Kuinka monta äänikirjaa mahtuu Volkswagen Poloon?

Mobilisoitu äänikirjasto.
134 000 yhteistä ajokilometriä ja vähintäänkin
kymmeniä äänikirjoja takanapäin. 

Das säilytysongelma

Polo on ollut Volkswagenin pitkäaikainen menestys kautta maailman.. Matkustusmukavuus, turvallisuus ja kaiken kattava laadukkuus ovat aina olleet oleellinen osa Polon tavaramerkkiä. 

www.volkswagen.fi

Ostin uskollisen Poloni alle vuorokauden reaktioajalla kolmisen vuotta sitten, kun edellisen autoni (Nissan Sunny) moottori alkoi leikata kiinni kahdensadan kilometrin päässä kotoa. Ensimmäinen asia, jonka uuteen autooni hankin, oli kunnolliset stereot. Eihän sitä matkanteosta mitään tule, jos ei voi samalla kuunnella musiikkia ja äänikirjoja! Ja matkustusmukavuus ennen kaikkea, kuten Volkswagenkin korostaa.

Mutta mutta.. Mitä tehdä, kun innostuu putsaamaan kirjaston hyllyt enemmän ja vähemmän järkälemäisistä äänikirjabokseista ("En kuitenkaan ehdi tänne taas hetkeen, joten otan nyt heti monta:"), ja vasta autolle palatessa tulee mieleen, että "Mihinkäs minä oikein saan nämä tungettua.."? Autossahan ne on pakko pitää, koska siellä niitä kuunnellaankin, ja taas toisaalta tällaisessa suhteellisen kompaktissa volkkarissa ei ole liiemmälti säilytyslokeroita. Lisähaastetta tuo vielä se, että en halua pitää autoni lattialla tai penkeillä irtotavaroita (poikkeukset: käsilaukku, lämmityspiuha ja lumiharja). Seuraavassa kuvasarjassa pyrin ratkomaan tätä logistista ongelmaa, jota Satakirjastojen tarjoamat kahdeksan lainojenuusintakertaa pahentavat vielä entisestään:

Ahtaushaasteessa mukana:

1. Leonie Swann: Murha laitumella, 12 cd:tä 

2. Laila Snellman: Parvekejumalat, 7 cd:tä

3. Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia, 7 cd:tä

4. Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, 7 cd:tä

5. Stephenie Meyer: Epäilys, 16 cd:tä (-Tää on massiivinen!)

6. Jari Tervo: Myyrä, 17 cd:tä 

7. J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari, 21 cd:tä (ks. kohta 5.).

Kullanarvoinen syvennys etupaneelissa

Etupaneelin lokeroon solahtaa varsin mukavasti normaali perus-äänikirjaboksi, jossa on sellaiset alle kymmenen cd:tä. Tosin tällöin lokeroon ei enää mahdu vakiokalustoon kuuluvaa Läkerol Dents -askia. Se oli pakko siirtää kuskinpuoleiseen etuoveen. Samoin nenäliinapakkaus ja jääskrapa. Vain kynä ja muistiinpanolehtiö, sekä ohut Post-it -lappunippu saivat jäädä lokeroon. 

Oikea etuovi -Like a glove!

Säilytän tässä ovessa melko usein sateenvarjoani. Nyt se sai kuitenkin tehdä tilaa suomalaiselle ja brittiläiselle kertomakirjallisuudelle. Samoin parkkikiekkoni matkustaa usein juuri tässä syvennyksessä. Nyt sitä ei kuitenkaan ole, koska eräs serkkuni rikkoi sen taannoin pienessä hiprakassa, kun yritti auttaa kuskiaan ikkunoiden raapimisessa.

-Että terkkuja vaan sinne Joensuuhun..
Lieventävänä asianhaarana tosin mainittakoon, että kyseisenä iltana oltiin vietetty pohjalaisia kihlajaisia, joissa ei boolia säästelty.

Kolme pahvista ja siksi varsin kompaktia boksia mahtuivat tähän ovilokeroon just eikä melkein. Pelkääjänpuolen oven käyttämisessä säilytyspaikkana on haittapuolena vain se, että kun ajan, en meinaa ylettyä ottamaan äänikirjaboksia. Olenkin yrittänyt pitää nyrkkisääntönä sitä, että tähän syvennykseen ei laiteta sitä äänikirjaa, joka on kuuntelussa. Tätä voisikin ajatella ennemminkin sellaisena "Kuunnellaan seuraavaksi" -osastona.

