa hyödyntää sananvapauttaan näinkin rohkeasti ja viihdyttävästi. 

- Kapish!

Auringon asema, Ranya ElRamly

"He juoksivat suoraan onnen syliin taakseen katsomatta. Onni horjahti sivuun, mutta pysyi pystyssä kuitenkin"

Ranya ElRamlyn toistaiseksi ainut kirja, moninkertaisesti palkittu Auringon asema (julk. 2002) tarttui kirjastosta mukaani tietyin varauksin. Olin nimittäin lähes varma, että olen kuunnellut tämän äänikirjan ennenkin, joskus vuosia sitten. Uusintakuuntelu ei kuitenkaan haitannut lainkaan. Tai kuten tässä ilmaisultaan lähinnä runoa muistuttavassa kirjassa toisteltiin yhä uudelleen: "Ja se ei kyllä haittaa mitään.".

Monikulttuurisesta avioliitosta pariskunnan tyttären näkökulmasta kertova Auringon asema on poikkeuksellisen kaunis ja runollinen teos, jossa tunteet, ja elävästi lukijan kasvojen eteen maalautuvat tilannekuvat ovat pääosassa. Juoneen on turha yrittää keskittyä sen kummemmin, vaan ennemminkin kannattaa vain nauttia unenomaisesta ja haikeasta tunnelmasta. ElRamlyn kerronta on nimittäin tosiasiassa hyvin sirpaleista ja toisteista. Erityisesti suomalaisen Anun ja egyptiläisen Ismaelin ensikohtaamiseen Luxor-Assuan -junassa palataan yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä kerrontatyyli on jakanut kirjabloggareita jonkin verran: Mari A piti kerrontatapaa upeana, Salla taas ärsyyntyi toisteisuudesta.

Oma kuuntelukokemukseni oli positiivinen. Kirjastoreissun jälkeen meni kauan, että sain tartuttua tähän ulkoisesti hyvin vaatimattomaan ja mitäänsanomattomaan äänikirjaboksiin, jonka nimikään ei herättänyt sen kummempaa kiinnostusta. Ensimmäinen cd tulikin työnnettyä auton soittimeen lähinnä velvollisuudentunnosta: "Minähän en äänikirjaa kuuntelemattomana palauta". Yllätyinkin iloisesti kun tajusin, millaisen aarteen olin onnistunut löytämään. Ultra Bra:sta tutun Vuokko Hovatan heleä ääni sopi tarinaan täydellisesti, ja ei mennyt kuin muutama minuutti, kun olin koukussa. Suosittelen kaikille romantikoille.

Hääyöaie, Sophie Kinsella

Komedia on takaapäin nähty tragedia

Sophie Kinsella, tuo Helen Fieldingin chick-lit -kollega, on toistaiseksi ollut minulle suhteellisen tuntematon kirjailija. Himoshoppaajat ovat jääneet kokonaan väliin, ja luettuna on vain vuonna 2009 julkaistu Kevytkenkäinen kummitus, josta pidin paljon, kiitos hauskojen, genreen nähden poikkeuksellisten fantasiaelementtien. 

Nyt kuuntelemani Hääyöaie (Wedding Night, julk. 2013) oli kuitenkin astetta geneerisempää chick-littiä, jonka kantavina voimina toimivat rakkaudenkaipuu, seksi ja farssimaiset käänteet. Tarinan ytimessä hääräsivät nopealiikkeinen, pahasta avioliitto-obsessiosta kärsivä Lottie, ja hänen ylisuojeleva, avioeron myötä kyyniseksi muuttunut isosiskonsa Fliss.

Hääyöaie jaksoi viihdyttää minua jonkin aikaa, kiitos vauhdikkaan, sopivan yliampuvan tarinan, elävän kerronnan, ja äänikirjaboksin juonta spoilaavan takakansitekstin määrätietoisen välttelyn. Loppua kohti minuun iski kuitenkin väsymys, koska löysin itseni tilanteesta, jossa tiesin paljon enemmän kuin tarinan hahmot, ja oli täysin selvää, miten kaikki päättyy. Niinpä kertomus alkoi madella eteenpäin tuskastuttavan hitaasti, ja kun loppuratkaisun aika viimein koitti, kuuntelin tarinaa enää puolella korvalla. Sanoisinkin, että Hääyöaie hävisi selkeästi Kevytkenkäiselle kummitukselle, aivan kuten eräs tunnettu bloggaajakaimanikin omassa kirja-arviossaan totesi.

