Hyvä kirja hyvistä ihmisistä
Tutustuin Lisa Wingaten Kadonneiden rakkaiden kirjaan (The Book of Lost Friends, 2020) kirjastotyöni puolesta, ja varsin tiukalla aikataululla. Kuuntelin teoksen läpi äänikirjana, kelloa vilkuillen. Tällainen pakkopullatilanne voisi olla omiaan pilaamaan lukukokemuksen. Kaikeksi onneksi Wingaten tarina vei minut mennessään, ja kokemus jäi vahvasti plussan puolelle.
Vuosiin 1875 ja 1987 sijoittuva romaani eteni elokuvamaisesti ja juuri sopivalla rytmillä. En pitkästynyt, mutta en myöskään tippunut kärryiltä. Ja mikä parasta: pidin molemmista päähahmoista. Oli hirveän virkistävää ja jopa terapeuttista lukea kirja, jonka päähenkilöt ovat aidosti hyviä ja rehtejä tyyppejä, eivätkä ajattele vain itseään, vaan piittaavat aidosti yhteisöstään ja kanssaihmisistään. Ei valehtelua, ei kieroilua. Mitään korkeakirjallisuutta Kadonneiden rakkaiden kirja ei toki ole, mutta se on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen inhimillisen lämpönsä ansiosta. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää sielulle.
Vuoden 1875 päähenkilöllä, vapautuneella orjalla nimeltä Hannie Gossett olisi varmasti syy jos toinenkin jättää entisen omistajansa tyttäret pulaan, kun heidät siepataan. Selän kääntämisen sijaan Hannie kuitenkin tekee kaikkensa, jotta Yhdysvaltojen sisällissodan jälkimainingeissa ongelmiin joutuneet Lavinia ja tämän siskopuoli Juneau Jane pelastuisivat ja pääsisivät takaisin isänsä luo. Hädän hetkellä vanhat kaunat unohdetaan, ja vedetään yhtä köyttä.
Reilu sata vuotta myöhemmin vastavalmistunut opettaja Benny Silva taas laittaa kaiken peliin, jotta epäonnistumaan tuomitut, "huonossa koulussa" opiskelevat entisten orjien jälkeläiset löytäisivät lukemisen ja opiskelun ilon, ja saisivat mahdollisuuden menestyä elämässä. Bennyn tarina toi minulle vahvasti mieleen Michelle Pfeifferin tähdittämän Kadotetut sielut -elokuvan vuodelta 1995. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että molemmissa tapauksissa epätoivoinen opettaja pyrkii saamaan rauhattomien oppilaidensa huomion muun muassa lahjomalla heitä välipaloilla.
Pidin myös siitä, että Kadonneiden rakkaiden kirja ei orjuus- ja sotateemoistaan huolimatta ole mitenkään raaka. Sitä voi siis suositella myös herkemmille lukijoille. Väkivaltaan viitataan lähinnä epäsuorasti. Painopiste on ihmisen pohjimmaisessa hyvyydessä, ja kirjan yleisvire on humaani.
Kirjastoni asiakkaat valitsivat tämän teoksen kaikista vinkkaamistani kirjoista kiinnostavimmaksi. Eikä syyttä. Aikana jota nyt elämme tarvitaan sydäntä lämmittävää, lempeää kirjallisuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti