Murhalesken muistelmat, Anneli Auer

Elämänkerta, joka oli pakko lukea

Ulvilan murhamysteeri on tapaus, josta pitkälti jokaisella suomalaisella on mielipide. Taannoisella seminaarimatkallani Jyväskylässä keskustelin tästä Murhalesken muistelmat -teoksesta (julk. 2016) erään kirjallisuustieteen tohtorin kanssa, joka oli hiljattain vastustanut jyrkästi Anneli Auerin osallistumista kirjamessuille, koska hänellä on vahvoja antipatioita Aueria kohtaan, eikä "Murhalesken muistelmat ole oikeastaan edes kirjallisuutta, koska teos on takuulla haamukirjoittajan kirjoittama, ja muutenkin ihan hirveää roskaa". 

Sen sijaan muuan hotellityöntekijä jonka kanssa satuin Auerin elämänkerrasta juttelemaan totesi: "Tuo on varmasti todella mielenkiintoinen teos, haluaisin lukea sen itsekin!" Erään läheiseni mielestä Auerin tapaus on puolestaan saanut ihan liikaa huomiota, koska meillä suomalaisilla on yhteiskunnalisesti ajateltuna paljon suurempia ja tärkeämpiäkin ongelmia ratkaistavana.

Itselleni, elämänkertojen suurkuluttajalle, oli kuitenkin itsestään selvää, että haluan lukea Anneli Auerin muistelmat. Olen nimittäin seurannut tätä tapausta vuosien varrella melko paljon, ja katsonut muun muassa Pekka Lehdon Ulvilan murhamysteeri -dokumenttielokuvan pariinkin otteeseen. Minua tämä tapaus karmii ja mietityttää samalla tavalla kuin Bodom-järven murhat ja Kyllikki Saaren tapaus. Ulkomaisista mysteereistä Prinsessa Dianan "onnettomuus" on tietenkin mieleenpainuvuudessaan ylivoimainen, ja salaliittoteoriat täysin omaa luokkaansa.

Mutta takaisin Anneli Aueriin. En lähde ottamaan kantaa Auerin syyllisyyteen tai syyttömyyteen, jätettäköön se lainoppineille. Se on kuitenkin näin Murhalesken muistelmien lukemisen jälkeen selvää, että siitä mitä todella tapahtui, voidaan olla hyvin monta eri mieltä. Kaikki on kiinni näkökulmasta.

Lukukokemuksena Auerin teos oli intensiivinen ja ahdistava, ja sitä oli hyvin vaikea laskea käsistä hetkeksikään. Lopulta kahlasin Murhalesken muistelmat läpi parissa vuorokaudessa, kaikki muut lukupuolissa olleet kirjani unohtaen. Myöhäisillan lukemistoksi tätä ei kuitenkaan voi suositella, itselläni ainakin yöunet kärsivät melko lailla.

Miksi Auerin tapaus kiinnostaa ihmisiä?

In almost every culture and every period of history, a she-devil emerges as an example of all that is rotten in the female sex. This Medusa draws together the many forms of female perversion: a woman whose sexuality is debauched and foul, pornographic and bisexual, a woman who knows none of the fine and noble instincts when it comes to men and children; a woman who lies and deceives, manipulates and corrupts.  A woman who is clever and powerful. This is a woman who is far deadlier than the male, in fact no woman at all. (Helena Kennedy, Eve Was Framed: Women and British Justice, julk. 1992.)

Anneli Auerin kirjaa lukiessani mieleeni nousi kysymys siitä, miksi juuri tämä rikosvyyhti on saanut julkisuudessa niin massiiviset mittasuhteet, ja herättänyt ihmisissä niin voimakkaita reaktioita. Syitä on varmasti useita, mutta yksi niistä voi hyvinkin piillä Auerin sukupuolessa. Aivan kuten professori Henry Bacon toteaa kirjassaan Väkivallan lumo (julk. 2010), mielletään naiset useimmissa kulttuureissa "vähemmän väkivaltaisiksi kuin miehet" ja "naisen rooli on olla hoivaaja pikemminkin kuin soturi".

