Standing Out. My Look, My Style, My Life. Katie Price

Jotta elämä ei olisi liian vakavaa

I might pick out a nice sensible outfit, but once I've had a vodka or two I'll think, Nah, I'm going slutty tonight! 

-Katie

Koin ensikosketukseni Katie "Jordan" Priceen (synt. 1978) talvella 2007-2008. Tuolloin näin televisiossa mainoksen Katien ja hänen silloisen aviomiehensä Peter Andren tosi-tv -sarjasta. Siinä Katie ajeli tiluksillaan mönkijällä vaaleat hiuslisäkkeet liehuen selostajan samalla kertoessa, että kyseessä on yksi Britannian rikkaimmista ihmisistä, ja että tämä hieman "parannellun näköinen" nainen on kotimaassaan todellinen superjulkkis.

Suomalaisen loskatalven ja pimeiden aamujen rinnalla tämän pinkkiin pukeutuvan ja törkeän rikkaan ex-glamourmallin elämä vaikutti sen verran eksoottiselta, että se kiinnosti jo aivan kuriositeettiarvonsakin vuoksi. Päätin siis kävellä kohti pastellinsävyistä valoa. Pian Katien ja Peterin reality-sarjat olivatkin jo osa jokaviikkoista elämääni. Kerran viikossa minulla oli tapana sulkeutua vajaaksi tunniksi vessaan tekemään itselleni kasvohoitoa ja katsoa samalla kannettavan tietokoneen näytöltä aina uusin Katien ja Peterin elämästä kertova jakso. Kun sarja päättyi ja viimeinenkin jakso oli katsottu, X-kromosomini vääntelehti tuskissaan vieroitusoireista kärsien, mutta selvisin.

Toisen tulemisensa Katie teki elämääni viime talvena, kun keksin ostaa kaikki neljä Katien kirjoittamaa elämänkertaa, ja luin ne gradun tekemisen ja maisteriopintojeni viimeistelyn vastapainona. Aina öisin, kun lopetin työni, kaivoin jostain tutkimusmateriaalieni, tenttikirjojeni ja lähdeaineistojeni alta esiin Katien kirjan, ja rentouduin.

Elävästi kirjoitetut, avoimet ja vauhdikkaat tekstit saivat minut unohtamaan opintoni hetkeksi. Moni on varmasti kiertänyt nämä elämänkerrat kaukaa säilyttääkseen itsekunnioituksensa, koska Katie Price ei ole kovinkaan vakavasti otettava hahmo. Itse olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut Katien julkisuuskuvan häiritä, koska kirjat olivat viihdyttäviä, mukaansatempaavia ja monesti myös koskettavia. Allekirjoitankin Daily Mailin toimittajan kirjoittaman kommentin: "Intimate, riveting confessions show her in an unexpected and moving light.". 

Tänä syksynä hankin lopulta viimeisenkin Katien omasta elämästään kirjoittaman, varsinaisia elämänkertoja selkeästi kevyemmän kirjan: Standing Out: My Look, My Style, My Life (2009). Sarkastisia reaktioita mediassa herättänyt (ks. esimerkiksi http://www.mirror.co.uk/3am/celebrity-news/inside-jordans-world-katie-price-426314) tyyliopus on kuin hieman tärähtänyt prinsessasatukirja aikuisille naisille.

Siinä ajellaan vaaleanpunaisella ja viimeisen päälle tuunatulla avoautolla, mätsätään asukokonaisuus värien puolesta yhteensopivaksi kynsilakkaa ja alusvaatteita myöten, käydään manikyyrissä kolme kertaa viikossa, puhutaan plastiikkakirurgiasta yhtä arkipäiväisesti kuin kaupassa käymisestä ja vaatteita on niin paljon, että mitään ei tarvitse käyttää kahta kertaa. Omaisuutta Katiella on arviolta 30-40 miljoonan edestä (http://www.thisismoney.co.uk/money/article-1724142/How-rich-Katie-Price.html), joten ei ihme, jos homma on karannut hieman käsistä, ja Katiella on esimerkiksi niin paljon vaatteita, että hän tuon tuostakin ostaa vahingossa saman vaatteen kahteen kertaan, kun ei muistanut, että hänellähän oli se jo.

Kirja on täynnä ainakin omasta näkökulmastani hupaisia kohtia, kuten ohjeistus nimeltä "How to get the best out of your boob job", "How to walk in six-inch heels", sekä botox-pistosten vuolas ylistys. Kaiken kaikkiaan tämä onkin sopivan absurdi, hauska ja värikäs kirja, josta saa helposti keskusteluja aikaiseksi. Oman työpaikkani kahvihuoneessa tästä niteestä suorastaan tapeltiin.

