Zen-buddhalaisuudesta ammentava scifi-klassikko
Frank Herbertin Dyyni-sarjan ensimmäinen osa (Dune, julk. 1965) on teos, jota pidetään yleisesti yhtenä merkittävimmistä scifi-klassikoista kautta aikojen, ja se on myös palkittu toistuvasti. Niinpä olikin enemmän kuin paikallaan, että pitkään kestänyt scifi-taukoni päättyi juuri tämän teoksen myötä.
Karulle Arrakis-planeetalle sijoittuva kasvutarina oli minulle ennestään suhteellisen tuttu, koska katsoin jokin aika sitten David Lynchin ohjaaman elokuvasovituksen vuodelta 1984. Tuo huonon vastaanoton saanut filmatisointi ei tosin erityisemmin liikuttanut minua, lähinnä muistan siitä Kyle MacLachlanin, ja valtaisat hiekkamadot.
Tämä Dyyni-sarjan ensimmäinen osa alkoi vahvasti. Heti ensimmäisillä sivuilla nuori päähenkilö Paul joutuu paljon henkistä kanttia vaativaan kokeeseen, ja juoni tuntuu muutenkin vetävän erinomaisesti. Hyvin nopeasti siirrytään kotoisalta Caladanilta vaaralliselle aavikkoplaneetalle, ja joudutaan hengenvaaraan, kiitos murhayrityksen.
Tämän jälkeen mielenkiintoni alkoi kuitenkin hieman hiipumaan. Huomasin nimittäin, että suurin osa kirjasta käsitteli erilaisia valtahierarkioita, ja tuon tuostakin hahmot istuivat kokouksissa punomassa juoniaan. Toimintaa ja erilaisia fantasiaelementtejä oli yksinkertaisesti liian vähän minun makuuni, kun edes tarinalle leimallisia hiekkamatoja ei vielä näkynyt. Plussaa haluan kuitenkin antaa zen-buddhalaisten mielenhallintatekniikoiden sisällyttämisestä mukaan kertomukseen.
Tämän jälkeen mielenkiintoni alkoi kuitenkin hieman hiipumaan. Huomasin nimittäin, että suurin osa kirjasta käsitteli erilaisia valtahierarkioita, ja tuon tuostakin hahmot istuivat kokouksissa punomassa juoniaan. Toimintaa ja erilaisia fantasiaelementtejä oli yksinkertaisesti liian vähän minun makuuni, kun edes tarinalle leimallisia hiekkamatoja ei vielä näkynyt. Plussaa haluan kuitenkin antaa zen-buddhalaisten mielenhallintatekniikoiden sisällyttämisestä mukaan kertomukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti