Muumipappa ja meri, Tove Jansson

"Sinä olet niin mahdottoman suuri, että sinun on aivan turha tekeytyä tärkeäksi, isä sanoi merelle"

Kuten kaikki Tove Janssonin tuntevat tietävät, Tove rakasti merta, ja vietti kymmenien vuosien ajan kaikki kesänsä Klovharun saarella Porvoon edustalla yhdessä kumppaninsa Tuulikki Pietilän (vrt. Tuutikki-hahmo) kanssa. Niinpä oli pelkästään loogista, että meri näkyi myös Toven taiteellisessa tuotannossa. Vuonna 1965 ilmestynyt Muumipappa ja meri (Pappan och havet) on tästä erinomainen muistutus. Tässä synkkäsävyisessä tarinassa meri nähdään elävänä olentona (vrt. meren jumalatar Yemoja), joka kohtelee muumien asuttamaa saarta aggressiivisesti. Samoin saarelta itseltään löytyy pulssi:

Isä pysähtyi. Majakkakallion laita oli jotenkin hullusti. Nyt hän näki sen uudestaan, hyvin heikon liikkeen, kallio vetäytyi kokoon, rypistyi kuin iho. Muutamia harmaita kiviä pyöri kanervikossa. Saari oli herännyt. 

Isä kuunteli, hänen niskansa oli jännityksestä kylmä. Kuului hiljaista jyskytystä, hän tunsi sen koko kehossaan, se tuntui kaikkialla, hyvin lähellä. Se kuului maan sisästä.

Isä laskeutui kanervikkoon ja painoi korvan maata vasten. Silloin hän kuuli saaren sydämen löyvän. Kaukana tyrskyjen alla, syvällä maan uumenissa jyskytti sydän, kumeasti, pehmeästi ja säännöllisesti. Saari on elävä, ajatteli isä. Minun saareni on yhtä elävä kuin puut ja meri. Kaikki on elävää. 

Minulla ei ole tietoa, mistä Tove sai innoituksen elävään saareensa, mutta itselleni tuli vahvasti mieleen islantilaisesta mytologiasta tuttu Hafgufa-merihirviö, jolla oli tapana naamioida itsensä saareksi. Vastaavia olentoja löytyy myös muista mytologioista ympäri maailmaa, ja muun muassa J. R. R. Tolkien on kirjoittanut aiheesta Fastitocalon-nimisen runon, joka löytyy The Adventures of Tom Bombadil -teoksesta. Janssonin elävä saari on kuitenkin tavallista hyväntahtoisempi, useissa taruissa tällaiset merihirviöt nimittäin hukuttavat pinnalleen rantautuneet purjehtijat vajoamalla äkisti mereen.

Hafgufa (the-big-foot.tumbrl.com)

Opas hevosharrastukseen, Sirpa Ylönen

Rento opas suomalaiselle hevosten ystävälle

Blogissani seuraa nyt historiallinen hetki: ensimmäistä kertaa kirjoitan kirjasta, jonka olen saanut arvostelukappaleena. Kaikki aikaisemmin arvostelemani teokset ovat olleet joko omia, tai lainattuja. Periaatteessa valitsenkin lukemani kirjat mieluiten itse, mutta Sirpa Ylösen kirjoittaman Opas hevosharrastukseen -teoksen (julk. 2015) kohdalla otin arvostelukappaleen vastaan suurella mielenkiinnolla, onhan minulla ollut omia hevosia ja poneja viimeiset 23 vuotta. Tällä hetkellä omistan kaksi islanninhevosta (Perla frá Kulju & Brynja frá Hertsby), ja yhden New forestin ponin (Minpeve). Lisäksi hevosvahvuuteeni on kuulunut viimeiset 17 vuotta myös Melinda-shetlanninponi, mutta hän lähti juuri uuteen kotiin. 

Heti alkuun minun on todettava, että pitkän linjan hevosharrastajalle Opas hevosharrastukseen -kirja ei osoittautunut kovinkaan antoisaksi. Tämä oli toki odotettavissakin, koska jo niteen takakannessa kohderyhmäksi rajataan aloittelijat ja lajista kiinnostuneet. Itse en oman hevosurani tässä vaiheessa puolestani enää kaipaa ohjeita esimerkiksi kavioiden puhdistukseen tai riimun pukemiseen, vaikka toki toisaalta esimerkiksi Ylösen esiin nostamien maastakäsittelyperiaatteiden mieleen palauttaminen ihan hyvää tekikin. Omat hevoset kun tuntuvat jo niin tutuilta, että välillä niitä tulee taluteltua aivan miten sattuu, puhelinta samalla hajamielisesti selaillen.

Sanoisin, että tämä kirja soveltuu hieman varttuneemmille aloittelijoille ja aikuisille, sekä ratsastusta harrastavien lasten vanhemmille (mukana on havainnollinen luku nimeltä "Nuoren ratsastajan vanhemmille"). Ihan pienille lukijoille Opas hevosharrastukseen voi olla turhan raskas, koska kuten parissa muussakin arvostelussa todettiin, on Ylösen kirja hevosoppaaksi melkoista tekstimassaa ilman tämäntyylisille teoksille tyypillisiä havainnollistavia valokuvia ja infografiikoita. Mukana on kyllä joitakin suuria valokuvia, mutta ne eivät linkity tekstin asiasisältöön ja ohjeisiin juurikaan, vaan ovat mukana enemmänkin tunnelmaa luomassa. 

Itse pidin Opas hevosharrastukseen -teoksessa eniten Ylösen leppoisasta, jutustelevasta kirjoitustyylistä, jota kirjaaiti luonnehti omassa arviossaan osuvasti toteamalla: "On kuin blogia lukisi!". Minun tapaani islanninhevosen omistava Ylönen kertoileekin teoksensa sivuilla lukuisista arkisista ongelmanratkaisutilanteista hevosten parissa, ja pohdiskelee hevosharrastuksen merkitystä ajoittain hieman syvällisemminkin. Kaiken kaikkiaan teksti on tietokirjalle epätyypillisesti varsin esseemäistä ja rönsyilevää.

Arvostin myös sitä, että kerrankin sain lukea suomalaisen kirjoittamaa hevostietokirjaa, jonka alkulehdille ei ole erikseen tarvinnut painaa: "kääntänyt ja Suomen oloihin soveltanut.." -rimpsua. Pohjoiset olosuhteemme oli huomioitu hienosti varsinkin luvussa "Mitä varusteita todella tarvitset". Siinä Ylönen kirjoittaa: 

Talvipakkasilla kengän ulkopuolelle laitettava sukka lämmittää erittäin hyvin. Ratsastin joskus ainoana aikuisena teinityttöjen ryhmässä. Olin vetänyt pakkaspäivänä kenkien päälle anopin virkkaamat töppöset. Vedin töppösen pohjan auki ja vetäisin töppösen kengän päälle. Teinit pidättelivät hihitystään varustustani katsellessaan. Lopputunnista ei ketään enää naurattanut, kun opettaja kysyi, paleleeko varpaita. Olin ainoa, jolla ei palellut. Suosittelen. 

Myös kengän kärkeen laitettava kahvin suodatinpussi kuulemma lämmittää. Ilmeisesti pussi imee hikeä ja pitää jalan kuivana ja lämpimänä. Se tuo myös yhden lisäilmakerroksen kenkään lämmittämään varpaita.

Tämänkaltaiset anekdootit tekivät Ylösen kirjasta persoonallisen, ja toivat sille kaivattua lisäarvoa kokeneemmankin hevosihmisen silmissä. Kaiken kaikkiaan Opas hevosharrastukseen ei ole se syvällisin ja kattavin teos hevoskirjakokoelmassani, mutta sillä on toki oma, "harrastajalta harrastajille" -henkinen viehätyksensä.

P.S.

Yhden asiavirheen haluan korjata. Luvussa "Hankkisinko oman hevosen?" Ylönen kirjoittaa paitsi hevosen hankkimisesta, myös siitä luopumisesta, joka on ikävä, mutta väistämätön osa hevosenpitoa. Tähän liittyen Ylönen sivuaa myös kuolleen hevosen vaihtoehtoisia käsittelytapoja ja toteaa: "Toinen vaihtoehto on tuhkaaminen, mutta se on hevosen kohdalla erittäin kallista". 

Tämä ei aina pidä paikkaansa, vaan riippuu käsittelylaitoksesta, jonka kanssa asioi. Lemmikkilehto on kyllä minustakin hintava, siellä hevosen käsittely maksaa 610-970 euroa eläimen koosta riippuen, plus mahdolliset kuljetuskustannukset. Sen sijaan oma työnantajani Honkajoki Oy veloittaa noudosta ja käsittelystä kiinteän 167,40 euron hinnan, eläimen painosta riippumatta. Honkajoki Oy:ltä ei tosin saa tuhkauurnaa kuten Lemmikkilehdolta, koska se jatkojalostaa käsittelyprosessissa syntyneet sivutuotteet hyötykäyttöön.

The Story of Kullervo, J. R. R. Tolkien, toim. Verlyn Flieger

J. R. R. Tolkienin varhainen rakkaudenosoitus Kalevalalle

Kun sain ensimmäisen kerran lukea, että J. R. R. Tolkienin nimen alla on ilmestymässä uusi, postuumi teos, olin innoissani. Kiinnostustani lisäsi entisestään teoksen vahva linkittyminen kansalliseepokseemme Kalevalaan, kantoihan se paljon puhuvasti nimeä The Story of Kullervo (julk. 2015). 

Kullervo tunnetaan yhtenä Kalevalan traagisimmista hahmoista, ja hänet muistetaan erityisesti machbethimäisestä itsemurhastaan, jonka aikana hän käy kuuluisan vuoropuhelun miekkansa kanssa. Tässä The Story of Kullervo -kirjassa lukija pääsee silmäilemään nuoren Tolkienin vuonna 1914 luonnostelemaa Kullervo-adaptaatiota, jonka hän kirjoitti alun perin tulevalle vaimolleen Edithille. 

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että hankin tämän kauniin kirjan Tolkien-kokoelmaani, mutta valitettavasti en voi suositella The Story of Kullervoa muille kuin hardcore-Tolkien -faneille. Kyseessä kun ei ole täyspitkä viimeistelty kertomus, vaan ainoastaan 40-sivuinen luonnos täynnä kirjoitusvirheitä ja epäselvyyksiä. Tarina on myös jäänyt vaille kunnon päätöstä. 

Loput 168-sivuisesta kirjasta on omistettu erilaisille metateksteille, jotka taustoittavat Tolkienin suhdetta Kalevalaan eri näkökulmista käsin. Mukana on muun muassa Tolkienin Kalevala-aiheinen puhe vuodelta 1914 kahtena eri versiona, sekä kirjan toimittaneen Tolkien-tutkija Verlyn Fliegerin sinällään erinomainen Tolkien, Kalevala, and 'The Story of Kullervo' -essee. 

Imitaation kautta inventioon

Minulle tuli tätä Tolkienin The Story of Kullervo -adaptaatiota lukiessani mieleen gonzo-journalismin isä Hunter S. Thompson, joka Tolkienin tapaan harjoitteli kirjoittamista matkimalla aikaisempien mestarien tekstejä. Thompsonin tiedetään nimittäin kopioineen sanasta sanaan F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby ja Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille -teokset, jotta hän voisi ottaa oppia näiden kirjallisten nerojen kirjoitustyylistä. Aivan kuten Verlyn Flieger toteaa: 

The Story of Kullervo was Tolkien's earliest attempt at retelling - and in the process 'reorganizing' - an already existing tale. As such, it occupies an important place in his canon. Furthermore, it is a significant step on the winding road from imitation to invention, a trial piece by the orphan boy, university undergraduate, returning soldier who loved Kalevala, resonated with Kullervo, and felt the lack of 'something of the same sort that belonged to the English'.

