Work hard, play hard
Joka tapauksessa sillä kertaa ilmoitin työkkärissä:"Kuule, minulla on uusi duuni, joten lopetan työnhaun..""Mikä työ sinulla on?"Vastasin: "Laulan rokkibändissä." Virkailija alkoi nauraa. "Avaa radio torstaina, saatanan mulkero. Oasis. Sijalla 31."
Oasis on ainoa lempiyhtyeeni, jota en ole koskaan nähnyt livenä. Olen nähnyt Depeche Moden, olen nähnyt Kentin, olen nähnyt Sueden, olen nähnyt The Crashin, olen nähnyt Blurin*.. mutta Oasis. Kyllähän se katkeroittaa. Tämän Simon Halfonin kirjoittaman Oasis: Supersonic -kirjan (2021) myötä tämä kaipuu heräsi uudelleen eloon, ja vahvistui entisestään. Koska bändi on hajonnut ajat sitten, tässä ei kai auta kuin etsiä käsiinsä tämän kirjan taustalta löytyvä, samaa nimeä kantava dokumentti vuodelta 2016, ja ennen kaikkea tänä vuonna julkaistu Knebworth-konserttitaltiointi vuodelta 1996, jolloin Oasis eli kultakauttaan. Itse olin tuolloin vasta 11-vuotias.
Supersonic oli jouhevasti etenevä, ja koukuttava lukuelämys, joka tuli ahmittua nopeasti, kaikkien muiden kesken olevien kirjojen jäädessä syrjään. Oasis voi siis dominoida listojen ja stadionien ohella myös kirjahyllyjä. Pidin tavasta, jolla kirja oli tehty. Luvut olivat lyhyitä, ja koostuivat haastattelupätkistä, joissa ääneen pääsivät paitsi Gallagherin veljekset itse, myös heidän bändikaverinsa, veljensä, äitinsä, ja monet muut. Ajoittain kirjoittaja haki selvästi kontrastia, sijoittaen peräkkäin Liamin ja Noelin vastakkaiset näkemykset tapahtumista.
Mutta lukipa kenen tahansa haastattelupätkiä, yksi asia tuli selväksi: Oasis oli paitsi supermenestyvä, myös äärimmäisen räjähdysherkkä kokoonpano, jossa kynttilää poltettiin molemmista päistä. Tämä repivä elämäntapa johti muun muassa basistin hermoromahdukseen, rumpalin häipymiseen, ja Liamin lauluäänen vaurioitumiseen (sekä tietenkin lopulta bändin hajoamiseen). Olen jo aiemmin kuullut kommenteista, joiden mukaan oltiin sitä mieltä, että tapa, jolla Liam laulaa, tulee tuhoamaan hänen äänensä. Tämän kirjan lukemisen myötä selväksi kävi myös se, että Liamin rankat juhlimistottumukset ja elämäntavat eivät myöskään auttaneet asiaa. Ei ihme, että Oasiksen keulakuvalla oli toisinaan tapana kävellä pois lavalta kesken keikan, koska ääni petti.
Supersonic oli ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Ainoa mikä jäi vaivaamaan minua lukijana, oli tarinan loppuminen kesken. Supersonic pysähtyi vuoteen 1996, vaikka Oasiksen tarina jatkui vielä vuoteen 2009. Toki kirjan päättyminen juuri Oasiksen uran huippuhetkeen, jolloin 2,6 miljoonaa ihmistä yritti saada liput heidän Knebworthin keikalleen, oli omalla tavallaan varsin hieno ja kaunis ratkaisu sekin. Kirjan lopussa oli aistittavissa myös surua ja katumusta, kuten tämä Noelin haikea avautuminen osoittaa:
Kunpa olisin ollut silloin niin cool, että olisin astunut askeleen taaksepäin ja päättänyt: "Tehdään vähän aikaa omia juttujamme." Millaista olisi ollut heittää jättikeikat ja lopettaa siihen? Olisimme kadonneet savuna ilmaan. Se olisi ollut uskomatonta. Jos saisin elää kaiken uudestaan ja tietäisin, mitä minun olisi pitänyt tietää silloin, olisimme sanoneet jotain arvoituksellista, poistuneet lavalta ja kadonneet viideksi vuodeksi. Sitten olisimme tehneet rauhassa mahtavan albumin ja upeita lauluja sen sijaan että olisimme vain jatkaneet samaan malliin. Mutta oli minun ideani jatkaa, halusin jatkaa, koska olin koukussa. Olin koukussa keikkailuun. Niin koheltajat toimivat, jatkavat samaa rataa, kunnes pyörät irtoavat.
Tämä Noelin tekemä analyysi Oasiksen huippuvuodesta 1996 sai vereni hyytymään. Alamäki oli alkamassa. Toivottavasti pääsen vielä lukemaan jostain muusta lähteestä tarinan loppuosan. Vaikka se ei ehkä olekaan pelkästään mukavaa luettavaa.
___________________
*Kyllä, voin pitää sekä Oasiksesta, että Blurista. Se ei ole rikos. Varsinkaan, kun Noel on nykyisin Damon Albarnin ystävä.