Kuskinpuoleinen etuovi -Nyt alkaa olla ongelmia!

Tämä lokero on auton tärkein säilytyspaikka heti etupaneelin syvennyksen jälkeen, koska siihen ylettyy ajon aikana optimaalisesti. Harmi vain, että sen säilytyskapasiteetti on rajallinen. Stephenie Meyerin järkälemäinen, ärsyttävän isoon muoviboksiin pakattu Epäilys-äänikirja vei kaiken tilan, joka jäi yli nenäliinapaketilta ja Läkerol Dents -askilta, joiden niin ikään on hyvä olla ulottuvilla ajon aikana. Boksi oli joka suunnassa niin massiivinen, että hyvä kun mahtui syvennykseen lainkaan. Että kiitoksia vaan sinne WSOY:n suunnille. Tosin hieman epäilen, että tämä saattaa olla joku kirjaston oma viritelmä, ei alkuperäispakkaus.

Fail! -Mihinkäs nämä laitetaan?

Nyt tulisi se Hermionenkin käyttämä Laajennusloitsu tarpeeseen, jotta Harry Potter -äänikirja ja Olssonin romaanikin saataisiin säilytettyä näppärästi. Tässä pelkääjänpaikalla ne eivät voi olla, koska tämä penkki on varattu käsilaukulleni. Puhumattakaan niistä ajomatkoista, kun mukana on myös muita ihmisiä.. Olenkin huomannut, että ensimmäinen asia jonka joudun yleensä tekemään, kun autooni tulee matkustajia, on äänikirjojen raivaus pois tieltä.

Johtopäätös: 

Volkswagenilla on kaksi autojen kokoa sivuavaa slogia: "Small Wonder" & "Think Small". Tämän kokeen perusteella totean, että Polon kohdalla "Think Small" on lähempänä totuutta. Itse en valitettavasti pysty moiseen ajatteluun, kun kyse on äänikirjoista.

Vieras, Riikka Pulkkinen

"Seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää elämänsä
ja matkustaa New Yorkiin. Vastuuntunto ja paontarve
käyvät hänessä kiihkeää vuoropuhelua."

Miksi jonkun pitää aina kuolla syöpään?

Riikka Pulkkinen kohosi nopeasti koko kansan tietoisuuteen vuonna 2006 ilmestyneen Raja-esikoisromaaninsa myötä. Muistan hieman tämän jälkeen lukeneeni Trendi-lehdestä henkilöhaastattelun, jonka kuvissa Pulkkinen näytti keijumaisen kauniilta ja arvoitukselliselta katsellessaan puun lehvästöjen lomasta kohti aurinkoa. Jutussa käsiteltiin muun muassa luomisen tuskaa. Kuinka vaikea on vastata lukevan yleisön odotuksiin, kun jo esikoisteosta on suitsutettu niin paljon.

Pulkkinen on aina ollut persoonana sympaattinen ja helposti lähestyttävä. Ehkä liiankin hauras tähän maailmaan. Niinpä haluaisin kovasti pitää hänen kirjoistaankin. Valitettavasti ne vain ovat minulle liian ryppyotsaisia ja kolkkoja, kuten niin monet muutkin suomalaisten kirjoittamat kirjat. Olen lukenut Vieraan (julk. 2012) lisäksi Totta-kirjan (julk. 2010) jokin aika sitten, ja mielestäni niistä voi löytää ennen kaikkea nämä yhteiset tekijät: syöpä ja parisuhdeongelmat.
-Mukavaa!

Kertojana Pulkkinen on taitava, sitä en kiellä. Mutta kun näitä kertojanlahjoja käytetään esimerkiksi kehittelemällä mahdollisimman monta eri tapaa kuvata sitä, että päähenkilön äiti on kuollut, niin ei se paljoa lämmitä. Erikoismaininta on tosin annettava tämän teoksen kohdalla hienoista tanssikuvauksista, jotka piristivät kuuntelukokemustani hetkellisesti, sekä yllättävän onnellisesta lopusta. Nämä kaksi seikkaa nostivat Vieras-kirjan edeltäjäänsä paremmaksi.