Tästä johtuen on toisinaan väitetty, että "naismurhaajiin suhtaudutaan intuitiivisesti miesmurhaajia ankarammin", he kun poikkeavat enemmän normista. Tässä totutuista sukupuolirooleista poikkeamisessa on Baconin mukaan "jotakin samanaikaisesti pelottavaa ja kiehtovaa". Voisiko siis olla, että Auer puhuttaa, koska ihmiset pitävät häntä poikkeavana?

..a violent woman has committed two crimes: her violence, and defying gender stereotypes that deem her incapable of that violence.

..Throughout history, women's involvement with war and violence has challenged the stability of the 'gender hierarchy', creating fears that 'society was on the brink of disaster'. (Sjoberg & Gentry, 2008.)

Kuten yllä olevista sitaateista käy ilmi, myös yhdysvaltalaiset tutkijat Laura Sjoberg ja Caron E. Gentry tukevat Baconin näkemyksiä artikkelissaan Reduced to Bad Sex: Narratives of Violent Women from the Bible to the War on Terror (2008). Siinä he toteavat, että väkivaltaan syyllistyvät naiset rikkovat sukupuolistereotypioita, koska naiset on perinteisesti nähty rauhantahtoisina ja avuttomina olentoina.

Mitä taas tulee ihmisten voimakkaaseen tarpeeseen tuomita Auer vaikka he eivät tunnekaan häntä tai muitakaan asianomaisia henkilökohtaisesti, voidaan syytä etsiä ihmisten alkukantaisista vieteistä; William Flesch on todennut kirjassaan Comeuppance, että "jopa tuntemattomista ihmisistä välittäminen ja heitä hyväksikäyttäneiden rankaiseminen ovat yhteisölle evolutionaarinen etu".

Auerin kohdalla kansan voimakas tunnereaktio nousi vielä aivan uusiin ulottuvuuksiin, kun syytteet seksuaalirikoksista luettiin, ja näin Auer voitiin yhdistää samaan väkivaltaisten JA seksuaalisesti häiriintyneiden naisten jatkumoon, jonka edustajiin lukeutuvat muun muassa kreikkalaisen mytologian Medusa ja Raamatusta tuttu Isebel. 

Juurihoito, Miika Nousiainen

Suomalaisten ikioman Erlend Loen Kadonneen jäljillä -kertomus

Kun neljä vuotta sitten luin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen-esikoisteoksen (julk. 2007), oli se rakkautta ensi silmäyksellä ja vannoin, että se ei jää viimeiseksi Miika Nousiaisen kirjaksi, jonka luen. Nyt tuo lupaus on viimein lunastettu. 

Kadonnutta isäänsä etsivien sisarusten matkakertomus oli viihdyttävää ja ajatuksia herättävää luettavaa, ja mukana oli juuri sopivasti lämpöä ja huumoria. Kuten Vadelmavenepakolainen, myös Juurihoito (julk. 2016) toi vahvasti mieleeni norjalaisen suosikkikirjailijani Erlend Loen. Molempien miehien kirjoissa on sama lempeän naivistinen ja näennäisen yksinkertainen ote, mutta pinnan alta löytyy paljon substanssia. Lisäksi kummankin kirjailijan teosten päähenkilöt ovat yleensä jonkinlaisen henkilökohtaisen kriisin keskellä taistelevia miehenrassukoita, ja sekä sivu- että päähahmoista löytyy juuri sopivasti eksentrisyyttä.

Minun arvoasteikossani Juurihoito ei noussut aivan samalle tasolle kuin elokuvanakin hurmannut Vadelmavenepakolainen, mutta kerrassaan ihastuttava teos se oli silti. Toivottavasti tämä päätyy aikanaan teatterilavan lisäksi myös valkokankaalle!

#some..

The Four Agreements - A Toltec Wisdom Book, Don Miguel Ruiz

Meksikolainen opas hyvään elämään 

You don't have the need to be right, and you don't need to make anyone else wrong. You respect yourself and everyone else, and they respect you in return.