Standing Out olikin mitä loistavinta ja helpointa lounaslukemista kaikissa muissa suhteissa paitsi siinä, että se oli sidottu niin, että se meinasi sulkeutua itsestään vähän väliä. Jouduin asettamaan sokerikipon sivujen päälle painoksi, jotta kädet vapautuivat syömiseen. Seuraavaan tyylikirjaan toivoisinkin kierreselkäsidontaa tämän toiminnallisen vian korjaamiseksi.

P.S. Ajoittain kirjaa lukiessa minun kävi Katieta myös hieman sääliksi. Hän nimittäin kertoo, että päätyi leikkauttamaan nenänsä josta itseasiassa piti, koska usea plastiikkakirurgi suositteli sitä kysyttäessä "what else they'd change about me?". Tämä on ristiriidassa kirjan sivuilla usein toistuvan "älä välitä mitä muut sanovat ulkonäöstäsi" -vakaumuksen kanssa. Lisäksi Katie toteaa, että hänen rintansa on leikattu viidesti, mutta hän ei ole vieläkään tyytyväinen. Rinnat lienevätkin muuten itsevarman oloisen Katien Akilleen kantapää.

Vienan punainen kuu, Laila Hirvisaari

Jos minulla olisi tapana lopettaa tylsien kirjojen lukeminen kesken, niin....

Aikaisemmin Laila Hietamiehenä tunnettu Laila Hirvisaari (synt. 1938 Viipurissa) on tuottelias ja menestynyt kirjailija, yksi niistä, joiden nimen pitkälti jokainen suomalainen tunnistaa sen kuullessaan. Myös kasvot ovat tulleet tutuiksi lehtien kansista. Suomessa Hirvisaaren teoksia on myyty yli neljä miljoonaa kappaletta, ja erilaisten palkintojen joukosta löytyy esimerkiksi Lukijan Finlandia vuodelta 1993,  ja kirjailijaliiton tunnustuspalkinto vuodelta 2011. Hirvisaari on erikoistunut historiallisiin romaanisarjoihin ja näytelmiin, jollainen äänikirjana kuuntelemani Vienan punainen kuu -teoskin on. Vienan punainen kuu on julkaistu alunperin vuonna 1992, mutta äänikirjaksi se luettiin vuonna 2010.

Kuuntelin 13-tuntisen äänikirjan pätkissä, samalla joogaten. Aina kun ei pelkkä Ujjayi-hengitys saa minua jaksamaan läpi kotona tehtävän, yksinäisen harjoituksen. Mieli alkaa harhailemaan. Niinpä rauhallisella poljennolla luettu äänikirja voi olla todellinen pelastus. Tällä kertaa Erja Mannon pehmeä ääni ei kuitenkaan miellyttänyt minua niin paljoa, kuin on joidenkin aiempien äänikirjojen kohdalla. Kaikki kunnia professorinkin arvonimen saanelle Hirvisaarelle, hän on tehnyt merkittävän elämäntyön. Mutta se ei ole minua varten. 

Suomen sisällissodasta ja erityisesti sitä edeltävästä ajasta kertova Vienan punainen kuu ei nimittäin vanginnut mielenkiintoani kuin vasta loppumetreillä. Äänikirjan takakannen otsikko "Dramaattisia ihmiskohtaloita tarunhohtoisessa Viennassa" tuotti hämäävän, ja äänikirjaa kirjastosta lainatessa tunnetasolla valintaan ratkaisevasti vaikuttaneen assosisaation Wienin ja Venetsian kaltaisiin paikkoihin. Mieleni liihotteli kohti Marie Antoinette -henkisiä maailmoja hälyttävää vauhtia, ja koska äänikirjan kannetkin olivat kauniit, lainasin sen. Takatekstiä en kiireessä lukenut kovin tarkasti. 

Teoksen todellinen olemus valkeni kuitenkin pian. Tarinassa ei puhuttu "tarunhohtoisesta Viennasta" muistaakseni kertaakaan, sen sijaan tapahtumat sijoittuivatkin syrjäiseen, ja ankean kuuloiseen paikkaan nimeltä Uhtua. Suurin osa teoksen kestosta tuntui kuluvan siihen, että ärsyttävästi nimetty päähenkilö nimeltä Aniviisu (eli Anna-Liisa) ei hyväksynyt elämäänsä Kanadasta palannutta isoisäänsä, joka rakensi Aniviisulle ja itselleen upean talon Kuittijärvellä sijainneelle niemelle. Loputon valitus siitä, miten tyttö ei suostunut muuttamaan pienestä koinsyömästä pirtistä komeaan kartanoon tuskastutti minut siinä määrin, että muistan elävästi, miten mutisin tuskastuneena ääneen Prasarita Padottanasanassa pää alaspäin: "Voi saamari, voisko tää saman hokeminen jo loppua? Oikeasti! En jaksa kuunnella tätä enää!"

