Kun tarina on liian raskas
En yleensä juuri jaksa innostua kotimaisista, vakavalla poljennolla kerrotuista tarinoista, joista ei löydy fantasiaa tai muuta lisämaustetta. Ne kun saavat minut lähinnä pitkästymään ja laskevat mielialaani. Tommi Kinnusen esikoisromaani, Neljäntienristeys, teki kuitenkin vaikutuksen jopa minuun mitä suuremmissa määrin, kiitos yllätyksellisen juonen, joka jaksoi pitää mielenkiintoani yllä. Valitettavasti Neljäntienristeyksen sukusaagaa jatkanut Lopotti (julk. 2016) ei yltänyt samaan.
Kuuntelin Lopotin kyllä tunnollisesti loppuun asti, mutta se ei ollut minun tarinani. Kirjan päähenkilöistä Helena oli liian katkera, Tuomas taas muuten vain turhan epäonninen. Jos näistä kahdesta pitäisi valita se kiinnostavampi hahmo, olisi se toki Tuomas, koska hän sentään yritti tarinan loppupuolella toteuttaa suurta, yhteiskunnalliseltakin kannalta mielenkiintoista unelmaansa, tosin se(kin) päättyi huonosti. Voihan ankeuden ankeus.
Tarkennuksena sanottakoon, että pidän siitä miten Kinnunen kirjoittaa, mutta en siitä, mistä hän kirjoittaa. Kerronta on elävää ja taidokasta, mutta se kuljettaa henkilöhahmoja liian ikäviin suuntiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti