Unruly: The Ridiculous History of England's Kings and Queens, David Mitchell

 

Vuoden 2023 lempikirjani on tässä

You love people from the past, don't you Mark. Like Napoleon!

- Sophie Chapman (Peep Show, series 9, episode 5, Kid Farm)

Brittiläisen Peep Show -komediasarjan Mark Corrigan rakastaa historiaa yli kaiken. Hän on ikuisesti katkera, että opiskeli yliopistossa historian sijaan liiketaloutta ja muutama vuosi valmistumisensa jälkeen hän jopa ujuttautuu hetkellisesti takaisin vanhan yliopistonsa historian laitokselle ja "varastaa ilmaista koulutusta". Lisäksi Mark tietenkin julkaisee ikonisen teoksensa Business Secrets of the Pharaohs. 

Markia sarjassa näytellyt David Mitchell on puolestaan toden totta opiskellut historiaa yliopistossa, joskin näytteleminen vei hänet sivu-urille varsin nopeasti. Jotain silti tarttui mukaan, kuten Unruly: The Ridiculous History of England's Kings and Queens (2023) osoittaa.

Itse kuuntelin Unrulyn äänikirjana, jonka lukijana toimi kirjailija itse. Ja mikäs sen parempaa, kun Mitchell sattuu olemaan Bafta-palkittu näyttelijä, joka saisi puhelinluettelonkin kuulostamaan kiinnostavalta. Toki haalin myös printtiversion itselleni (toivoin joululahjaksi), mutta parhaimman kokemuksen Unrulysta saa silti äänikirjamuodossa, jos minulta kysytään. 

Itselleni Unruly on täydellinen kirja monestakin syystä: sen lisäksi että olen David Mitchell-fani ja anglofiili, on myös brittihovilla aina ollut lämmin paikka sydämessäni. The Tudors, The Crown, Musta Kyy.. olen nähnyt ne kaikki. Ei siis ihme, että Unruly onkin tullut kuunneltua läpi enemmän kuin kerran. Mielestäni se on kerrassaan hypnoottinen. Huonon nimimuistini takia vanhemmat brittimonarkit (pre-Tudorit, pois lukien suuret persoonat kuten Rikhard III) ehkä sekoittuvat päässäni iloisesti, mutta se ei haittaa. Minulle pelkkä yleinen tunnelma ja Mitchellin samanaikaisesti nokkela ja letkeän jutusteleva kerrontatyyli on tarpeeksi suuri motivaattori painaa play-nappulaa. Siitä kuuluisasta brittihuumorista puhumattakaan.

Yhdestä asiasta haluan huomauttaa. Mitchell nimittäin väittää, että kaikkien hänen kirjansa lukijoiden on "pakko" tietää, kuka oli Vilhelm Valloittaja:

England was a word that gradually gained currency, like mansplain or staycation, and it was fully in use by the time William the Conqueror was king of it. I expect you've heard of him. Most people know that, in 1066, William the Conqueror (not at that point so named) won the Battle of Hastings and became king of England. When it comes to the likely readership of this book, that 'most' must rise to 'all'. If there is anyone reading this book who didn't already know that, I would love to hear from you because you are genuinely reading in a genre that was previously of no interest. You, if you exist, and I bet you don't, are an absolute confounder of the algorithms. It would be like someone reading a biography of Elvis Presley who did not already know that he was a singer. What you are doing is probably more statistically remarkable than what William the Conqueror did.

Voin myöntää saman tien, että en muista koulussakaan lukeneeni juuri mitään Hastingsin taistelusta. Mutta minäpä en olekaan britti, vaan suomalainen. Meille suomalaisille ehkä hieman vastaava tapahtuma, joka on iskostunut kaikkien mieliin ja joka sijoittuu suunnilleen samalle aikakaudelle, lienee Pähkinäsaaren rauha (1323). Kysyin jopa eräältä historian maisterilta, tietääkö hän, kuka voitti Hastingsin taistelun. Ei tiennyt. 

Only Say Good Things: Surviving Playboy and Finding Myself, Crystal Hefner

 

Hugh Hefnerin myrkyllinen perintö

 

"He always likes the broken ones."

          -Hugh Hefnerin sihteeri Hefnerin naismausta. 

Vuonna 2017 kuollut Hugh Hefner oli kuin komodonvaraani. Esihistoriallinen ilmestys istuttaa uhriinsa tappavia bakteereja, jotka tekevät myyräntyönsä hitaasti. Tämä, toki varsin groteski vertauskuva nousi mieleeni, kun luin Hefnerin viimeiseksi jääneen vaimon, Crystal Hefnerin Only Say Good Things -muistelmat (2024), ja seurasin aiempien puolisoiden reaktioita teokseen. Hefnerin myrkyllinen hajota ja hallitse -psykologia näyttää nimittäin toimivan edelleen, seitsemän vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin.

Esimerkiksi Hefneristä aiemmin hyvin vastaavan sisältöisen kirjan "Down the Rabbit Hole" (2015) kirjoittanut Holly Madison, Crystalin edeltäjä, on kritisoinut Crystalin kirjaa voimakkaasti, ja muun muassa todennut, että teos on fiktiivinen. Aikoinaanhan Hefner sanoi Madisonin kirjasta samaa. Historia siis toistaa itseään. 

Madison myös epäilee, että Crystal käytti Hefnerin heikentynyttä terveydentilaa hyväkseen Hefnerin viimeisinä elinvuosina, esimerkiksi tekemällä muutoksia testamenttiin. Vaikka Madison tuntee Hefnerin taidon kääntää naiset toisiaan vastaan, hän ei silti vaikuta tuntevan sympatiaa Crystalia kohtaan. Samoin Crystalia edeltänyt vaimo Kimberley Conrad on syyttänyt Crystalia muun muassa uhriintumisesta. Hefner voi siis levätä kryptassaan kaikessa rauhassa. Enemmän ja vähemmän manipuloidut ja kaltoinkohdellut ex-kumppanit puolustavat häntä edelleen, ja tappelevat keskenään.

Lukukokemuksena Only Say Good Things oli vangitseva. En tiedä, kuka toimi haamukirjoittajana, mutta hän teki paljon parempaa työtä, kuin esimerkiksi Britney Spearsin uunituoreen Nainen minussa -elämänkerran kirjoittaja. 

Crystalin kirjassa on mukana elokuvamaisia kohtauksia, osuvaa vertauskuvallisuutta, sekä paljon tunnetta. Pidin myös siitä, että Crystal toimi itse äänikirjansa kertojana. Se toi tiettyihin kohtiin ihan omanlaistaan syvyyttä. Crystal on sanonut, että hän ei rakastanut Hefneriä. Tätä on kuitenkaan vaikea uskoa, kun kuulee, miten hän lähestulkoon murtuu kyyneliin lukiessaan kohtaa, jossa Hefner kuolee 91-vuotiaana. Crystalin rakkaus ei ehkä ollut romanttista, mutta rakkautta se oli joka tapauksessa.