Mitä tulee kirjassa käytettyihin nimiin, korvaani särähtivät ärsyttävästi Uhtuan ja Aniviisun lisäksi ainakin nimet Teppana, Nasti, Purlakka ja Ilja Huotarista käytetty lempinimi Buobo. Miksi juuri nämä nimet piti valita? Esimerkiksi nimi Nasti toi nimittäin heti mieleeni englannin kielen sanan "nasty". Teppana taas on liian lähellä sanoja "käppänä" ja "keppana". Joka kerta, kun Manto lausui ääneen jonkun näistä nimistä, minusta tuntui, kuin joku olisi tökkäissyt minua kepillä, tai raapinut liitutaulua kynsillään. 

Kirjan ongelma oli se, että henkilöhahmot olivat liian yksitoikkoisia, särmättömiä ja huumorintajuttomia, enkä samaistunut keneenkään. Tämä oli kuolinisku mielenkiinnolleni, koska tarinan aika ja paikkakaan eivät kiehtoneet tai puhutelleet erityisemmin. Lisäksi päähenkilöiden lapsuudesta kerrottiin minusta liian pitkästi. Vasta lopussa, kun sota valkoisten ja punaisten välillä alkoi, heräsi mielenkiintoni. Aloin jännittämään päähenkilöiden puolesta, ja mietin, kuinka kauheaa olisi joutua samanlaiseen tilanteeseen. Kirjan viimeiset lauseet, joissa Hirvisaari kertoi löytämästään nuoren naisen haudasta ja siitä, miten tämä hauta inspiroi hänet kirjoittamaan Vienan punaisen kuun, olivat mielestäni kirjan parhaat. Tämän tiedon olisi voinut minusta sijoittaa jo kirjan alkuun.

Kiitos joogaseurasta Laila, kehitit luonnettani. En luovuttanut, kuuntelin loppuun asti.  OM

Luettavana juuri nyt

Svein Solemin maalaus kirjastaTroll.

Kun näen mielenkiintoisen kirjan, en voi sanoa "ei". Se on pakko lainata tai ostaa saman tien. Tämä korostui viime kesänä, kun olin tekemässä kesälomasijaisuutta kirjastossa. Sanonta "pukki kaalimaan vartiana" kuvaa tilannetta hyvin. Kun asiakas palautti mielenkiintoisen kirjan, nappasin sen saman tien innoissani itselleni. Ei siis ihme, että esimerkiksi kaikki nämä kirjat ovat tällä hetkellä kesken:

1. Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois. 543 päivän reppumatka, Merja Mähkä. -Mielenkiintoinen ja värikäs kirja reppureissaamisesta.

2. Rommipäiväkirja, Hunter S. Thompson. -Thompson on minusta yksi mielenkiintoisimmista kirjailijoista, ja ei pidä unohtaa, että hän on gonzo-journalismin isä. Pelon valtakunta oli niin outo lukukokemus, että pakkohan tämäkin on lukea.

3. Lohikäärmevuori, J.R.R. Tolkien. -Hobitti-elokuvaa odottaessa päätin lukea kirjan uudestaan, tällä kertaa hieman erilaisena suomennoksena. Tove Janssonin kuvitus on ihana, ei ihme, että tämä kirja on keräilijöiden suosiossa.

4. Kehon ja mielen joogaa, Donna Fahri. -Joogaopettajani suosittelema.

5. Autobiography by the Pythons. -Suurinpiirtein viisi kiloa painava, jättikokoinen tiiliskivi. Rehellisyyden nimissä on todettava, että en varmaan saa tätä luettua, vaikka olenkin Monty Python -fani.

6. How to make love like a pornstar. A cautionary tale, Jenna Jameson & Neil Strauss. -Best-Selleriksi noussut elämänkerta. Yllättävän rankka ja nopeatempoinen. Sanotaan näin, että Jamesonilla ei ole ollut kaikkein helpoin elämä.

7. Tears of the Desert, One woman's true story of surviving the horrors of Darfur, Halima Bashir & Damien Lewis. -Kyllä mä tämän vielä palautan, Henna! Oon jo sivulla 101. Sori, että on kestänyt...