Verlyn Flieger näkee The Story of Kullervon ennen kaikkea lähtölaukauksena Tolkienin menestyksekkäälle kirjailijanuralle, ja kadonneena linkkinä Kalevalan ja Tolkienin The Children of Húrin -kirjan (Húrinin lasten tarina, julk. 2007) välillä: 

The Story of Kullervo is the missing link in the chain of transmission. It is the bridge by which Tolkien crossed from the Land of Heroes to Middle-earth.

.. and Tolkien's Kullervo led to his Túrin, to the 'Silmarillion', and the 'Silmarillion' led by way of the Hobbit to The Lord of the Rings.

The Story of Kullervo on metatekstien osalta lukemisen arvoinen teos, joka valotti mielenkiintoisella tavalla Kalevalan ja Tolkienin oman tuotannon välistä suhdetta. Olen kuitenkin täysin samaa mieltä Tolkienista juuri väitelleen ystäväni kanssa siitä, että tämän kirjan pääteksti, The Story of Kullervo, on lähinnä postuumi kuriositeetti. Perfektionistina tunnettu Tolkien olisi tuskin antanut lupaa julkaista näin keskeneräistä ja luonnosmaista tarinaa.

The adventures of Tom Bombadil, J. R. R. Tolkien

"Who is Tom Bombadil? - He is."

J. R. R. Tolkienin The adventures of Tom Bombadil -kirja (julk. 1962) on jo pitkään ollut hankintalistallani, ja nyt kun vihdoin sain tämän ihastuttavan pikku niteen käsiini, ei lukemisessa mennytkään kuin yksi hujaus. Päämotiivini teoksen hankkimiselle oli aina yhtä sympaattinen ja salaperäinen Tom, Tolkien-hahmojen ikisuosikkini. Sitä ei tiedetä, mikä hän lopulta on: valar, maia vai kenties Ilúvatar. Se on kuitenkin selvää, että Tom on yksi Keski-Maan vanhimmista ja persoonallisimmista asukkaista.

The adventures of Tom Bombadil -kirjan kohdalla minut yllätti se, että Tom Bombadil esiintyi teoksen sivuilla lopultakin sangen vähänlaisesti, vaikka kirjan nimi pyörikin tiiviisti hänen ympärillään. Loppupeleissä lähes kolmesataasivuisen niteen runoista vain kolme käsitteli Tom Bombadilia, ja niistäkin yksi oli vajavainen luonnos, joka löytyi aivan kirjan perältä, liitteiden joukosta. Tämä oli minulle pettymys, koska olisin mielelläni lukenut Tomista huomattavasti enemmän. Muutkin runot olivat toki hurmaavia, mutta Tom nousi silti ylitse muiden. Erityisesti pidin The adventures of Tom Bombadil -runosta, jossa Tom menee naimisiin Kultamarjan kanssa: 

Old Tom Bombadil had a merry wedding, crowned all with buttercups, hat and feather shedding; his bride with forgetmenots and flag-lilies for garland was robed all in silver-green. He sang like a starling,hummed like a honey-bee, lilted to the fiddle,clasping his river-maid round her slender middle.

Erityismaininta on annettava The adventures of Tom Bombadil -teoksen ulkoasulle, josta vastasi muitakin Tolkien-kirjoja kuvittanut Pauline Baynes. Vaikka perfektionistina tunnettu Tolkien aikoinaan kritisoikin joitakin Baynesin tähän teokseen tekemiä piirroksia, minä en löytänyt niistä mitään pahaa sanottavaa. Varsinkin kansikuva on suorastaan mesmeroiva, ja sisäsivujen lyijykynäpiirrokset auttoivat pääsemään mukaan välillä sangen koukeroisella ja omalaatuisella englannilla kirjoitettujen runojen tunnelmaan.

Pienistä napinoistani huolimatta suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille Tolkien-faneille. Ja mikäli englanninkieliset runot tuntuvat liian raskailta, kannattaa lukea suomennos, josta Raija on kirjoittanut erinomaisen bloggauksen. Itsekin saatan vielä etsiä tuon suomennoksen käsiini, jotta näen, miten Tolkienin runot ovat taipuneet suomen kielelle.