(quozio.com)

Päällimmäiseksi Hääyöaikeesta jäi mieleeni (pervon vokaalirimpsunimen ohella) ajatus siitä, miten komedia usein on vain takaapäin nähty tragedia. Esimerkiksi Hääyöaikeessa keskeisinä teemoina toimineet avioero, pitkän parisuhteen loppu ja yksinjäämisestä seuraava laastarisuhde eivät sinällään ole erityisen hauskoja aiheita, ja lopultakin kyse oli vain komediallisesta kerrontatavasta ja viihdyttävistä kehyksistä, jotka peittivät alleen tragedian. Tosielämässä passittaisinkin Lottien siskoineen suoraan terapiaan. 

Sinällään tällaisessa tragikoomisessa sekoituksessa ei toki ole mitään pahaa, käyttihän jo itse Shakespearekin traagisia elementtejä komedioidensa terävöittäjinä.

Alkuperäinen, jokseenkin creepy
 kansikuva (www.amazon.co.uk.).

Ihmisen osa, Kari Hotakainen

Hotakaisen synkkä kannanotto suomalaiseen työelämään

Kari Hotakainen on jo pitkään ollut yksi suomalaisista luottokirjailijoistani, hänessä kun yhdistyvät laatu ja saatavuus mitä ihanteellisimmalla tavalla. Suuren suosion vuoksi Hotakaisen teokset löytävät usein tiensä äänikirjoiksi, siitä kirjastoon ja lopulta minun stereoihini. En enää edes muista varmaksi, kuinka monta Hotakaisen teosta olenkaan vuosien aikana lukenut ja kuunnellut; Juoksuhaudantie (2002) oli ilmiömäinen niin kirjana kuin elokuvanakin, Finnhits (2007) piti kuunnella useampaan kertaan ja Luonnon laki (2013) oli kaikessa sanataituruudessaan erinomainen.. Tuossa päällimmäiset.

Tällä kertaa vakavanaurulliseksi kuvailtu Hotakainen oli kuitenkin lähinnä vakava. Ihmisen osassa (julk. 2009) otettiin raa'asti silmä silmästä ja hammas hampaasta (vrt. Raamattu), ja nykyajan työelämää kritisoitiin suorastaan raivokkaasti. Ydinsanoma kuului jotakuinkin näin: työnteko on ankeaa ja usein kohtuuttoman raskasta, ja mikäli ihminen ei tätä kestä, ei auta kuin astua leipäjonon jatkoksi kunniastaan luopuneena. Niin, ja menestyjät ovat yksityiselämänsä näivettäneitä, materiaa palvovia kusipäitä, joille myös käy lopulta huonosti tavalla tai toisella. 

Hotakaisen näkemys länsimaisen työelämän murroksesta on siis kaikkea muuta kuin ruusuinen. Kun tämän surullisen tarinan vielä luki närkästyneeltä ja vihaiselta kuulostava Ritva Valkama, nousivat ankeuslukemat minun makuuni liian korkeiksi, vaikka Hotakaisen näkemyksissä toki paljon tärkeää asiaa olikin.

Parasta Ihmisen osassa oli alku, jolloin mukana oli vielä runsaasti huumoria. Erityisesti nautin työttömäksi jääneen Pekan, päähenkilö Salme Malmikunnaksen pojan, omaperäisistä selviytymisstrategioista, joille sain naurahdella kerta toisensa jälkeen. Pekassa oli sitä samaa hullua draivia ja kekseliäisyyttä, johon Juoksuhaudantien Matti Virtasessakin aikoinaan ihastuin. Olen aina pitänyt omaperäisistä ja vauhdikkaista henkilöhahmoista, jotka rikkovat kaavoja, ja saavat minut haukkomaan henkeäni yllättyneenä.

Valitettavasti mukavaan survival-modeen päässyt Pekka oli kuitenkin vain yksi monista henkilöhahmoista, ja pääasiassa äänessä oli mielensäpahoittajamainen Salme, jolla oli kyllä paljon elämänkokemusta ja sanottavaa, mutta jonka seurassa en liian ryppyotsaisuuden takia juurikaan viihtynyt. Tämä oli sinällään hieman hassua, koska olen aina ollut suuri Mielensäpahoittaja-fani. Mutta noh, nyt kävi näin.

Kaiken kaikkiaan Ihmisen osa muuttui loppua kohti turhan tummanpuhuvaksi, ja keskeisiä tietoja ja tapahtumia (mitä pahaa Helena-tyttärelle tapahtui..?) pantattiin liikaa. Tämä kirja oli sekä arvostelu- että myyntimenestys, mutta minun silmissäni se valitettavasti häviää Hotakaisen muulle tuotannolle. Minä kun haluan Hotakaiseni hauskana, en synkkänä. Ja aivan kuten Morre totesi: Ihmisen osa on tyly romaani.