Kaksi jalkaa paha, neljä jalkaa hyvä
Luin George Orwellin klassikkokirjan, vuonna 1945 julkaistun Eläinten Vallankumouksen (engl. Animal Farm), ja täytyy sanoa, että en ihmettele, että se on noussut klassikon asemaan. Tarina isäntänsä maatilan valtaavista eläimistä puhuttelee nimittäin edelleen, 67 vuotta julkaisunsa jälkeen.
Kuten sanonta menee: "Valta turmelee, ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti." En ole varma, olivatko tarinan siat Napoleon (viittaus Joseph Staliniin), Vinku (viittaus Molotoviin, Stalinin kätyriin) ja kumppanit alunperinkin vallanhimoisia egoisteja, mutta sellaisiksi ne ainakin muuttuvat tarinan edetessä. Kyllä siinä nousi niskakarvat pystyyn, kun uskollinen ja itsensä loppuun ajanut Jysky-työhevonen huijattiin teurasautoon, vaikka sen piti päästä sairaalaan.
Eläinten Vallankumous on satiiri Venäjän vallankumouksesta. Englantilainen George Orwell (1903-1950) oli alunperin idealistinen vasemmistoradikaali, joka kannatti ihmisten täydellistä tasa-arvoa. Osallistuminen Espanjan sisällissotaan kiihkomielisen vasemmistolaisen ryhmän riveissä kuitenkin rikkoi hänen idealistiset haavekuvansa. Orwell muun muassa huomasi, kuinka suuri voima totalitaarisella propagandakoneistolla on, ja miten asioita voidaan vääristellä täysin mielivaltaisesti omien tarkoitusperien saavuttamiseksi. Tämä näkyy hyvin tavassa, jolla tarinan siat muuntelevat alussa säädettyjä seitsemää käskyä:
"1. Jokainen kahdella jalalla kulkeva on vihollinen.
2. Jokainen neljällä jalalla kulkeva tai siivekäs on ystävä.
3. Yhdenkään eläimen ei pidä käyttää vaatteita.
4. Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa.
5. Yhdenkään eläimen ei pidä juoda alkoholia.
5. Yhdenkään eläimen ei pidä tappaa toista eläintä.
6. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia."
Kun siat esimerkiksi muuttavat isännän entiseen taloon asumaan ja alkavat nukkua sängyissä, ne käyvät muuttamassa seinään maalattua neljättä käskyä seuraavasti: "Yhdenkään eläimen ei pidä nukkua vuoteessa jossa on lakanat". Porsaat ovat todellakin mestareita etsimään käskyistä porsaanreikiä omaksi edukseen, ja niiden retoriikkaa ja röyhkeyttä ei voi kuin ihmetellä. Luonnollisesti niiden viimeinen, kaiken vastarinnan kerta toisensa jälkeen kumoava loppukaneetti kuuluuu: "Eihän suinkaan yksikään teistä halua Jonesia takaisin?"
Kirja oli minusta yleisesti ottaen synkkä, ja huomasin tulevani vihaiseksi, vaikka tunsinkin kirjan taustat, mikä auttoi suhtautumaan siihen neutraalimmin. Jyskyn kohtalon ohella kirjan loppukohtaus inhotti minua. Siinä naapuritilojen isännät ovat tulleet ryypiskelemään tilaa diktaattorimaisesti johtavien sikojen luo talon päärakennukseen:
"Kaksitoista vihaista ääntä huusi ja karjui, ja ne olivat kaikki samanlaisia. Nyt ei enää ollut kysymystäkään, mitä sikojen naamalle oli tapahtunut. Ulkopuolella olevat eläimet katsoivat siasta ihmiseen ja ihmisestä sikaan ja jälleen siasta ihmiseen, mutta oli jo aivan mahdotonta sanoa, kumpi oli kumpi"
Toinen käänteentekevä ja karmaiseva kohtaus kirjan loppupuolelta on se, jossa siat nousevat takajaloilleen, ja kävelevät ympäri pihaa. Tämän jälkeen ne alkavat jopa kantamaan piiskoja etusorkissaan:
"Ällistyneinä, kauhistuneina, toisiinsa painautuneina eläimet katselivat, miten sikojen pitkä jono marssi hitaasti pihan ympäri. Tuntui siltä kuin maailma olisi keikahtanut päälaelleen."
Toki hauskojakin kohtauksia löytyi. Mieleeni jäi erityisesti kohtaus, jossa seitsemää käskyä jälleen kerran omaksi parhaakseen muokkaamassa ollut sika tippuu maalisuteineen alas tikapuilta suhteellisen näyttävästi.
Eläinten Vallankumouksen voi lukea monella eri tavalla. Poliittisena satiirina, kertomuksena ihmisen ja eläimen suhteesta, tutkielmana johtajuudesta, Aristoteleen Retoriikka-teosta muistellen, tai vaikkapa rankkana Babe-urhea possu -tarinana.
Koko kertomus tiivistyy minusta kuitenkin melko hyvin tähän lauseeseen: "Kun lähtee sutta pakoon, tulee mörkö vastaan" (J.R.R. Tolkien; Lohikäärmevuori, sivu 95).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti