Ystävistäni, hellyydellä - James Herriot

Nostalgisia eläintarinoita, jotka tekevät hyvää sielulle

Olen hehkuttanut eläinlääkäri James Herriotin (oikealta nimeltään James Alfred Wight, 1916-1995) kirjoja blogissani ennenkin, ja nyt on jälleen aika palata hetkeksi kauniisiin Yorkshiren maisemiin. Ystävistäni, hellyydellä (The Lord God Made Them All, julk. 1981) on tarinakokoelma Herriotin myöhemmistä vaiheista yorkshireläisenä maalaiseläinlääkärinä. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodanjälkeiseen aikaan, ja mukana on myös pari ulkomaanmatkaa, joista toisessa suunnataan Neuvostoliittoon, toisessa Istanbuliin, eläinlääkärin roolissa, totta kai. Nämä matkatarinat eläinkuljetuksia valvovana eläinlääkärinä olivat mielenkiintoista luettavaa, joista ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puuttunut; milloin laskuteline jouduttiin kiskomaan ylös miesvoimin, milloin taas yksi lentokoneen moottoreista syttyi palamaan. 

Kirjan ytimessä olivat silti tuttuun tapaan pienet ja arkiset, mutta sitäkin sydäntälämmittävämmät ja tarkkanäköisemmät eläin- ja ihmistarinat. Vaikka Herriotin kertomukset ovatkin ennen kaikkea eläinkertomuksia, tehdään niissä myös paljon mielenkiintoisia, monesti sangen osuvia ja hauskojakin havaintoja eläinten omistajista omine omituisuuksineen ja oikkuineen. Välillä Herriotin tilannekuvaukset naurattavat, välillä taas saavat liikuttumaan. 

Mieleeni jäi erityisesti koskettava tarina kaivosonnettomuudessa halvaantuneesta Ronista, jonka uskollinen seuralainen, pieni Hermann-mäyräkoira, menetti itsekin jalkojensa toimintakyvyn. Ronin ja Hermannin suhde sai minut herkistymään:

- Niin, se on kummallista, mutta Hermann istuu aina tässä. Vaimo ulkoiluttaa ja ruokkii Hermannin, mutta silti se on minulle hyvin uskollinen. Sen kori on tuolla, mutta tässä on sen paikka. Minun tarvitsee vain ojentaa käteni, ja siellä se on. 

Ilmiö oli minulle tuttu. Monen invalidin lemmikki pysytteli omistajansa lähellä kuin olisi ollut tietoinen lohduttajan ja ystävän osastaan.

Surullisesta kohtalostaan huolimatta Ron jaksoi olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä hänellä elämässään on, ja tarjosi koiraansa hoitamaan tulleelle Herriotille oluen työn päätteeksi.

Toisaalta taas jotkut rikkaat suurtilalliset olivat niin pihejä, että syyttivät eläinlääkäriä varkaaksi ja verenimijäksi joka kuppaa heidät kuiviin, ja vahtivat silmä kovana, ettei lääkäri vaan aja liian kalliilla ja uudella autolla.

Luonnollisesti mukana tarinoissa olivat myös Herriotin aina yhtä hyväntuulinen ja tyyni Helen-vaimo, sekä lapset Rosemary (Rosie) ja Jimmy. Herriotin lapsilla oli tapana kulkea isänsä mukana työkeikoilla jo nuoresta iästä lähtien, ja auttaa milloin porttien avaamisessa, milloin tarvikkeiden etsimisessä. Molemmista tuli myös aikanaan lääkäreitä, Jimmystä vielä isäänsäkin parempi eläinlääkäri, ja Rosiesta ihmisten lääkäri. Rosiekin olisi tosin halunnut eläinlääkäriksi, mutta Herriot puhui hänet ympäri, koska piti maaseutueläinlääkärin työtä liian raskaana naiselle. Tätä Herriot myöhemmin katui.

Herriotin eläinlääkäritarinat ovat jo kymmeniä vuosia vanhoja, mutta niiden tenho on säilynyt näihin päiviin asti, ja uusia englanninkielisiä painoksia otetaan edelleen. Jotain kirjojen suosiosta kertoo se, että esimerkiksi Goodreadisissa The Lord God Made Them All on saanut lukijoilta 4,5 tähteä viidestä, ja se on arvosteltu yhteensä lähes 20 000 kertaa.  

Hektisessä nykymaailmassa, jossa kaikki on vain parin napinpainalluksen tai korkeintaan muutaman lentokoneessa vietetyn tunnin päässä, tarvitaan, enemmän kuin koskaan, tarinoita yorkshireläisillä ylängöillä asuvista sitkeistä pientilallisista, jotka jäävät eläinkatraineen talvisin pitkiksi ajoiksi lumen saartamiksi, ja ovat niin eristyksissä, että heidät saavuttaa vain ruokaa jakeleva helikopteri. Ja hyvällä tuurilla vieläpä puhelinlinjatkin katkeavat viikoiksi. Oih, mikä rikkumaton rauha.. Olen kateellinen.

