Textual Poachers - Television Fans and Participation Culture, Henry Jenkins

"The guy, who dignified fandom"

Luin professori Henry Jenkinsin vuonna 1992 julkaistun Textual Poachers - Television fans & Participation Culture -teoksen tulevaa väitöskirjaani varten, en niinkään viihdemielessä. Päätin kuitenkin kertoa tästä kirjasta myös täällä kirjablogini puolella, koska kyseessä on fanikulttuurin ehdoton klassikkoteos, jota arvostetaan niin tutkijoiden kuin fanienkin keskuudessa.

"Fandom constitutes a base for consumer activism"

Mediatutkijoiden piireissä Textual Poachersia pidetään fandom-tutkimuksen lähtölaukauksena, fanien keskuudessa taas faniuden synninpäästönä. Erityisesti scifi-faniuteen ja Star Trekkiin keskittyvässä kirjassaan Jenkins eliminoi useita faniuteen monesti liitettyjä stigmoja ("epäsosiaalinen, äitinsä kellarissa asuva nörtti..") ja korostaa, että fanit ovat ennen kaikkea valveutuneita, älykkäitä ja aktiivisia kuluttajia, joilla on useissa tapauksissa kunnioitettava määrä tietoa seuraamiinsa mediateksteihin liittyen:

"Organized fandom is, perhaps first and foremost, an institution of theory and criticism, a semistructured space where competing interpretations and evaluations of common texts are proposed, debated, and negotiated and where readers speculate about the nature of the mass media and their own relationship to it.

..Within the realms of popular culture fans are the true experts."

Jenkins toteaa, että fandom toimii vastavoimana perinteelle, joka suosii mediateksteistä käydyissä keskusteluissa niin sosiaalisessa kuin juridisessakin mielessä auktorisoituja tutkijoita ja muuta älyllistä eliittiä. Niinpä faniyhteisöt lisäävät omalta osaltaan kulttuurielämän demokratiaa.

Ja mitä faniuden psykologisiin vaikuttimiin tulee, voi aktiivinen osallistuminen faniyhteisöjen aktiviteetteihin (kokoontumiset, keskustelut, fanitaiteen teko..) tarjota kaivatun henkireiän arjen keskellä:

"Fans, like all of us, inhabit a world where traditional forms of community life are disintegrating, the majority of marriages end in divorce, most social relations are temporary and superficial, and material values often dominate over emotional and social needs. Fans are often people who are overeducated for their jobs, whose intellectual skills are not challenged by their professional lives. Fans react against those unsatisfying situations, trying to establish a "weekend-only world" more open to creativity and accepting of differences, more concerned with human welfare than with economic advance."

- Kyseessä on siis älyllisesti ja sosiaalisesti palkitseva harrastus, joka lisää ihmisten elämänlaatua ja hyvinvointia. 

Jokaisen trekkerin must-read -kirja

Jenkinsin teksti on hyvin helppoa ja sujuvaa luettavaa, ja hänen perehtyneisyytensä taso fandomiin on ihailtava. Se minua hieman harmitti, että Jenkinsin pitää olla juuri Star Trek -intoilija (hän on paitsi tutkija, myös fani), koska itse olen puolestani enemmänkin kallellani fantasiaan. Niinpä loputtomat Star Trek -tapaustutkimukset alkoivat jossain kohtaa jo puuduttaa. 

Toinen varjopuoli nykylukijan kannalta on kirjan ikä, 22 vuotta: Textual Poachers sijoittuu aikaan, jolloin internet ei vielä ollut tehnyt läpimurtoa, ja fanikulttuuri pohjautui pitkälti printattuun materiaaliin, tapaamisiin ja videonauhoihin. Lisäksi useat tarkastellut sarjat (kuten Beauty & the Beast) eivät ole enää ajankohtaisia. Teos on siis joiltakin osin vanhentunut. 

Nostalgisena katsauksena ja oman alansa klassikkona tämä silti toimi hyvin, ja mikä tärkeintä, pohjalla olevat ideologiat, kuten mediatekstien uudelleenmuokkaus ja kritisointi ovat edelleen voimissaan, vaikka välineet ovatkin muuttuneet tietotekniikan kehittymisen myötä. Lähteensä ja suuret linjat Jenkins hallitsi hyvin, ja hän sovelsi omia havaintojaan tunnettuihin teoreetikkoihin sangen kiitettävästi. Ei siis ihme, että Textual Poachersista otetaan edelleen uusia painoksia.