Tarina sisälsi opetuksen

Tämän teoksen myötä oivalsin jotain itsestäni lukijana. Tajusin lopullisesti, että en pidä ryppyotsaisista tarinoista, joissa päähenkilö harhailee ahdistuneena vailla päämäärää. Elämänlaatuni ei parane millään tavalla, jos luen jonkun fiktionaalisen hahmon suunnattomasta elämäntuskasta ja surusta. Ennemminkin huononee, jos satun pahaksi onnekseni samaistumaan lukemaani.

Jos päähenkilö on hukassa itsensä kanssa, on tarinan ainakin oltava sävyltään humoristinen, jotta tunnelma ei muutu minun makuuni liian lannistavaksi ja luotaantyöntäväksi. Hyvä esimerkki tällaisesta positiivisemmassa hengessä toteutetusta itsensäetsimistarinasta on Erlend Loen vuonna 1996 ilmestynyt läpimurtoromaani Supernaiivi, johon rakastuin ikihyviksi. Myös tuon tarinan päähenkilö, 25-vuotias mies, pakenee ahdistustaan New Yorkiin, aivan kuten Vieras-kirjan Mariakin. Molemmat protagonistit ovat rikki, ja kaukana kotoaan. Ratkaiseva ero on sävyssä. Loen käsittelee ahdistusta lämmöllä, kekseliäästi ja hauskasti. Pulkkinen ei.

Se, mistä tässä äänikirjassa pidin eniten, oli lukijana toiminut Leena Pöysti. Pöystillä ei ole mitään ärsyttäviä maneereita, ja hänen lukuäänensä on kerta kaikkiaan kaunis.

Julia Pastrana. The Tragic Story of the Victorian Ape Woman, Christopher Hals Gylseth & Lars O. Toverud

Kannen kuva on otettu kuvaushetkellä  jo kuolleesta
ja palsamoidusta Juliasta arviolta vuonna 1860.

"Julia knew she was different and was used to being stared at"

Tällä hetkellä löydän kaikkein huomiota herättävimmät kirjani brittiläisen Daily Mail -lehden verkkosivujen kautta. Paljon ajatuksia herättänyt The New Rules -kirja päätyi hyllyyni Daily Mailin artikkelin takia, samoin tämä dramaattinen ja poikkeuksellinen elämänkerta. 

Daily Mail uutisoi 12. helmikuuta, että yli 150 vuotta sitten kuollut ja kuolemansa jälkeen palsamoitu Julia Pastrana ollaan viimeinkin saattamassa haudan lepoon. Luin artikkelin, ja tilasin sen jälkeen Julian elämänkerran Amazonesta. Moni muukin tuntui nähneen saman artikkelin, koska tilaamaani kirjaa oli ostohetkellä jäljellä enää yksi kappale.

Juliasta puhuttaessa ei kannata puhua Julian elämästä, vaan ennemminkin Julian tarinasta. Julialle kun tapahtui niin paljon asioita vielä hänen kuolemansa jälkeenkin. Se kertoo jo jotain, että tämän elämänkerran päähenkilö kuolee jo kirjan puolessa välissä.

Henkilökohtaisesti olisin toivonut, että nimenomaan Julian elämästä oltaisiin kerrottu enemmän, ja kuolemanjälkeiset, vähemmän kiinnostavat tapahtumat jätetty vähemmälle. Tietenkin voi olla, että Julian elämästä, joka päättyi jo yli 150 vuotta sitten, ei tiedetty tarpeeksi, jotta siitä yksinään oltaisiin voitu saada aikaiseksi kirja.

Teoksessa pyrittiin taustoittamaan Julian tarinaa kertomalla myös joistakin Julian kohtalotovereista, sekä yleisestä suhtautumisesta Julian kaltaisiin, fyysisesti poikkeaviin ihmisiin. Tämä taustoistus oli ehdottomasti paikallaan, ja se toi tarinaan lisätasoja.

Naualli?

Julia syntyi meksikolaiseen alkuasukasheimoon vuonna 1834:

With the newborn child in her arms, the young woman sits on the ground, crying, despairing, alone. She knows something is terribly wrong. This child will bring much sorrow, and nothing will remain the same. "Naualli", she murmurs with fear in her voice, while the baby girl turns its grotesque face towards her.. 

Mexico's Indians have had myths about naualli, evil supernatural beings, since the Aztec era in the sixteenth century.. A naualli is a shapeshifter who can change into balck coyote, a prairie wolf or other dangerous animal.

Julian Espinosa-niminen äiti ei taikauskojen vuoksi voinut palata heimonsa pariin epämuodostuneen lapsensa kanssa, vaan kasvatti tytärtään yksin erämaassa seuraavat kaksi vuotta. Sitten ryhmä paimenia sattui löytämään äidin ja lapsen vuoriluolasta etsiessään kadonnutta lehmää. Kuvaavaa on, että pelokas Espinosa ei halunnut myöntää olevansa tytön äiti, ja luovutti hänet Culiacanilaiseen lasten turvapaikkaan. Siellä tyttö kastettiin Julia Pastranaksi.

Erikoinen ulkonäkö auttoi adoptiokotiin pääsemisessä

Julia oppi puhumaan sujuvaa espanjaa, ja hänestä tuli paikallinen kuuluisuus. Ei mennyt kauaakaan, kun Sinaloanin kuvernöörin, Pedro Sanchez, adoptoi Julian. Sanchezin luona Julia asuikin aina 20-vuotiaaksi asti:

Julia knew she was different, and was used to being stared at. She could nonetheless smile radiantly, it was said, especially when allowed to sing and dance. Or when someone took the time to speak to her, or teach her something new. She spoke Spanish and English, and a bit of French.. She had been coached in domestic and household activities, and loved to read. 

"She was very special"

Julian elämä otti lopullisen suuntansa, kun hän tapasi ensimmäisen managerinsa, herra Ratesin:

..Julia Pastrana met a well-dressed stranger. He introduced himself as Mr Rates, an American impresario and professional showman with good contacts in New York. He was well-spoken, polite and attentive, and showed great interest in Julia's appearance. She was very special, he said. In New York she would be a sensation, and Rates asked her outright if she might not consider a life on the stage. 

Julia esiintyi New Yorkissa ensimmäisen kerran joulukuussa 1854. Vain noin 137 senttimetriä pitkä, kauniiseen mekkoon pukeutunut nainen esiteltiin yleisölle uniikkina ihmisen ja eläimen risteytyksenä. Laulua ja tanssia sisältänyt show oli heti menestys. Vuosi ensiesiintymisen jälkeen Julia vaihtoi manageria. Uusi manageri oli New Yorkissa asuva Theodore Lent.

Avioliitto ja lapsi

Julia kiersi Lentin kanssa maasta toiseen hyvällä menestyksellä. Monet kilpailijat yrittivät ostaa Julian Lentiltä. Niinpä Lentin oli lopulta pakko mennä Julian kanssa naimisiin, jottei hän menettäisi kultakaivostaan. Julia suostui kosintaan välittömästi:

He proposed to Julia and she beamingly accepted. There hadn't been a single previous suitor, and she possibly believed that she would never marry. Having been billed as "the world's ugliest woman", she could hardly believe that any man would love her, and Lent was after all, a fine specimen, strict, determined and not too mean. He was also the single point of reference in her life.

Vuonna 1860 tuolloin 26-vuotias Julia synnytti nelikiloisen, ja erityisesti Julian pienen koon huomioiden poikkeuksellisen suuren poikalapsen. Valitettavasti lapsi menehtyi vain kolmenkymmenenviiden tunnin ikäisenä. Julia otti vauvansa kuoleman hyvin raskaasti, ja tämä suru yhdistettynä synnytyksen aiheuttamiin komplikaatioihin koitui Julian kuolemaksi alle viikossa.

"Did his previous life and deeds haunt him?"

Julian tarina ei päättynyt tähän. Theodore Lent teki jotain sanoinkuvaamatonta: rahanahneena hän palsamoi vaimonsa ja poikansa ruumiit, ja jatkoi kiertämistä ja rahan tienaamista niiden kanssa. Ei ihme, että Lent sai myöhemmin hermoromahduksen, ja kuoli hullujenhuoneella.

Julian ja hänen poikansa ruumiit vaihtoivat omistajaa moneen kertaan. Menikin vielä yli 150 vuotta, ennen kuin Julia pääsi vihdoin ja viimein haudan lepoon kotimaahansa Meksikoon. Julian ruumis haudattiin vasta helmikuussa 2013.

Emotional sameness, physical otherness

Michiganin yliopiston apulaisprofessori Petra Kuppers siteeraa kirjassaan Scar of Visibility: Medical Performances and Contemporary Art, Garland Thomsonia, joka on todennut, että viktoriaanisten amerikkalaisten kiinnostus ulkonäöltään poikkeaviin ihmisiin pohjautui ennen kaikkea sääliin ja sentimentaalisuuteen. Tämä säälin tunteminen johti keinulautaefektiin: "normaali" katselija saattoi nostaa itsensä tarkastelun kohteena olevan luonnonoikun yläpuolelle.

Julian nimenomaisesta tapauksesta Kuppers kirjoittaa seuraavasti:

In the case of Pastrana, the sentimental affect of pity is reinforced by the projection of (emotional) sameness onto (physical) otherness. A contemporaneous account states: "To the world, she was nothing more than an aberration, something grotesque that was paraded before others for money and trained to do tricks like circus animals. For those few who knew her better, she was a warm, thoughtful, capable being with a big heart.

Theodore Lent esitteli vaimonsa ja
poikansa ruumiita erikoisvalmisteisessa
 lasikaapissa (kuvassa taustalla).

Luurangot portinvartijan kaapissa, Heikki Poroila

Opin tämän kirjan myötä uuden kirjastoalan
termin: Myrkkykaappi.

Sensuurista kirjastoissa

Mielipiteen ilmaisemisen vapauden ja informaation vapaan liikkumisen periaatteita ei voi soveltaa osittain. Niitä joko puolustetaan loppuun asti tai ei puolusteta ollenkaan.

-Heikki Poroila

Muistan, miten kävin vuosi sitten keskustelua erään kirjastonhoitajan kanssa Pasan ja Atpon Eniten vituttaa kaikki -kirjoista. Poikkesin tuolloin hakemassa kyseisen teoksen itselleni kaukolainaan. Kirjastonhoitaja kertoi minulle, että syy miksi hänen kirjastostaan ei tätä suhteellisen kuuluisaa teosta voi lainata on se, että Pasan ja Atpon käyttämä kieli on liian rumaa. Sensuuri oli siis iskenyt. 

Tuolloin asia ei minua sen kummemmin hetkauttanut, ja unohdin keskustelun pian. Ei tullut mieleenikään syyttää kirjastonhoitajaa minkäänlaisesta mielivaltaisesta sensuurista, lähinnä vain naureskelin vaivaantuneena, ja häpesin sivistymätöntä kirjamakuani välähdyksenomaisen hetken. 

Reaktioni juonsi juurensa kirjastoammattilaisen auktoriteetin kunnioittamisesta. Tilanteesta paistoi läpi myös se tosiasia, että meillä Suomessa kirjastolla on juurensa vahvasti kansanvalistuksen ja -sivistämisen perinteessä, kun taas esimerkiksi Yhdysvalloissa kirjastolaitoksen ideologia pohjaa ennen kaikkea yksilölliseen sananvapauteen ja sen puolustamiseen.

Poroila toteaa osuvasti:

Kansalaisten selvä enemmistö näyttävät ajattelevan, että meillä kirjastoalan ammattilaisilla on jokin myötäsyntyinen oikeutus ja taito portinvartijan rooliimme. Vastuu tällaisesta väärinkäsityksestä on meillä, ei kansalaisilla.

En varsinaisesi lukenut Luurangot portinvartijan kaapissa -kirjaa omaksi ilokseni, vaan valmistautuessani erääseen informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median seminaariin, joka pidetään Tampereella huhtikuun alussa. Tämä kirja on kuitenkin sisällöltään sellainen, että sen kantavat ajatukset voivat kiinnostaa ketä tahansa kirjaston asiakasta.

Poroila häpeää kollegoitaan

Heikki Poroilan tekstistä kuultaa lävitse ärsyyntyminen ja turhautuminen kirjastoihmisten epäviralliseen ja näkymättömään arvokoodistoon, jonka ytimessä on näkemys "sopivan" ja "sopimattoman" olemassaolosta. Tämä koodisto pohjautuu ennen kaikkea naisten kokemuksiin ja arvoihin, koska suurin osa kirjastoammattilaisista on naisia. 

Poroilan mukaan kirjastonhoitajat ovat  kykenemättömiä keskustelemaan työnsä etiikasta. Arvokoodisto on todellakin näkymätön, ja niinpä asiat vaietaan kuoliaiksi:

Minua kiusaa jatkuvasti se, että vaikenemme vallasta, jota meillä on mutta jonka käyttämiseen ei aina tunnu löytyvän kunnollisia perusteluja. Yleensä perusteita ei tunnu löytyvän lainkaan.

Poroila on siis sitä mieltä, että suomalaisissa kirjastoissa harjoitetaan aineistovalintaa tehtäessä liian voimakasta sensuuria, joka ei ole lain mukaan perusteltavissa. Tämä taas rikkoo asiakkaiden oikeuksia vastaan, pitäisihän kirjaston olla demokraattinen ja sananvapautta puolustava laitos. 

Kovin toiveikas Poroila ei asioiden korjaantumisen suhteen tunnu olevan:

Tabua voi kritisoida - kuten tässä itsekin teen - , mutta kritiikin voi aina vaieta kuoliaaksi - kuten tällekin kirjaselle tulee todennäköisesti tapahtumaan.

Näistä on väännetty kättä

Esimerkkitapauksina Poroila käyttää kirjassaan muun muassa ministeri Tanja Karpelan vuonna 2005 tekemää kehotusta suodattaa verkkoyhteydet kirjaston päätteillä. Näin estettäisiin ennen kaikkea lapsiasiakkaiden pääsy haitallisille sivustoille. Poroila toteaa, että suodatinohjelmien asennus kaikkiin asiakaskoneisiin olisi toimimaton ja kallis ratkaisu. 

Itselleni tuli tästä keskustelusta ensimmäisenä mieleen se, että oman työkokemukseni perusteella lapset eivät vieraile kirjaston tietokoneiden kautta minkäänlaisilla kielletyillä sivuilla. Facebookissahan he vain ovat, ja pelaavat nettipelejä! Mielestäni lähinnä rauhaton käytös, ja ajoittainen syöminen ja juominen koneiden läheisyydessä tuottavat ongelmia. 

Yleisesti ottaen aika harvalla varmasti on pokkaa mennä millekään tulenaralle sivustolle julkisella paikalla, missä kuka vain voi nähdä tietokoneen näytön käyttäjänsä selän takaa koska vain.

Toinen esimerkki sensuurista oli Animalian turkistarhausta vastustavan näyttelyn poistaminen Kallion kirjastosta vajaan viikon jälkeen. Syynä näyttelyn ennenaikaiselle purkamiselle oli Turkistarhaajien liiton protestointi. Asiakkaita näyttely ei häirinnyt. Kuten arvata saattaa, Poroila ei arvostanut tätä siirtoa, ja itse olen samoilla linjoilla. Kirjaston tulisi kuitenkin esitellä erilaisia arvoja, joista ihmiset voivat tehdä omat johtopäätöksensä.

Jos se on laillista, miksi sitä ei saa kirjastosta?

Kuten arvata saattaa, Poroila käsittelee kannanotossaan myös erotiikkaa/pornoa, ja sitä, miten se näkyy kirjaston kokoelmissa. Miksi kirjastot eivät ota kokoelmiinsa pornoa, koska se on kuitenkin laillista viihdettä, jota kansalaiset myös kuluttavat? Miksi Emmanuelle hyväksytään, mutta pornolehtiä ei? 

Nämä kysymykset ovat yllättäviä, mutta perusteltuja. Poroila epäilee, että pornon kohdalla kyse on siitä, että kukaan ei kehtaa vaatia asiaan muutosta. Laki ei voi olla syynä.

The American Library Association  suunnannäyttäjäksi meillekin?

Poroila toteaa kirjan lopussa, että suomalaisten kirjastonhoitajien kannattaisi ottaa mallia amerikkalaisista kollegoistaan, jotka suhtautuvat sananvapauteen paljon jämäkämmin, kuin me. The American Library Association toteaa virallisessa kannassaan muun muassa seuraavaa:

Libraries should challenge censorship in the fullfillment of their responsibility to provide information and enlightement.

We uphold the principles of intellectual freedom and resist all efforts to censor library resources.

We distinguish between our personal convictions and professional duties and do not allow our personal  beliefs to interfere with fair representation of the aims of our institutions or the provision of access to their information resources.

Poroilan mukaan tämänkaltaiset periaatteet eivät myöskään jää pelkäksi sananhelinäksi, vaan yhdysvaltalaiset kollegat ovat todella valmiita ottamaan niskaansa esimerkiksi omia etujaan ajavien firmojen tai hallituksen konservatiivien vihan, jos sen on tarpeen. Sananvapaus on tärkein.