Oneiron, Laura Lindstedt

Tarkastelussa vuoden 2015 Finlandia-voittaja

Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron (julk. 2015) on teos, joka on herättänyt kirjabloggarien keskuudessa pääosin suurta ihastusta. Huolella ja kunnianhimoisesti rakennettu, poikkeuksellisen monisyinen tarina on saanut useimmat lukijansa haukkomaan henkeään ihastuksesta. 

Näitä ylistyssanoja lukeneena lähdin itsekin suurin odotuksin mukaan seitsemästä eri maasta ja seitsemästä hyvin erilaisesta elämäntilanteesta tulevan naisen viimeiselle matkalle tuonpuoleiseen. Ennen kaikkea minua kiinnosti lupaus fantasiasta. Lukeehan heti kirjan kannessa: "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista". Minua kiinnosti ajatus päästä spekuloimaan sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. 

Valitettavasti fantasia ei kuitenkaan ollut kovinkaan suuressa roolissa tässä sinällään kaikessa poikkeuksellisuudessaan mielenkiintoisessa romaanissa. Sen sijaan keskityttiin siihen, miten kukin tarinan päähenkilöistä on (kurjan) elämänsä elänyt, ja miten he ovat kuolleet. Pääosassa ei siis tarkalleen ottaen ollutkaan se, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vaan menneen elämän muistelu. 

Misos + andros

Se mikä minua näissä elämäntarinoissa häiritsi, oli kitkerä misandrian sivumaku. Oneiron suorastaan vilisee tavalla tai toisella kelvottomia, petollisia, saavuttamattomia tai kertakaikkisen pahoja miehiä. Pitkälti kenelläkään kuolleista naisista ei ole lähdön hetkellä onnellista parisuhdetta tai muuta positiivissävytteistä kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. 

Ainoan muistamani poikkeuksen tähän sääntöön muodosti Rosa Imaculadan side hänen pieneen Davi-poikaansa. Toki tämänkin pojan isä oli poissa kuvioista, ja Rosa oli yksinhuoltaja:

Miehestä ei sen koommin kuultu. Puhelinnumero jonka hän Rosalle jätti oli väärä.

Kaiken kaikkiaan nämä naiset ovat yksinäisiä, petettyjä tai jopa kuolleet miehen käden kautta. Uhriuttaminen paistaa läpi, aivan kuten Marjatan blogissa Oneironia kommentoinut Tiukukin osuvasti kirjoittaa:

Nais- mies -asetelma Oneironissa oli mustavalkoinen. Miesten hallitsemassa pahassa maailmassa naiset löysivät lohdun, rakkauden ja eroottisen ilon toisistaan.

Kiinnostustasoni epävaikaisuudesta

Jos tämä miesviha jätetään syrjään, on Oneiron sangen luettava teos, mitä nyt performanssitaiteilija Shlomith sai minusta liikaa huomiota verrattuna muihin päähenkilöihin, ja tämän vuoksi oma lukunautintokäyräni muodostui U:n malliseksi. 

Aloitus oli vahva, ja lopussa teksti veti hyvin. mutta keskivaiheen loputon tarinointi Shlomithin elämästä ja taiteesta alkoi todella puuduttaa minua. Paljon ennemmin olisin lukenut lisää vaikkapa itävaltalaisesta Ulrikesta tai brasilialaisesta Rosasta. Oneironin puolessa välissä tekikin mieli vetää kannen "Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista" -slogan yli, ja kirjoittaa tilalle "Ankea tarina anorektisesta performanssitaiteilijasta".

Mitä Lindstedtin monikerroksiseen kirjoitustyyliin tulee, arvostan suuresti sitä, miten huolella ja lähteitä säästelemättä hän oli tarinansa koonnut. Lindstedtistä kyllä huomaa, että akateeminen tapa kirjoittaa monia eri lähdeviitteitä käyttäen on tuttu, aivan kuten kansiliepeestä löytynyt tieto työn alla olevasta väitöskirjasta antoi olettaakin. Oneironissa oli mukana jopa buddhalaisia sitaatteja, josta iso plussa, ja lisäksi viittaukset populaarikulttuuriin (Kuudes aisti & The Others -kauhuelokuvat) virkistivät. 

Kaiken kaikkiaan voisin todeta, että Oneiron ei noussut suosikkikirjojeni joukkoon, mutta en kadu sen lukemista. Sillä oli hetkensä.