Kuten blogiani seuranneet ovat ehkä huomanneet, luen mielelläni esimerkiksi buddhalaisuuteen ja joogafilosofiaan liittyviä teoksia. Nyt kokeilin jotain uutta, ja suuntasin katseeni kohti meksikolaisia tietäjiä; tolteekki-intiaaneja. Luonnollisesti päätin aloittaa huipulta: The Four Agreements - A Toltec Wisdom Book (julk. 1997) on bestseller, jonka kirjoittajaa, Don Miguel Ruizia, pidetään yhtenä merkittävimmistä elossa olevista henkisistä opettajista, ja häntä luonnehditaan myös sanoin "a National Heirloom of Mexico".

Ruizin oppien neljä perusperiaatetta 

1. Käytä sanoja viisaasti ja harkiten, puheella on suuri voima: "The word is the most powerful tool you have as a human; it is the tool of magic. But like a sword with two edges, you can create the most beautiful dream, or your word can destroy everything around you".

2. Älä ota mitään henkilökohtaisesti. Se mitä muut ihmiset ajattelevat ja tekevät on heijastus heidän omasta, henkilökohtaisesta todellisuudestaan ja näkökulmastaan, ei sinusta: "Others are going to have their own opinion according to their belief system, so nothing they think about me is really about me, but it's about them.. When we really see other people as they are without taking it personally, we can never be hurt by what they say or do.. There is a huge amount of freedom that comes to you when you take nothing personally."

3. Älä tee oletuksia pääsi sisällä, vaan kysy, miten asiat ovat: "With clear communication, all of your relationships will change, not only with your partner, but with everyone else.. All human problems would be resolved if we could just have good, clear communication."

4. Tee parhaasi kulloistenkin olosuhteiden mukaan, äläkä tuomitse itseäsi, jos epäonnistut, vaikka yritit parhaasi: "Just do your best - in any circumstance in your life. It doesn't matter if you are sick or tired, if you always do your best there is no way you can judge yourself. And if you don't judge yourself there is no way you are going to suffer from guilt, blame, and self-punishment.. Say no when you want to say no, and yes when you want to say yes. You have the right to be you."

Jotain hyvää, jotain huonoa

The Four Agreements oli lukukokemuksena miellyttävä, joskin kirjan pienehkön sivumäärän (140 sivua), ja Ruizin abstraktin ja tiiviin ilmaisun vuoksi hieman liian pinnallinen. Tuntui, että tästä kaikesta olisi voinut sanoa niin paljon enemmänkin, ja esimerkiksi käytännönläheiset esimerkit ja ratkaisumallit jäivät vähäisiksi.

Itse kaipaan tällaisia kirjoja lukiessani hieman erilaista, syvemmälle menevää lähestymistapaa. Ei riitä että kerrotaan mikä on ongelma ja miltä näyttää, kun tuo ongelma on lopulta ratkaistu. Tärkeintä olisi pureutua siihen, mitä siinä välissä tapahtuu ja kuinka se saadaan aikaiseksi. Ja juuri tämä osuus jäi Ruizin kirjassa valitettavan ohueksi.

Hyviä oivalluksia The Four Agreements kuitenkin tarjosi roppakaupalla. Esimerkiksi huomiot siitä, miten omat sanat kannattaa punnita tarkkaan, ja kuinka jokainen ihminen tarkastele maailmaa omasta henkilökohtaisesta näkökulmastaan käsin ovat universaaleja viisauksia, joiden mielessä pitäminen hyödyttää jokaista.

Mutta minä rakastan sinua, Eppu Nuotio

Mutta minä en rakastanut tarinan loppua

Lähinnä dekkareistaan ja lastenkirjoistaan tunnettu Eppu Nuotio oli minulle uusi tuttavuus, kun tämä äärimmäisen geneerisen näköinen äänikirjaboksi osui silmiini kirjaston hyllyssä. Päätin kuitenkin lainata Mutta minä rakastan sinua -teoksen (julk. 2015), koska suoraan sanottuna mitään parempaakaan ei sillä hetkellä löytynyt. Ei ainakaan mitään sellaista, jota en olisi jo kuunnellut.

Kuten arvata saattaa, minulla meni myös hyvin kauan, että sain lopulta aloitettua tämän 50-vuotiaiden Laurin ja Karinin rakkaustarinan läpikahlaamisen. Mutta kun lainan uusintakerrat alkoivat täyttyä, otin itseäni vihdoin niskasta kiinni.

Näin kuuntelun jälkeen minun on myönnettävä, että välttelin Mutta minä rakastan sinua -kirjaa turhaan. Haaleaa ja jokseenkin lässähtänyttä loppua lukuun ottamatta Nuotion Turkuun sijoittuva ihmissuhdetarina viihdytti minua erinomaisesti. Päähahmot olivat luonteeltaan vaisuja mutta kuitenkin suloisia ja rosoisen inhimillisiä. Lisäksi kaivattua kontrastia tarinaan toivat Kaarinin räväkkä tytär Klara, ja Lauriin pakonomaisesti rakastunut Kaari, joka oli tästä henkilökavalkadista ehdoton suosikkini. 

Mutta minä rakastan sinua pääsi siihen harvinaiseen luokkaan äänikirjoja, joiden kuuntelua ei malttaisi lopettaa kesken, ja joiden kotiin unohtaminen harmittaa, kun on autolla liikenteessä, ja stereoissa olisi cd:n mentävä aukko. Erityiskiitokset lukijana toimineelle Kirsi Valveelle, jonka lempeä kertojanääni sopi tarinaan täydellisesti. 

Tämä ei tule jäämään viimeiseksi Eppu Nuotio -kirjakseni, se on varmaa.

He eivät tiedä mitä tekevät, Jussi Valtonen

Rönsyilevä dystopia ideologioiden jälkeisestä ajasta

Jussi Valtosen Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät (julk. 2014) on todellinen kirjallisten teemojen potpuri. Mukana on muun muassa perhedraamaa, yliopistomaailman kritiikkiä, keskustelua eläinten oikeuksista, asepolitiikkaa, ääriliikkeitä, markkinavoimien maailmanvalloitukseen liittyviä kauhukuvia, uskontoa ja monikulttuurisuutta. 

Tämän 25 tuntia ja 55 minuuttia kestäneen pyörityksen jälkeen oloni on hengästynyt. Valtonen kirjoitti tarkkanäköisesti ja elävästi kuten ennenkin, mutta tarinan monisärmäinen järkälemäisyys aiheutti minulle ähkyn. Olisin pitänyt tästä kirjasta enemmän, jos kertomuksesta olisi tehty virtaviivaisempi ja tiiviimpi. Aivan kuten Kirsikin omassa arviossaan kysyi: 

- Miksi on täytynyt ahtaa niin paljon materiaalia yhteen romaaniin?

Etukäteen odotin He eivät tiedä mitä tekevät -teokselta enemmän futuristisia, scifi-henkisiä teemoja. Takakannen puheet tieteestä, koe-eläimistä ja lause "Pian hän saa käsiinsä tietoja, jotka asettavat uuteen valoon paitsi hänen näkemyksensä, myös aiemmat valintansa" oli lupaava, mutta valitettavasti kyse olikin jostain paljon tylsemmästä, kuin mitä toiveikas, fantasiaa ja scifiä rakastava mieleni minulle väläytteli. 

Parhaimmillaan Valtosen lippulaiva oli tarinan keksivaiheilla, kun mielenkiintoinen, neurotieteen innovaatioita, älypuhelimia, Netflixiä ja Googlea yhdistellyt iAm-laite pääsi valokeilaan. Juuri jostain tämän kaltaisesta olisin halunnut kuulla niin paljon enemmänkin. Valitettavasti loppua kohti iAm unohdettiin, ja koitti uskomattoman epätyydyttävästi kirjoitetun loppukohtauksen vuoro, jota Valtonen tuntui pitkittävän loputtomasti käsittämättömän ärsyttävillä ja täysin yhdentekevillä takaumilla, joille ei tuntunut tulevan loppua lainkaan. 

Tämä intensiivisen loppukohtauksen pilannut takaumapuuro toi mieleeni J. R. R. Tolkienin tuotannosta tehdyt elokuvat, joiden taistelukohtauksia on kritisoitu siksi että hahmoilla on kesken kiivaimman kamppailun aikaa istua alas ja heitellä ilmoille filosofisia pohdiskeluja. Voi kuulkaas.. Nuo pikku suvannot eivät ole mitään verrattuna tämän kirjan loppuun.