Suosittelen tätä teosta erityisesti kaikille Star Trek ja -scifi -faneille!

Textual Poachersin 20-vuotisjuhlajulkaisu
(www.routledge.com).

Neljäntienristeys, Tommi Kinnunen

No jopas

Synkähkö, kotimainen romaani, joka käsittelee muun muassa sotaa ja eri sukupolvien välisiä kähinöitä. Kansikuva mitäänsanomaton.. Hmph. Tästä saattaa hyvinkin tulla joko puuduttavaa, tai kerrontatyylistä riippuen jopa vastenmielistä..
- Mutta! Eipäs tullutkaan.

Tommi Kinnusen hurjan määrän ylistystä (syystäkin) saanut, ja Finlandia-ehdokkaaksikin kivunnut Neljäntienristeys (julk. 2014) on todellakin varsin taidokas esikoisromaani. Räväkästi alkanut tarina nappasi minut otteeseensa jo aivan ensimetreillä, ja kiinnostukseni säilyi vahvana aina kulmakarvoja kohottaneeseen lopun ilmiantoon asti.

Tai noh, tarinan keskivaiheilla äänessä olleet nuoremmat sukupolvet olivat suhteellisen värittömiä, ja heidän funktionsa tuntuikin olevan lähinnä kapinallisten vanhempien sukupolvien peilaaminen. Mutta nuo vanhemmat hahmot: rohkea ja määrätietoinen Maria-kätilö, temperamenttinen Lahja-tytär ja itseään ruoskiva Onni-vävy..
-Vau. Jopa äänikirjaakin kuunnellessa nuo kolme ihmistä menivät kuin varkain ihoni alle, ja hengitin yhdessä heidän kanssaan; tunsin jokaisen liikkeen ja eleen. Olen vaikuttunut. Erityisesti Lahjan viimeiset hetket nostivat pitkälti kyyneleet silmiini.

Kirjabloggarin kannalta Neljäntienristeykseen liittyy kuitenkin yksi ongelma: miten kirjoittaa tästä teoksesta spoilaamatta sitä? Neljäntienristeys kun kantaa pitkään sisällään merkittävää salaisuutta, joka aukeaa lukijalle hitaasti mutta varmasti, lopulta kaiken selittäen.

Helsingin Sanomien arviossa tämä tärkeä osatekijä paljastettiin harmillisen suoraan. Itse en halua lähteä samalle linjalle, joten totean vain: erinomainen käänne! Tätä tulokulmaa ei kotimaisissa, menneisiin vuosikymmeniin sijoittuvissa teoksissa ole vielä todellakaan kulutettu loppuun. Päinvastoin: voin ilokseni todeta, että Kinnunen pääsi yllättämään minut. Well done!

On a Pale Horse, Piers Anthony

(www.emusic.com)

Inhimillisen viikatemiehen matkassa

Sain jokin aika sitten eräältä tietokonepelejä rakastavalta sukulaismieheltäni vinkin yhdysvaltalaisesta Humble Bundle -nimisestä tietokone- ja mobiilipelien verkkokaupasta, josta on mahdollista ostaa myös digitaalisia äänikirjoja nimellistä korvausta vastaan. Tartuin tietenkin tilaisuuteen, ja latasin saman tien itselleni alle kymmenen euroa maksaneen yhdentoista äänikirjan paketin, joka sisälsi muun muassa jo viime kesänä arvioimani Salman Rushdien Saatanalliset säkeet -fantasiaklassikon. Nyt kuuntelemani Piers Anthonyn On A Pale Horse (julk. 1983) on niin ikään fantasiaklassikko, joskin meillä Suomessa suhteellisen tuntematon verrattuna esimerkiksi juuri Saatanallisiin säkeisiin. 

Kyseessä on kahdeksanosaisen Incarnations of Immortality -sarjan aloitusosa, jonka pääosassa on sattuman oikusta Kuolemaksi rekrytoitu Zane. Elämässään huonosti menestyneen miehen on tarkoitus tehdä itsemurha, mutta hän ampuukin vahingossa paikalla tilaisuuttaan varronneen Viikatemiehen. Ja kun vanha viranhaltija on näin poissa pelistä, ei Zanen auta kuin ottaa Kuoleman lautturin tumma viitta omille harteilleen, ja hypätä Mortiksen, eli Kuoleman muotoaan muuttavan kulkuneuvon kyytiin. Pian sitten jo kierrelläänkin sairaaloita, sotatantereita ja onnettomuuspaikkoja sieluja keräten, ja niiden hyviä ja pahoja tekoja punniten. 