8. Yliluonnollinen ilmiö, Richard Wiseman. -Wiseman on kuuluisa psykologi, joka haluaa selittää yliluonnollisina pidetyt asiat luonnollisiksi. "Totuus aivoistamme on tarua ihmeellisempi."

9. The Little White Horse, Elizabeth Goudge. -J.K. Rowlingin rakastama kirja (julkaistu vuonna 1946), joka on hänen mukaansa vaikuttanut Harry Potteriin monella tapaa. Tästä kirjasta pitäisi löytyä esimerkiksi Kielletyn metsän esikuva.

10. Standing out. My look, my style, my life, Katie Price. -Kun haluan saada keskustelua aikaiseksi, otan tämän kirjan mukaan työpaikkani kahvihuoneeseen. Värikäs sadepäivän piristäjä.

11. Troll. The Norwegian Troll, Its Terrifying Life and History, Frid Ingulstad & Svein Solem. -Lainasin alunperin KUTU XV-seminaaripaperini taustamateriaaliksi, mutta tämä on niin hauska, että aion lukea loppuun, vaikka seminaaripaperini onkin jo valmis.

Tekijät ovat lisänneet kirjan alkuun hienon sitaatin, jonka itsekin allekirjoitan:

Today no one would deny that belief, and creativity built upon belief, are a part of cultural history. Nature would be less exiting, and our lives poorer, if belief and fantasy did not also share in our daily journey.

Professor Olav Bo

Katien kirja puuttuu tästä, koska se on parhaillaan työpaikallani.

VITSAUS, Guillermo del Toro & Chuck Hogan

Mitä saadaan, kun yhdistetään vampyyri, zombi ja alien?

Paremmin ohjaajana tunnettu meksikolaissyntyinen Guillermo del Toro ja trillerikirjailija Chuck Hogan kirjoittivat yhdessä hieman erilaisen vampyyritrilogian. Vitsaus (The Strain, 2009), trilogian ensimmäinen osa, on todellinen Twilightin antiteesi, mikäli ei oteta huomioon lajin vanhimpia, jotka pyrkivät molemmissa kirjasarjoissa salaamaan vampyyrien olemassaolon. Kuten Carol Memmott totesi USA Today -lehdessä vuonna 2009: "Fans of sexy boy vampire such as Edward Cullen, the heartthrob in Stephenie Meyer's Twilight series, won't want to date the vampires in the Strain." Guillermo del Toro kertoikin Memmotin haastattelussa, että vampyyrit ovat kiehtoneet häntä lapsuudesta asti, ja tämän trilogian myötä hän haluaa viedä vampyyrikäsitteen aivan uuteen suuntaan: " to reinvent the entire vampire mytology".

Kieltämättä Del Toron vampyyrit eroavatkin perinteisestä vampyyrin mielikuvasta, joka perustuu yleensä ajatukseen mustaviittaisesta ja kalpeasta Draculasta, joka liikkuu sulavasti varjoissa. Ennemminkin mieleen tulevat erinäiset zombietarinat, kuten Danny Boylen 28 Päivää myöhemmin -elokuva, sekä televisosarja The Walking Dead. Vastasyntyneet, veltosti sinne tänne laahustavat vampyyrit käyttäytyvät nimittäin aivan kuten zombiet. Erään päähenkilön poika nimeltä Zack kuvaakin vampyyreitä seuraavasti:

"..hän oli mielessään hirvittävän varma, että vaikka mies liikkuikin, se ei ollut enää elossa. Zombeja..."

Pitkä veren imemiseen tarkoitettu uloke, joka uhreille kehittyy muutosvaiheessa, tuo puolestaan mieleen Alien-elokuvat ja saalistavan sammakon. Kaiken kaikkiaan del Toron vampyyrit ovatkin minusta yhdistelmä vampyyriä, zombia ja alienia. Vanhentuessaan vampyyrit muuttuvat kuitenkin enemmän perinteistä mielikuvaa vastaaviksi:

"..kolme Uuden maailman Muinaista kävi neuvonpitoa sysimustassa kammiossa. Niiden ruumiit olivat ajan mittaan kuluneet sileiksi kuin joenpohjan kivet, niiden liikkeet hidastuneet melkein silmin huomaamattomiksi... Niiden elimistö oli kehittynyt huipputehokkaaksi ja niiden vampyyrinleuat toimivat virheettömästi. Niillä oli poikkeuksellisen hyvä pimeänäkö."

