Kung Po, Anu Silfverberg

Puhutteleva kertomus erosta

Enkeli-Elisan tarinan sepitteeksi osoittaneen toimittaja Anu Silfverbergin esikoisteos, Kung Po (julk. 2008) ei ole ulkoisesti erityisen houkutteleva kirja. Kannet ovat naivistisen groteskit, ja värit tukkoisia. Ei juuri inspiroi kuuntelemaan. Mutta voi, miten tönkkö kuori pettikään! Kung Po on yksi parhaista eroa käsittelevistä romaaneista, johon olen koskaan törmännyt. Tarina on synkkä, mutta ei kuitenkaan häiritsevissä määrin, ja päällimmäiseksi jää tunne siitä, miten taitavasti ja osuvasti Silfverberg kuvaa tilannetta kummankin osapuolen näkökulmasta: vieraantumisentunne, kostonhalu, viha ja syyllisyys.. It's all there.

Mukana on lisäksi ajankohtaisia teemoja, jätetyksi tullut Reima kun majoittaa luokseen laittoman maahanmuuttajan ja roskiksia dyykkaavan teinitytön. Turun Sanomien haastattelun mukaan Silfverbergin piti kirjoittaa aluksi vain erosta, mutta kirjoitusprosessin aikana hän alkoi kaivata vaihtelua parisuhdeaiheeseen, ja niinpä mukaan tuli myös yhteiskunnallisia teemoja.

Omasta mielestäni tarina olisi kantanut hyvin ilman maahanmuuttokeskusteluakin, vaikka sinällään tämä lisätaso ei minua millään tavalla häirinnyt, päinvastoin. Reima ja maahanmuuttaja-Abdi nimittäin muodostivat sangen sympaattisen parivaljakon, jolle alkoi tarinan kuluessa toivomaan pelkkää hyvää. Aivan kuten Marie Kajavakin totesi: "Juuri armolliset ihmiskuvat ovat Silfverbergin romaanin parasta antia".

Dyyni - Ensimmäinen osa, Frank Herbert

Zen-buddhalaisuudesta ammentava scifi-klassikko

Frank Herbertin Dyyni-sarjan ensimmäinen osa (Dune, julk. 1965) on teos, jota pidetään yleisesti yhtenä merkittävimmistä scifi-klassikoista kautta aikojen, ja se on myös palkittu toistuvasti. Niinpä olikin enemmän kuin paikallaan, että pitkään kestänyt scifi-taukoni päättyi juuri tämän teoksen myötä. 

Karulle Arrakis-planeetalle sijoittuva kasvutarina oli minulle ennestään suhteellisen tuttu, koska katsoin jokin aika sitten David Lynchin ohjaaman elokuvasovituksen vuodelta 1984. Tuo huonon vastaanoton saanut filmatisointi ei tosin erityisemmin liikuttanut minua, lähinnä muistan siitä Kyle MacLachlanin, ja valtaisat hiekkamadot. 

Tämä Dyyni-sarjan ensimmäinen osa alkoi vahvasti. Heti ensimmäisillä sivuilla nuori päähenkilö Paul joutuu paljon henkistä kanttia vaativaan kokeeseen, ja juoni tuntuu muutenkin vetävän erinomaisesti. Hyvin nopeasti siirrytään kotoisalta Caladanilta vaaralliselle aavikkoplaneetalle, ja joudutaan hengenvaaraan, kiitos murhayrityksen.

Tämän jälkeen mielenkiintoni alkoi kuitenkin hieman hiipumaan. Huomasin nimittäin, että suurin osa kirjasta käsitteli erilaisia valtahierarkioita, ja tuon tuostakin hahmot istuivat kokouksissa punomassa juoniaan. Toimintaa ja erilaisia fantasiaelementtejä oli yksinkertaisesti liian vähän minun makuuni, kun edes tarinalle leimallisia hiekkamatoja ei vielä näkynyt. Plussaa haluan kuitenkin antaa zen-buddhalaisten mielenhallintatekniikoiden sisällyttämisestä mukaan kertomukseen. 

Valkoinen aura, Mia Vänskä

Jälleen viihdyttävä kauhukirja Vänskältä

Mia Vänskästä on muodostunut minulle melkoinen guilty pleasure. Vaikka hänen teoksiaan ollaankin kritisoitu milloin töksähteleviksi, milloin kliseisiksi tai hätäisiksi, minä viihdyn niiden parissa erinomaisesti, eikä myöskään Valkoinen aura (julk. 2014) tehnyt poikkeusta. Joululoman suosiokkaan myötävaikutuksen tukemana onnistuin jälleen kerran kehittämään sitkeän "vielä yksi sivu" -syndrooman lähes välittömästi, ja kaikki muut kesken olleet kirjat jäivät oman onnensa nojaan sata-prosenttisesti. Voi kunpa tätä Suomi-kauhua vain olisi tarjolla enemmän! 

Se toki myönnettäköön, että erityisen pelottavana en Valkoista auraa pitänyt, enemmänkin luin sen trillerinä, jonka kiinnostavin elementti oli yllätyksellinen juoni ja sen selvittäminen, kuka tappoi ja kenet. Pelottavimman suomalaisen romaanin titteliä minun silmissäni kantaa edelleen Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa.

Valkoisessa aurassa käsiteltiin melko paljon energiahoitoja ja chakroja. Tämä oli minusta kiehtova lisä, koska olen perehtynyt aihealueeseen jonkin verran itsekin joogaharrastukseni kautta. Vänskän käsittelyssä nämä elementit saivat luonnollisesti hyvinkin synkkiä ja vastenmielisiä sävyjä, ja erityisesti pari raakaa kuolemaa jäi mieleeni pitkäksi aikaa. Mitä itse murhiin tulee, toivat ne mieleeni italialaisen Leonarda Cianciullin tapauksen.