Loppusanoissaan Piers Anthony kertoi halunneensa käsitellä On a Pale Horsessa usein pelottavaksi ja etäiseksi kuvattua Viikatemiestä uudessa, totuttua sympaattisemmassa valossa. Tässä hän kieltämättä onnistuikin varsin mukavasti, koska tarinan aikana Zane muun muassa lohduttaa kuolemaa pelkäävää pikkutyttöä, ja rakastuu naiseen, jonka sielun Paholainen yrittää saada itselleen likaisin keinoin.

Astetta raskaampaa poljentoa

Goodreadsissa Anthonyn logiikkaa, jossa ihmisen hyvät ja pahat teot punnitaan, ja tämä tuomitaan niiden perusteella ikuisiksi ajoiksi joko Taivaaseen tai Helvettiin, kritisoitiin. Eräs lukija ei pitänyt laisinkaan sielujen hyvin tiukasta ja sangen säälimättömästäkin kohtelusta, jossa syntien anteeksiantoa ei tunnettu laisinkaan. 

Itselleni nämä kristilliset näkökulmat eivät kuitenkaan nousseet päällimmäisiksi kiinnostuksenkohteiksi. Lähinnä vain nautin tarinan lukuisista fantasiaelementeistä, joihin kuuluivat muun muassa erilaiset taikakivet, kengät joilla voi kävellä vetten päällä, näkymättömyysviitta ja mahdollisuus hallita aikaa. Näiden taikaelementtien ansiosta yhdistin On a Pale Horsen enemmän kuin kerran ikisuosikkiini Harry Potteriin. 

Harmi vain, että monissa muissa suhteissa Anthony ei sitten Rowlingille pärjännytkään. Tarina kun ei lopultakaan ollut erityisen yllätyksellinen, hauska, tai mukaansatempaava. Kun sen peruslogiikkaan oli kerran päässyt sisälle, ei uusia yllätyksiä tai käänteitä juuri enää ollut tarjolla, ja sisältöä tarjosivat lähinnä sangen ryppyotsaiset pohdiskelut yhteiskunnasta ja moraalista loputtomien sielunkeräyskeikkojen lomassa.

Jotkut työt tässä maailmassa ovat hauskoja ja kiehtovia, mutta Viikatemiehen vakanssi ei selvästikään ole yksi niistä, anteeksi nyt vain. ..Toivottavasti tätä negatiivissävyistä kommenttia ei lasketa vahingokseni kuoleman jälkeisessä sielunpunnituksessa. 

Mötley Crüe: the Dirt, Törkytehdas, Neil Strauss

Elämänkertakirja, joka aiheutti painajaisia

Seison avaralla hiekkakentällä. Kyseessä on jonkinlainen aavikko, jonka keskellä kohoaa siellä täällä vanhoja hökkeleitä. Aurinko porottaa kuumasti. Kaukaisuudesta luokseni astelee hoikka mies, jonka ylävartalo on paljas. Kädessään tämä tatuoitu muusikko pitelee keskikokoista lihaveistä. Vaistonvaraisesti tunnistan hänet Mötley Crüen rumpaliksi, enemmän kuin yhden naisystävänsä pahoinpidelleeksi Tommy Leeksi.

Pian rauhattomasti liikehtivä mies alkaa kiertelemään minua kuin peto saaliseläintä, veitsi uhkaavasti koholla, aina välillä uhkaavia hyökkäyseleitä tehden. Yritän puhua sekavanoloiselle rokkarille rauhoittavasti, mutta se ei auta. Juuri ennen kuin Tommy sohaisee veitsen vatsaani, pinkaisen pakoon. Juoksen, juoksen, ja juoksen vielä vähän lisää. Rauhoitun vasta, kun olen päässyt metsään, lähelle Ruotsin rajaa.

..Herään säpsähtäen keskellä pimeintä yötä. Yöpöydälläni lepää puoleenväliin asti luettu, Neil Straussin toimittama Mötley Crüe: the Dirt, Törkytehdas -yhteiselämänkerta (julk. 2001). Kirja, johon olin pahaksi onneksi uppoutunut juuri ennen nukahtamistani.