Pidän tavasta, jolla tarina on kerrottu. Se on hyvin nopeatempoinen ja elokuvamainen. Tämä kerrontatyyli on del Toron mukaan peräisin Hoganilta (USA Today 2009). Erityisesti kirjan alku oli aavemainen, koska en tiennyt, että kyseessä ovat nimen omaan vampyyrit. Oudon hiljainen matkustajakone laskeutuu New Yorkin JFK:n lentokentälle, ja pian jo katsellaankin kummallisia, turvakameralle tallennettuja ilmiöitä, ja luonnehditaan mystisen koneen ulkomuotoa esimerkiksi näin:

"Mutta hetkisen Lorenzan mielessä viipyi kuva valtavasta, mätänevästä ruumista, rantaan ajautuneesta valaasta. Juuri siltä kone hänestä näytti: maatuvalta raadolta, kuolevalta leviathanilta."

Tavallaan petyin, kun selvisi, että kyse on "vain" vampyyritarinasta. Hetken nimittäin jo luulin, että nyt ollaan keksitty jotain aivan uutta, ja luin kirjaa peloissani ennen nukkumaanmenoa tiukasti peittooni kääriytyneenä.

Mutta kun kummallinen, mullalla täytetty arkku löytyi meren tuolta puolelta tulleen koneen ruumasta, nousi mieleeni kuitenkin melkein saman tien Leslie "Alaston ase" -Nielsenin tähdittämä vampyyrikomedia Dracula: Dead and Loving It vuodelta 1995. Se pilasi niskakarvani pörhistäneen tunnelman.

Kyseisessä komediassa on hyvin mieleeni jäänyt kohtaus, jossa Leslien, anteeksi Draculan, hauta-arkku heittelehtii pitkin laivan ruumaa kiinnitysköyden katkettua. Arkku seilaa pitkin lattiaa, ja joka kerta, kun se törmää ruuman seinään, kuuluu sisältä "Auts!". Sitten paikalle törmää Renfieldiä näyttelevä, Mr. Bean- elokuvastakin tuttu Peter MacNicol ja  huuta: "Minä tulen, herrani!". Kun arkku on lopulta kiinnitetty uudestaan, Leslie/Dracula päättää hieman ruokailla, ja juo laivan koko miehistön kuiviin.

Vitsaus-kirjassa sama klassinen kohtaus toistuu: Sardu-niminen vampyyri matkustaa lentokoneen ruumaan muilutetussa arkussa meren yli, ja juo matkalla kaikki koneen ihmiset kuiviin. Samoin kuin Leslien arkku, myös hänen arkkunsa aukeaa kiinnitysköysistään matkan aikana.

Tämän assosisaation jälkeen ei enää pelottanut. Harmi. Äkkiä tuntemattomasta, ja siksi erityisen pelottavasta uhasta olikin tullut osa tuttua ja moneen kertaan kierrätettyä vampyyritarustoa. Kiinnostava tämä kirjatrilogia toki silti on.

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa, Erlend Loe

Varoitus: Sisältää juonipaljastuksia.

Norjalainen Erlend Loe (s. 1969) on ollut yksi lempikirjailijoistani jo vuosia. Erityisesti hänen kirjansa Naisen talloma (Tatt av kvinnen, 2003) kosketti minua. Muistan lisäksi elävästi hetken, kun minun piti lukea oppitunnilla ääneen pätkä Volvon kuorma-autoja (Volvo Lastvagnar, 2006), ja mokasin, koska kohta oli niin hauska, että pokkani petti totaalisesti. Tai kun silloinen poikaystäväni hermostui, kun luin Doppleria (2004) keskellä yötä, ja herätin hänet naurullani. Minusta Loen kirjat ovat samanaikaisesti älykkäitä, koskettavia, sympaattisia ja hauskoja. Samaan pystyy harva, näin äkkiä mieleeni tulee lähinnä suomalainen Sinikka Nopola. Niinpä Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Stille dager i Mixing Part, 2009) oli itsestäänselvä lukuvalinta.

 Bror- ja Nina Telemannin Saksaan suuntautuneesta katastrofaalisesta lomamatkasta ja luomisen tuskasta kertova kirja huipentuu Bror Telemannin sekopäiseen, Nigella Lawsonin innoittamaan Lontoo-keikkaan. Minusta tämä kirja on ennen kaikkea kuvaus hermoromahduksesta, jonka aiheuttavat parisuhdeongelmat ja työpaineet. Aluksi Telemannia pitää aivan normaalina miehenä, jolla vaan sattuu olemaan pieniä vaikeuksia kirjoittaa uusi teatterinäytelmä, ja jonka kommunikaatioyhteys vaimoon on poikki. Jossakin kohtaa homma karkaa kuitenkin totaalisesti lapasesta. Telemann esimerkiksi sulkeutuu vessaan, eikä suostu avaamaan ovea mistään hinnasta, ja saa miniaivohalvauksen. Sitten obsessio tv-kokki Nigella Lawsonista ottaa lopullisesti vallan, ja eipä aikaakaan, kun käydään seuraavanlaisita dialogia:

"Minkä takia seinässä lukee Nigella?

Se..se... luki siinä kun muutin."

Olen tutkinut verkossa olevia blogikirjoituksia ja keskusteluja tähän kirjaan liittyen, ja huomannut, että lukijat eivät ole juurikaan lämmenneet tälle teokselle. Asiaa perusteltiin muun muassa sillä, että päähenkilö ei ole kyllin sympaattinen ja samaistuttavissa, ja koska huumori oli laiskaa. Minun on myönnettävä, että itsekin hieman pitkästyin kirjan keskivaiheilla. Alku ja loppu onneksi pelastivat paljon. Kirja esimerkiksi alkaa hauskan sympaattisesti, kuten Loen kirjalta voi odottaakin: 

"(Pieni koira loukkaantui valitettavasti kirjoitusprosessin aikana mutta pääsi pian hoitoon ja voi tällä hetkellä olosuhteisiin nähden hyvin.)"

Lopun totaalinen sekoaminen oli myös viihdyttävä. Keskivaiheilla Telemann kuitenkin jumittaa liikaa luomistuskissaan, ja saa siinä sivussa lukijankin tuskastumaan. Mutta no, jos oli tarkoitus tehdä tällainen tunteensiirto lukijalle, niin siinä ainakin onnistuttiin. Viimeksi koin vastaavan tuntemuksen lukiessani muuten loistavan Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjan kohtaa, jossa Harry, Ron ja Hermione piileskelivät metsässä, eivätkä tienneet, mitä tehdä seuraavaksi.

Loe on kertonut ammentavansa kirjoihinsa aineksia omasta elämästään, ja hän on itsekin koulutukseltaan elokuvakäsikirjoittaja (vrt. kirjan päähenkilön ammattiin: teatterin dramaturgi). Ehkä Loe siis purkaa tässä kirjassa oman kirjoitusblokkinsa tuottamaa tuskaa? 

Nykyinen Loe-kokoelmani. -Näillä kirjoilla on pysyvä kunniapaikka hyllyssäni.

Mitä tuli taas luettua?

Tein koko alkuvuoden graduani, joten viihdelukeminen jäi sivualalle. Tässä kuitenkin lista aikaväliltä tammikuu-lokakuu, osa on kuunneltu äänikirjoina autoa ajaessa. Kuten listasta huomaa, pidän vaihtelusta. Jos jotain linjoja pitäisi vetää, niin voisi kuitenkin todeta, että erityisesti elämänkerrat, fantasia ja huumori ovat sydäntäni lähellä. 

1. Being Jordan - My Story -From the Very beginning, Katie Price. -Vauhdikas ja koukuttava kirja. Suosittelen.

2. Sitaateista ilkeimmät, Leif Eriksson & Kristoffer Lind. -Hauska, erilainen sitaattikirja. "Monet joiden luulee kuolleen, ovat oikeasti vain naimisissa." 

3. Johannes Angelos, Mika Waltari. - Pidin Sinuhe Egyptiläisestä enemmän. Sotaa edeltävä aika kuvattu liian pitkästi.

4. Punainen mekko, Elina Tiilikka. Otteessaan pitävä ja ahdistava kirja. Aika rohkeaa kirjailijalta myöntää, että tässä ammennetaan omista kokemuksista. Päähenkilön kissa (jolle käy huonosti) symboloi ilmeisesti päähenkilön runneltua naiseutta. 

5. 101 paikkaa, joissa ei kannata käydä, Adam Russ. -Hauska. Todella. Voisi ostaa omaksi, vaikka kirjahyllyni onkin jo täynnä.

6. Narnia/ Kaspianin matka maailman ääriin, C.S. Lewis. -Ihan hyvä, mutta pidän enemmän Tolkienista. Tässä oli todella suoria viittauksia Raamattuun, mikä ei toiminut minulle kovin hyvin, koska olen Tolkienin kanssa samoilla linjoilla sen suhteen, mikä on kristinuskon rooli fantasiakirjallisuudessa.

7. Jordan- A whole new world, Katie Price. -Pidän Katien avoimuudesta. Kirjaa lukiessa aloin harmittelemaan Katien ja Peten eroa, koska he olivat niin ihana pari.

8. Eniten vituttaa kaikki, Pasa & Atpo. -Huutonaurua!

9. Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, Tove Jansson. -Pidin erityisesti Vilijonkka ja Myrsky -tarinasta, jossa oli hienoa symboliikkaa. 

10. Jordan- Pushed to the Limit, Katie Price. -Tässä oli hieman tyhjäkäyntiä, mutta hyvä kuitenkin. 

11. Lävistetyt, Jouni Hokkanen. -Mielenkiintoinen ja hyvin graafinen kirja, joka antoi uusia näkökulmia siihen, miksi ihmiset haluavat muokata kehoaan. Hyvin kirjoitettu, ja kattava.

12. Vielä yksi juttu.. Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftereille trilogian kuudes osa, Eoin Colfer. -Hauska kirja. Herätti hieman ihmetystä, että Adamsin jo kuoltua joku muu jatkaa hänen sarjansa kirjoittamista.

13. Melukylän lapset, Astrid Lingren. Ihana ja tunnelmallinen, tuttu lapsuudestani.

14. Eniten vituttaa parisuhde, Pasa & Atpo. -Huutonaurua!

15. Nauravia naisia,kokoelma. -Odotin enemmän. Osa tarinoista oli liian synkkiä kokoelman nimeen nähden. Eniten pidin vertauksesta: "Hän oli liukas, vahva ja notkea kuin lohi."

16. Lampaansyöjät, Veikko Huovinen. -Huovisen tarinoissa on aina jotain todella sympaattista. Hyväntuulinen tarina.

17. Lemmikkieläin, Veikko Huovinen. -Lampaansyöjät oli parempi, mutta oli tämäkin hyvä. Tässä Huovisella oli selkeä yhteiskunnallinen sanoma.

18. Vastaiskuja inhimillisen elämän puolesta, Kari Uusikylä. -Hyviä kannanottoja liittyen yliopistomaailmaan ja peruskouluun. Välillä homma ei tosin pysynyt kasassa, ja osa teksteistä vaikutti epärelevanteilta. Kaiken kaikkiaan rauhoittavaa kuunneltavaa (kuuntelin tämän siis äänikirjana). 

19. Matkustan melko harvoin ja muita kirjoituksia, Sinikka Nopola. -Nopola on aina ollut sydäntäni lähellä. Tästä pidin myös paljon, ja harmitti, kun loppui. Olisin halunnut lisää.

20. Aaveet asialla (suomalaisten yliluonnollisia kokemuksia kuunnelmina). -Mielenkiintoinen. Äänitehosteet vaan ärsytti.

21. Enon opetukset, Petri Tamminen. -Liian inhorealistinen ja ahdistava. Melkein jäi kesken. Tämän piti kansitekstin perusteella olla hauska, mutta minua ei naurattanut.

22. The Biography: Britney: Inside the Dream, Steve Dennis. Ajoittain tylsä ja toisteinen kirja, mutta kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen. Sain uusia näkökulmia ja tunsin sympatiaa Britneytä kohtaan.

23. Minuutissa muutokseen; ajattele vähän, muuta paljon, Richard Wiseman. Inspiroiva kirja, jonka ostin myös omaksi.

24. Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa, Erlend Loe. -Ei Loen paras, mutta pidin kirjan alusta ja lopusta. Keskiosa liian toisteinen ja tylsä. Loe on pitkään ollut yksi lempikirjailijoistani.

25. Kolmanneksi eniten vituttaa kaikki, Pasa & Atpo. -Huutonaurua jälleen kerran.

26. Vitsaus, Guillermo del Toro. -Lukemista ei pystynyt lopettamaan, vaikka alun pelottava tunnelma hieman väljähtikin loppua kohti. Minulle uudenlainen, zombimainen tulkinta vampyyreistä. Voisi lukea trilogian muutkin osat.

27. Minä, Ozzy, Ozzy Osbourne. - Aivan loistava. Vaikka en ole fani, tämä tarina yksinkertaisesti vie mennessään. Luin tämän kirjan ensimmäistä kertaa jo kaksi vuotta sitten, ja nyt kuuntelin uudestaan äänikirjana. Lempikohtani oli ehkä se, jossa Ozzy hankki hevosen.

28. Siuntio Silosäkeen tarinat, J.K. Rowling. -Nopeaa ja sujuvaa luettavaa.

30. Eläinten vallankumous, George Orwell. -Edelleen ajankohtainen ja puhutteleva klassikko.

Eläinten vallankumous, George Orwell

Kaksi jalkaa paha, neljä jalkaa hyvä

Luin George Orwellin klassikkokirjan, vuonna 1945 julkaistun Eläinten Vallankumouksen (engl. Animal Farm), ja täytyy sanoa, että en ihmettele, että se on noussut klassikon asemaan. Tarina isäntänsä maatilan valtaavista eläimistä puhuttelee nimittäin edelleen, 67 vuotta julkaisunsa jälkeen.

Kuten sanonta menee: "Valta turmelee, ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti." En ole varma, olivatko tarinan siat Napoleon (viittaus Joseph Staliniin), Vinku (viittaus Molotoviin, Stalinin kätyriin) ja kumppanit alunperinkin vallanhimoisia egoisteja, mutta sellaisiksi ne ainakin muuttuvat tarinan edetessä. Kyllä siinä nousi niskakarvat pystyyn, kun uskollinen ja itsensä loppuun ajanut Jysky-työhevonen huijattiin teurasautoon, vaikka sen piti päästä sairaalaan. 

Eläinten Vallankumous on satiiri Venäjän vallankumouksesta. Englantilainen George Orwell (1903-1950) oli alunperin idealistinen vasemmistoradikaali, joka kannatti ihmisten täydellistä tasa-arvoa. Osallistuminen Espanjan sisällissotaan kiihkomielisen vasemmistolaisen ryhmän riveissä kuitenkin rikkoi hänen idealistiset haavekuvansa. Orwell muun muassa huomasi, kuinka suuri voima totalitaarisella propagandakoneistolla on, ja miten asioita voidaan vääristellä täysin mielivaltaisesti omien tarkoitusperien saavuttamiseksi. Tämä näkyy hyvin tavassa, jolla tarinan siat muuntelevat alussa säädettyjä seitsemää käskyä:

"1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen.

2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.

3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.

4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.

5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.

5. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.

6. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia."

Kun siat esimerkiksi muuttavat isännän entiseen taloon asumaan ja alkavat nukkua sängyissä, ne käyvät muuttamassa seinään maalattua neljättä käskyä seuraavasti: "Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa jossa on lakanat". Porsaat ovat todellakin mestareita etsimään käskyistä porsaanreikiä omaksi edukseen, ja niiden retoriikkaa ja röyhkeyttä ei voi kuin ihmetellä. Luonnollisesti niiden viimeinen, kaiken vastarinnan kerta toisensa jälkeen kumoava loppukaneetti kuuluuu: "Eihän suinkaan yksikään teistä halua Jonesia takaisin?" 

Kirja oli minusta yleisesti ottaen synkkä, ja huomasin tulevani vihaiseksi, vaikka tunsinkin kirjan taustat, mikä auttoi suhtautumaan siihen neutraalimmin. Jyskyn kohtalon ohella kirjan loppukohtaus inhotti minua. Siinä naapuritilojen isännät ovat tulleet ryypiskelemään tilaa diktaattorimaisesti johtavien sikojen luo talon päärakennukseen: 

"Kaksitoista vihaista ääntä huusi ja karjui, ja ne olivat kaikki samanlaisia. Nyt ei enää ollut kysymystäkään, mitä sikojen naamalle oli tapahtunut. Ulkopuolella olevat eläimet katsoivat siasta ihmiseen ja ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen, mutta oli jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi oli kumpi"

Toinen käänteentekevä ja karmaiseva kohtaus kirjan loppupuolelta on se, jossa siat nousevat takajaloilleen, ja kävelevät ympäri pihaa. Tämän jälkeen ne alkavat jopa kantamaan piiskoja etusorkissaan:

"Ällistyneinä, kauhistuneina, toisiinsa painautuneina eläimet katselivat, miten sikojen pitkä jono marssi hitaasti pihan ympäri. Tuntui siltä kuin maailma olisi keikahtanut päälaelleen."

Toki hauskojakin kohtauksia löytyi. Mieleeni jäi erityisesti kohtaus, jossa seitsemää käskyä jälleen kerran omaksi parhaakseen muokkaamassa ollut sika tippuu maalisuteineen alas tikapuilta suhteellisen näyttävästi. 

Eläinten Vallankumouksen voi lukea monella eri tavalla. Poliittisena satiirina, kertomuksena ihmisen ja eläimen suhteesta, tutkielmana johtajuudesta, Aristoteleen Retoriikka-teosta muistellen, tai vaikkapa rankkana Babe-urhea possu -tarinana.

Koko kertomus tiivistyy minusta kuitenkin melko hyvin tähän lauseeseen: "Kun lähtee sutta pakoon, tulee mörkö vastaan" (J.R.R. Tolkien; Lohikäärmevuori, sivu 95).