Tohtoritakuu - Kirjoittamisen opas jatko-opiskelijalle ja tutkijalle, Carol Kiriakos & Kimmo Svinhufvud

Jokaisen tohtoriopiskelijan must-read

..Toisin sanoen: olenko itse se voima, joka vie toimintaani eteenpäin? Haastavaksi tämän perustavanlaatuisen valinnan tekee se, että sitä ei tehdä kerran. Se täytyy tehdä joka päivä. Aivan kuin alkoholistin on päivittäin päätettävä olla juomatta, luovan työn tekijän on päivittäin valittava, toimiako reaktiivisesti ja antaa sähköpostin, esimiehen, puolison tai sosiaalisen median määrittää toimintaansa vai valitako luova, pitkäjänteinen työskentely kohti tavoitteita, jotka itse kokee merkityksellisiksi.

Kun kirjoitin aikoinaan graduani Vaasan yliopistossa, sain työhöni paljon hyviä ohjeita Kimmo Svinhufvudin kirjasta Gradutakuu,  jota ohjaajani minulle lämpimästi suositteli. Nelisen vuotta sitten tämä maisteriopiskelijoiden kulttiklassikko sai jatkoa, kun Svinhufvud julkaisi yhdessä Carol Kiriakoksen kanssa Tohtoritakuu-kirjan (julk. 2015). Itse törmäsin Tohtoritakuuseen sattumalta Helsingin yliopiston myymälässä, ja päätin välittömästi hankkia teoksen käsiini. Tällä hetkellä käytössäni on lainakirja, mutta todennäköisesti tulen ostamaan tämän myös omaksi ennemmin tai myöhemmin, niin hyvä se on. 

Tällä hetkellä kirjoitan väitöskirjaani Jyväskylän yliopistossa, ja tavoitteeni on saada se esitarkastukseen ensi vuonna. Puolen vuoden opintovapaalle jään nyt tammikuun alussa. Yksi tavoista, joilla olen tähän opintovapaaseeni valmistautunut, on ollut tämän oppaan lukeminen. Ja nyt  kirjan läpi kahlanneena ei voi kuin vain sanoa, että aikani uhraaminen Tohtoritakuulle todella kannatti!

Kiriakos ja Svinhufvud antavat Tohtoritakuussa kerrassaan loistavan työkalupakin jatko-opiskelijalle. Omia suosikkejani olivat erityisesti fokuspäivä, puskuripäivä ja vapaapäivä -kolmiajako ("kolmenlaiset päivät"), sekä laajasti tunnettu Podomoro-tekniikka. Lisäksi huomio siitä, että jos aikaa on vähän, kannattaa mitoittaa kirjoittamistavoitteet ajan mukaan (esimerkiksi 30 minuuttia päivässä), ja jos aikaa taas on puolestaan enemmän, voi ottaa käyttöön päiväkohtaiset sanamäärätavoitteet.

Näiden ohella myös kirjoittamisen näkeminen kolmen eri roolin (lapsi, aikuinen, kriitikko) vuorotteluna oli silmiäavaava lähestymistapa. Itse olen pyrkinyt aina kirjoittaessani väitöskirjaa tuottamaan heti mahdollisimman valmista, kritiikon tarkastelun kestävää tekstiä (tässä toki onnistumatta, heh heh), mutta Kiriakos ja Svinhufvud saivat minut ymmärtämään, että tällainen lähestymistapa saattaa aiheuttaa kirjoittamisjumin. Niinpä tulevalla apurahakaudellani aion kokeilla myös yllä mainittua tekniikkaa.

Yksi ehdottoman tärkeä osa-alue tässä kirjassa oli kirjoittamisongelmien käsittely. Asioita tulee helposti lykättyä, kun "työssä on paljon itsenäisyyttä päivittäisten tehtävien organisoinnin suhteen, mutta toisaalta myös suuria paineita ja isoja tavoitteita". Juuri tämä väitöskirjaprojektin massiivisuus ja tietynlainen hahmottomuus saattaa tuntua ajoittain lamaannuttavalta. Onneksi tähän on tarjolla paljon hyviä ratkaisuja, kuten Tohtoritakuu osoittaa.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille väitöskirjan kirjoittajille sekä niille, ovat jo siirtyneet rajan yli post-doc -vaiheeseen. Takaan, että Tohtoritakuun parissa vietetyt tunnit maksavat itsensä takaisin moninkertaisina!