En muista, onko mikään aiempi kirja aiheuttanut minulle painajaisia, mutta nytpä on tämäkin sitten koettu. Voin siis mitä suurimmalla varmuudella todeta, että the Dirt on vaikuttava, ihon alle menevä lukuelämys. Vauhdikas, rosoinen ja hämmentävä.

Vaikka tarinassa oli paljon kaunistakin (kuten hetket, jolloin miehet kuvailivat rakastamiaan naisia), toivat glam metal -artistien ja heidän tuttaviensa (kuten Ozzy Osbournen) edesottamukset usein mieleen lähinnä Intiassa pelkoa herättävät, tuhonjumala Shivaa palvovat Aghori Sadhu -uskontokunnan edustajat, joiden ideologian pohjana on ajatus siitä, että mikään tässä maailmassa, ei siis todellakaan mikään ole vastenmielistä. The Dirt -kirjan tarinoiden perusteella arvioisin, että erityisesti Ozzy Osbournella voisi hyvinkin olla luontaisia taipumuksia tuonkaltaiseen uskonnolliseen vakaumukseen. Sen verran groteskeja juttuja Black Sabbath -tähti nimittäin kiertueillaan puuhaili, mikäli Mötley Crüe:ta on uskominen.

"Meillä oli mahtava lentokone, käytössä loputtomasti valuuttaa ja me saatiin tehdä ihan mitä vittua lystäsi. Girls, Girls, Girls oli meitsin elämän vöyhkintä aikaa. Ainakin luultavasti - siitä ajasta on nimittäin vain hämärä muistikuva, että silloin sekoiltiin aivan kybällä."

En ole Mötley Crüe -fani, mutta se ei tarinan koukuttavuutta vähentänyt. Don Juanista (laulaja Vince Neil), Michael Kelsosta (Tommy Lee), synkästä pohdiskelijasta (Nikki Sixx) ja vanhasta kitaravelhosta (Mick Mars) koostuvan Full Retard -ryhmän tarinalla kun oli sen verran ansioita jo pelkästään narratiivisessakin mielessä.

Torakoiden keskellä nukkuneista narkomaaninuorista kuoriutui iskevän glam metallin ansiosta yksityiskoneella lentäviä miljonäärejä, joille kaikki oli sallittua. Ja kuten niin usein: what goes up must go down. Kirjan loppupuolella liian suureksi kasvaneet egot eivät enää mahtuneet samaan yhtyeeseen, ja laulaja Vince Neil lähti omille teilleen. Tämän seurauksena stadionit eivät enää täyttyneet:

Tarvittiin ainoastaan yksi konsertti - rundin ensimmäinen - murskaamaan kaikki toiveet ja unelmat. Keikka oli  Arizonan Tusconissa, ja viidentoista tuhannen hengen vetoiseen amfiteatteriin oli myyty vain neljätuhatta lippua.

..Pian me jouduimme lähettämään rekkoja kotiin ja vaihtamaan stadionkeikat salikeikoiksi ja lopulta salit klubeiksi. Kiertäessämme edellisen kerran meillä oli ollut käytössä lentokoneet ja stadionit olivat olleet täynnä yleisöä.

- Kuten arvata saattaa, halusivat lakimiehet ja managerit Vincen takaisin yhtyeeseen, ja järjestivät nelikolle tapaamisen. Tästä seurasi yksi ehdottomista suosikkikohtauksistani koko kirjassa:

Kaikki ne ahneet limanuljaskat halusivat vain massinsa, eikä me tai meidän hyvinvointimme kiinnostaneet niitä tippaakaan. Yhtälö oli seuraavanlainen: Vince plus Mötley = fygyä, Mötley miinus Vince = ei fygyä. 

..Me yritettiin Nikkin kanssa olla mukavia. Sanoin Vincelle jotain tyyliin: "Nastaa nähdä sua pitkästä aikaa", mitä en kylläkään tarkoittanut. Se tuhahti häijysti jotain just niin kuin vain Vince voi, tyyliin: "Niin varmaan", ja meillä Nikkin kanssa keitti yli.

"Vittu vedä handuun, me lähdetään vetämään täältä", Nikki sanoi ja otti mua kädestä. Kaikki asianajajat kohottivat ahneet pikku nakkisormensa meitä kohti, niin kuin me oltais oltu miljoonan dollarin shekkejä leijailemassa polttouuniin. "Ei!" ne huusivat. "Kesti liian kauan saada teidät samaan huoneeseen."

- Juuri tämänkaltaisten, musiikkimaailmaa herkullisen osuvasti valottavien tilannekuvauksien ansiosta The Dirt oli ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, vaikka se hieman painajaisia aiheuttikin. Niinpä aion ilman muuta katsoa myös parhaillaan tekeillä olevan the Dirt -elokuvan, jonka pitäisi valmistua vuonna 2015.

Orjattaresi, Margaret Atwood

Dystopia, joka saa George Orwellinkin kalpenemaan

Margaret Atwoodin moninkertaisesti palkittu Orjattaresi-klassikkodystopia (The Handmaid's Tale, julk. 1985) oli yllättävän rankka lukuelämys. Vuosia sitten näkemäni elokuvaversio kun oli lähinnä jännittävä ja oudon kieroutunut, ei niinkään ahdistava.

Samoin Johanna Sinisalon kirjoittama Handmaid's Talen suomiversio, vuonna 2013 ilmestynyt Auringon ydin, oli ennen kaikkea mielenkiintoinen ja mukaansatempaava. Niinpä en osannutkaan ennalta varautua Orjattaren tarjoamaan HC-tason toivottomuuteen ja kolkkouteen. Tämä teos ylsi synkkyydessään George Orwellin kuuluisaakin kuuluisamman Vuonna 1984 -dystopian tasolle, ja ylikin. 

Ahdistavuudesta huolimatta en missään vaiheessa edes harkinnut jättäväni "käveleväksi kohduksi" värvätyn naisen tarinaa kesken, sen verran taitavasti Atwood kirjoitti. Hän osasi kuvailla niin ihmisiä kuin ympäristöäkin poikkeuksellisen elävästi, tuoden näin inhottavan tarinansa hyvin lähelle lukijaa.

Lisäksi juoneen oli istutettu kiitettävissä määrin pieniä koukkuja, jotka tarjosivat palkitsevia ahaa-elämyksiä lukemisen edistyessä. Kirjan alkupuolella päähenkilö, "Frediläinen", muun muassa löytää huoneestaan latinankielisen kaiverruksen, jolle annetaan selitys vasta parisataa sivua myöhemmin. Tällaiset detaljit yhdessä taidokkaan kielen kanssa tekevät Orjattaresta kirjan, joka kannattaa lukea useaan kertaan. Ensimmäisellä kierroksella kun voi mennä vielä paljon ohitse.

Synkkä todellisuus

Orjattaresi on feministinen dystopia, jonka inspiraationa kirjaa tutkinut Paul Brians pitää ennen kaikkea teoksen kirjoittamista edeltäneen aikakauden poliittista ilmapiiriä:

The defeat of the Equal Rights Amendment, the rise of the religious right, the Election of Ronald Reagan, and many shorts of backlash (mostly hugely misinformed) against the women's movement led writers like Atwood to fear that the antifeminist tide could not only prevent further gains for women, but turn back the clock.

Mutta vaikka tämän kirjan kirjoittamisesta on jo lähes kolmekymmentä vuotta aikaa, ja Ronald Reagankin on jo haudattu, ovat Atwoodin kirjan teemat valitettavasti edelleen hyvin ajankohtaisia, aivan kuten Raijakin omassa bloggauksessaan totesi. Voisi jopa sanoa, että Atwoodin pelot ovat muuttuneet todeksi:

Mitä tulee esimerkiksi Atwoodin kirjassa esiintyvään ehkäisy- ja aborttikieltoon, esitettiin Georgian osavaltiossa vuonna 2011 lakimuutosta, joka olisi kriminalisoinut paitsi abortit, myös keskenmenot. Rangaistukseksi näistä "rikoksista" ehdotettiin kuolemaa.. Eikä Georgia ole ainoa laatuaan, sillä Tennesseessä keskenmeno todella kriminalisoitiin aivan hiljattain, ja tämä äärimmäinen suuntaus on ilmeisesti yleistymässä laajemmaltakin Amerikassa.

Frediläisen kohtalo vangittuna siitoseläimenä on puolestaan saanut tosielämän vastineensa Aasiassa. Siellä rikkaiden kansanosien suosima lainakohtujen käyttö on nimittäin linkittynyt ihmiskauppaan ja vapaudenriistoon, mikäli lukemaani artikkelia on uskominen. Totuus on tarua karmivampi..

Orjattaresi alkaa Raamattu-sitaatilla, johon Atwoodin
luoma teokraattinen yhteiskunta perustaa toimintansa.